Mulla on ongelma:
Erosta on 8 kk ja vieläkin mietin joka päivä exääni. En pääse hänestä yli millään. Mulla on ollut muita miehiä tässä välissä, tosin ei mitään vakavaa.
Koska tämä loppuu? Toivon koko ajan, että exä pyytäis takaisin. Silti en tiedä ottaisinko hänet takaisin. En tiedä mitä tekisin? Minulla on ollut todella "vauhdikasta" eron jälkeen, eli en ole jäänyt kotiin kököttämään vaan ollut koko ajan jossain liikkeellä kavereiden kanssa ja reissuissa yms.
Mikään ei vaan tunnu auttavan erosta toipumiseen. Olen itkenyt ja itken välillä vieläkin hänen perään.
Ongelman ydin on se, että hän vaihtoi minut uuteen naiseen. Ja he ovat erostamme lähtien asuneet yhdessä. Ja meillä meni siis todella hyvin ennen eroa, hän ei itsekään tiennyt miksi eroais(ei osannut päättää), lähdin itse menemään kun sain tietää toisesta ihastuksesta. En uskalla sanoa hänelle että en pääse hänestä yli. Koska tiedän ettei hän reagoi siihen mitenkään. Me ei ikinä puhuttu asioista kun me erottiin. Oltiin just ostettu yhteinen asunto jne. Kauanko teillä ihmisillä on mennyt toipumiseen?
Nyt viime aikoina on ollut vähän parempi olo, mutta silti mietin joka päivä eroa ja miestä ja et haluisin sen kaiken mitä meillä oli takaisin.
Aika auttaa, sen nyt kaikki tietää, mutta ei se minulla ole auttanut kuin niin, ettei enää itke koko aikaa ja ole masentunut. Muuten asia pyörii mielessä koko ajan. Tiedän että hän oli se "oikea" ja minulla on jossain alitajunnassa semmoinen tunne etten tule enää löytämään miestä itselleni, enkä välttämättä edes haluais enää. Olen todennutkin että yksin on parempi. ELi en usko että alan kenenkään kanssa enää seurustelemaan. En nää seurustelussa enää mitään järkeä, enkä aio edes etsiä miestä enää.
Onko muilla ollut samanlaisia ajatuksia eron jälkeen ja kuinka kauan?
Erosta on 8 kk ja vieläkin mietin joka päivä exääni. En pääse hänestä yli millään. Mulla on ollut muita miehiä tässä välissä, tosin ei mitään vakavaa.
Koska tämä loppuu? Toivon koko ajan, että exä pyytäis takaisin. Silti en tiedä ottaisinko hänet takaisin. En tiedä mitä tekisin? Minulla on ollut todella "vauhdikasta" eron jälkeen, eli en ole jäänyt kotiin kököttämään vaan ollut koko ajan jossain liikkeellä kavereiden kanssa ja reissuissa yms.
Mikään ei vaan tunnu auttavan erosta toipumiseen. Olen itkenyt ja itken välillä vieläkin hänen perään.
Ongelman ydin on se, että hän vaihtoi minut uuteen naiseen. Ja he ovat erostamme lähtien asuneet yhdessä. Ja meillä meni siis todella hyvin ennen eroa, hän ei itsekään tiennyt miksi eroais(ei osannut päättää), lähdin itse menemään kun sain tietää toisesta ihastuksesta. En uskalla sanoa hänelle että en pääse hänestä yli. Koska tiedän ettei hän reagoi siihen mitenkään. Me ei ikinä puhuttu asioista kun me erottiin. Oltiin just ostettu yhteinen asunto jne. Kauanko teillä ihmisillä on mennyt toipumiseen?
Nyt viime aikoina on ollut vähän parempi olo, mutta silti mietin joka päivä eroa ja miestä ja et haluisin sen kaiken mitä meillä oli takaisin.
