haluaako naiset oikeasti

Olin vuoden erossa vaimostani. Suhde oli sitäkin ennen natissut pahasti. Palasimme yhteen ja olin aivan aluksi ihmeissäni. Sittemmin iloitsin vaimoni aikuistumisesta. Hän oli alkanut ottaa vastuuta omasta elämästään, eikä vain pitänyt minua maailman ainoana napana. Tunsin lopultakin seurustelevani ja olevani naimisissa aikuisen naisen kanssa. Ja juu... minun oman aikuisuuteni kanssa on vähän niin ja näin, mutta kai silloin vielä ikäerokin tuntui.

Nyt hänestä on tullut armoton tylsis. Hän opiskelee erittäin vaativaan ammattiin, mitä arvostan kovasti - ainakin toistaiseksi. Tuohon ammattiin liittyy melkoisia ympäristön paineita ja odotuksia, erityisesti moraalisia. Kaikki leikki on kadonnut. Seksielämä on kuollut. Romantiikkaa saa olla, kunhan se on pikkusievää. Sellainen taas on minulle vierasta, koska olen impulsiivinen ihminen, ja toisinaan epäsovinnainenkin. No, ehkä hänen mielestään romantiikkaan ei saa liittyä jännitystä tai mahdollisuuksia.

Taaskaan en saa olla suhteessa itseni. Tulen vain torjutuksi erilaisissa asioissa. Naisen logiikkaa lienee turha syyttää, vaikka sen aiheen palstahan tämä on. Mikähän hänet tällä kertaa pysäyttäisi. En enää osaa käyttäytyäkään niin huonosti kuin nuorempana, ja kaunis puhe ja harkinta on osoittanut tehottomuutensa. Siihen tiedän syynkin, vaikken käy selvittämään sitä tässä. Olen vääntänyt aiheesta tieteellisen tutkimuksen...

En tietenkään tiedä asiaa varmuudella, mutta minusta tuntuu, että monet naiset kokevat elämän olevan aika raskasta henkisesti. Naiset kantavat vastuuta tunnetasolla mielestäni paljon enemmän kuin miehet ja se on hirveän rasittavaa. Ja ehkä moni nainen on myös perusluonteeltaan vakavampi kuin keskiverto mies (pojat on poikia vaikka voissa paistaisi jne.). Nainen on yleensä se, joka suhteessa hoitaa kaikki ihmissuhdeasiat jopa miehenkin suvun kanssa. Nainen muistaa miehensäkin suvun syntymäpäivät ja lähettää joulukortit, pitää huolta sairaista ja vanhoista ja lapsista. Kaiken sen nainen tekee usein niin tunteella, että se imee hänestä voimia. Sen lisäksi kotityöt, lasten läksyissä auttaminen ym. Toki miehetkin osallistuvat niihin, mutta useimmiten vähemmän kuin nainen ja ennenkaikkea: mies ei ota niitä asioita niin vakavasti kuin nainen. Mies tuskin välittää, jos joulukortit jäävät lähettämättä jonain vuonna, mutta nainen tuntee siitä syyllisyyttä ja on nolo kun tapaa sellaisen ihmisen, jolle ei lähettänyt korttia, vaikka olisi pitänyt. Monet hassut asiat syövät naisen jaksamista ja iloa. Mutta tämä nyt on vain omaa spekulointiani :) Itse olen lapsesta lähtien ollut vakavansorttinen, tosin sain jo pienenä liikaa vastuuta ja vanhempieni riidat masensivat minua. En juurikaan leikkinyt, vaan olin omissa mielikuvitusmaailmoissani ja haaveilin, että ufo hakisi minut pois (!). No mutta minä ainakin rakastan miehissä juuri sitä poikamaista piirrettä, leikkisyyttä ja iloisuutta ja sitä, ettei asioita aina tarvitse ottaa niin vakavasti. Mutta valitettavasti suuri osa niistä miehistä, jotka ovat sellaisia, ovat myös itsekkäitä ja vastuuntunnottomia. Sellainen mies olisikin unelma, joka osaisi yhdistää kunnollisuuden, luotettavuuden, empatian ja poikamaisuuden :)

aikuisuus on sitä kun voi aina sopivan tilaisuuden tullen olla lapsenmielinen ilman että tuntee häpeää. Teininä sitä häpeää kaikkea lapsellista, kun tarvii olla niin aikuinen että. Mutta aikuiseksi kannattaa kasvaa, jotta voi jälleen olla tavallaan lapsi. Tietenkään velvollisuuksia ei saa laiminlyödä, mutta määrätynlainen lapsenmielisyys on mielestäni mukava piirre sekä miehissä että naisissa. Mikään ei ole niin iloista kuin nähdä aikuisen ihmisen olevan jostain innoissaan kuin pikkulapsen.

Aikuinen ihminen, oli sitten mies tai nainen, ottaa vastuun itsestään ja ratkaisuistaan; hän osaa katsoa asioita objektiiviesti, eikä sysää vastuuta asioista muiden niskaan. Aikuinen hoitaa velvollisuutensa. Aikuinen on siis henkisesti mahdollisimman itsenäinen.

Jos miehellä on ed. mainitut ominaisuudet, saa hän puolestani ratsastaa vaikka keinuhevosella päivittäin.

Vakavuutta saa olla, mutta lapsenmieli pitää säilyttä läpi elämän, niin miesten kuin naistenkin. Lapsenmielisyys ei ole vain miesten etuoikeus! :)

Kyllä me naisetkin lapsellisuuttamme tuodaan esille; meille