Aika auttaa, sen nyt kaikki tietää, mutta ei se minulla ole auttanut kuin niin, ettei enää itke koko aikaa ja ole masentunut. Muuten asia pyörii mielessä koko ajan. Tiedän että hän oli se "oikea" ja minulla on jossain alitajunnassa semmoinen tunne etten tule enää löytämään miestä itselleni, enkä välttämättä edes haluais enää. Olen todennutkin että yksin on parempi. ELi en usko että alan kenenkään kanssa enää seurustelemaan. En nää seurustelussa enää mitään järkeä, enkä aio edes etsiä miestä enää.
Onko muilla ollut samanlaisia ajatuksia eron jälkeen ja kuinka kauan?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mulla on aivan samanlaisia ajatuksia, ja erosta on 11kk. Kyllähän se tavallaan on totta, että aika auttaa. Jos vertaan oloani viime syksyyn, niin en minäkään itke enää koko aikaa enkä ole samalla tavalla masentunut. Mutta ex pyörii mielessä todella usein. Ja mielen perukoilla toivon, että hän pyytäisi minua palaamaan.
Minulla on myös ollut todella vauhdikasta varsinkin tämä kesä. Seurasta ei ole ollut puutetta ja tekemistäkin on ollut paljon. Kukaan ei vaan tunnu miltään ja en vaan pysty olemaan samalla lailla onnellinen ja tasapainoinen kuin seurustellessamme.
Exäni ei ainakaan tietääkseni seurustele kenenkään kanssa. Sitäkin olen miettinyt, että miten kestän sen, kun saan kuulla hänellä olevan uusi nainen. En viitsi edes miettiä. Tiedän, että tästä pitäisi nyt päästä yli kokonaan, mutta kun ei se vaan onnistu. Kyllä minäkin vielä itken joskus iltaisin, kun muistelen yhteisiä hetkiämme.
Kai se vaan on uskottava, että aika vaan auttaa. Mutta kun ei sitä jaksais odottaa. Onhan tässä kuitenkin huomattavasti parempi olo, kuin heti eron jälkeen. Minä ainakin toivon, että pystyisin vielä rakastumaan uudelleen, vaikka todella epärealistiselta se tällä hetkellä vaikuttaa. Ehkä se uusi rakkaus pyyhkisi lopullisesti vanhan rakkauden pois. Vaikka eihän se niinkään saisi olla. Olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä, ja siksi tämä itsesääli sun muu suututtaa välillä aivan suunnattomasti. Miksei tästä voisi jo päästä yli! Mutta halusin vain kirjoittaa, että et ole yksin...
kuulla ettei ihan yksin ole näissä asioissa...olen useesti miettinyt, et jäinkö jotenkin "roikkumaan" menneisyyteen...mutta ehkä tämä sitten on normaalia että vielä ajattelee exää päivittäin..Ja se on totta ettei enää ole läheskään niin hirvee olo kuin juuri eron jälkeen!Onneks!
Ja sekin ettei tunne mitään on ihmeellistä, sitä just olenkin miettinyt, että mahtaakohan sitä ikinä tuntea samanlailla?? Ja jos ei tunne, pitääkö sitten kun sinkkuilusta on saanut tarpeekseen ottaa vaan joku mies joka vaikuttaa fiksulta lasten isäkandidaatilta, vaikkei sen kummemmin tunteita oliskaan?? tekeekö ihmiset niin?
Ja samaa olen myös miettinyt...pitääkö seuraavaksi "ottaa" sellainen sopiva aviomies ja isäkandidaatti, vaikkei suuria tunteita olisikaan? Pari läheistä aina jaksaa valaa uskoa, että kyllä se oikea rakkauskin vielä eteen tulee. Itselle ajatus tuntuu aika oudolta tällä hetkellä.
Minusta tuntuu, että olen myös jäänyt roikkumaan menneeseen. Ja siihen olen syynkin löytänyt. Vaikka jonkin verran saimmekin asioita puhuttua, paljon jäi myös selvittämättä. Ja kaiken minkä sain miehestä ulos, jouduin kaivamalla kaivamaan. Puhuminen ei ollut koskaan miehen parhaita ominaisuuksia. Tottakai yritin perinpohjin selvittää syitä eroon, mutta kylläsityin, kun en jaksanut enää katsoa miehen kiemurtelua. Joten se, että edelleen roikkuu menneessä johtunee siitä, että asioita on vielä selvitettävänä.
Omalla kohdallani aion selvittää asiat omassa päässäni ja ystävien kanssa jutellen. Mieheen en enää ota yhteyttä asioiden takia, koska tiedän, että tulen vain ärsyyntyneeksi toisen käytöksestä. Ei vaan saa sanaakaan suustaan. Aion siis luottaa siihen, että aika parantaa myös arvet, niinkuin se on jo parantanut vuotavat haavat...
Minulla mennyt kolme vuotta enkä vieläkään kykene "tuntemaan" mitään. En pysty ihastumaan,ihmiset tuntuvat lähinnä ärsyttäviltä ja/tai typeriltä. Lisäksi kun on katsonut tätä parisuhderulettia, joka nykyään ympärillä pyörii, niin eipä enää ole kyllä uskoakaan mihinkään. Ja minäkin oikeastaan halusin vain tavallista elämää...
kolme vuotta vaan suotta. Rikkoi niin perusteellisesti ettei halua ja vain kykene menemään eteenpäin, niin ja halusin minäkin vain vain pieniä asioita onnea, rakkautta ei muuta.
Minut on jätetty muutama kuukausi sitten ja koko ajan exäni pyörii mielessäni. Kestän jo jotenkin yksinoloa, mutta kun hän ei ole kunnolla edes muuttanut erilleen on tapaamiset yhtä tuskaa. Vaikka kuinka toivon voivani kääntää rakkausen ystävyydeksi, en vaan pysty. Yhdessäolo on piikittelyä ja tavaroiden jakamisesta ja rahastakin tulee turhaa riitaa. Suru kuitenkin etenee omaa tahtiaan. Itku auttaa kestämään päivän kerrallaan, ja joka viikko pitäisi ainakin vähän päästä surussa eteenpäin. Ei ole muuta tietä kuin antaa anteeksi ja jatkaa elämää, mutta helppoa se ei ole. Ehkä vasta uusi rakastuminen auttaa unohtamaan menneet onnen päivät. Nyt se todella tuntuu vain haaveelta. Usko seurusteluun on mennyt.
itellä vähän sama tilanne ja tuntuu välillä et sitä ei edes muista toisesta niitä huonoja asiota, ainoastaan hyviä.Ja sit se että on vaihdettu heti toiseen, kuin joku kulutustavara, tekee eron vaikeammaksi(itelle kävi kans näin).ja se että haluaa toista takaisin, vaikkei sit oieasti ehkä haluakkaan? tosi ristiriitaisia nämä tunteet.
Pitkistä ihmissuhteista toipuminen ei tapahdu hetkessä. Jos on jakanut elämänsä jonkun kanssa usean vuoden, ei hänen unohtaminenkaan tapahdu hetkessä, ei edes muutamassa kuukaudessa. Surijasta riippuen menetyksestä toipumiseen saattaa mennä jopa pari vuottakin, ehkä enemmänkin.
Eroa voi verrata läheisen lkuolemaan ja tuo sama surutyö on tehtävä. Surutyö on siitä tuskallinen asia, että sitä ei voi nopeuttaa eikä kiertääkään; se tulee aina jossain vaiheessa eteen. Erossa on vielä se puoli, kun joutuu miettimään, että "mikä minussa on vikana". Toisen kuollessa tuota ei tarvitse miettiä.
Kannattaa antaa aikaa itselle surra. On hyvä että lähtee kotoaan ulos eikä jää sohvan nurkkaan masentelemaan, mutta sitäkin on hyvä hieman tehdä. Täytyy antaa itselle mahdollisuus työstää kaikkia tunteita, epäuskosta masennukseen ja vihasta itseinhoon.
Kuten joku jo kirjoittikin, puolen vuoden - vuoden päästä erosta tuntuu paremmalta kuin eron hetkellä. Hitaasti mutta varmasti kipu laantuu.
Existä ei kuitenkaan koskaan tule yhdentekeviä henkilöitä. Itsellä ainakin sydän pompsahtaa kun kuulen exästäni, vaikka olen jo onnellisessa suhteessa. Onhan se niin, että olet antanut itsestäsi kaiken, myös luottamuksen ja uskon tulevaisuuten, silloin exällesi. Ei sellaiseen ihmiseen voi suhtautua yhdentekevästi.
Tärkeää olisi saada kunnon lopetus. Jos on jäänyt keskeneräisiä asioita, olisi hyvä jutella ne rauhassa. Jos exä ei halua tavata enää, niin kirjoittaa vaikka kirjeen. Kirjeen voi sitten joskus käydä hautaamassa jonnekin vaikka hänen kuvansa kera.
Muistakaa ystävien hyvä arvo. Muistakaa se myös sitten, kun uudelleen rakastutte ja aloitatte suhteen.
Joskus olen kuullut runon:
Ei niin mustaa laivaa,
ei niin mustia purjeita,
ei niin avaraa merta
kuin sydänsuruisella sydämessään.
Erosta vajaa kolme vuotta, ja rankinta mitä ollut koskaan elämässäni, etenkin kun toinen jatkoi heti uutuutensa kanssa.
Sitä on jo päässyt eteenpäin ja jatkaa elämää eikä mieti vanhoja kuin harvoin.
Nättinä kesäpäivänä kävelin hyvän ystäväni (kenties seurustelikumppanin tulevaisuudessa) kanssa hautuumaalla ja katselimme ja kävelimme siellä maalla. Meistä oli mukava kävellä ja olla vain.
Monet tykkäävät vain kävellä ja katsella hautuumailla, ja siellä aistii historiaa ja menneisyyttäkin.
Katsellessa vain tuli yhtäkkiä olo, se että minut jätettiin ja muuta. Helpompaa olisi jos toinen olisi kuollut , sen olisi käsittänyt lopulliseksi ja menneeksi.
Nyt tuli tunne että vielä joskus joutuu käymään mahdollisesti uudelleen kun toinen kuolee joskus.
Mistä sitä tietää miten tulee käymään ja kenelle, mutta yhtäkkiä tajusi että ikinä sitä tuskaa ei enää jaksaisi uudelleen.
Onneksi pystyin peittämään ajatukseni mutta tuli mieleen että joskus kuolemakin olisi ollut helpompaa kuin mennyt aika.
Sitä voi jatkaa eteenpäin omalla tavallaan ja elää. Kaverini ei huoamnnut tätä ohimennyttä hetkeäni ja palasin takaisin kauniiseen kesäpäivään hänen kanssaan, mutta silti haavat eivät koskaan eli-ikänäni parane.
Rakkauden vaikutukset elämäämme ovat
suurimpia niin hyvässä kuin pahassakin.
hei vaan kaikki surusydämet, itselläni erosta vasta pariviikkoa ja tiukkaa tekee.ex-miestä on hirveä ikävä ja mitään asioita ei ole tullut puitua koska riita on kehkeytynyt samantien, muutin poikamme kanssa pois yhteisestä asunnostamme ja olimme yhdessä toistakymmentä vuotta ja varmaan menee lopunikää ennen kuin pystyn rakastamaan ketään.koen että emme olisi yrittänyt tarpeeksi, olisin halunnut kokeilla parisuhdeterapiaa, mutta mieheni ei lämmennyt , mutta nyt kun kaikki on pilalla ja asunto myyty hän välillä palaa menneeseen ja ilmoittaa että olisikin suostunut ulkopuoliseen apuun jos olisin vaatinut enemmän eli mielestäni syyllitää minua.ikävä iskee teitenkin aina silloin kun hän hakee tai tuo pojan takaisin, muta olen pystynyt kovettamaan itseni ja itken salaa ettei poika näkisi, ehkä viellä joskun rakkaus ja kunnioitus astuu minunkin elämään.olkaa kanssa ihmiset rohkeita ja uskokaa tulevaan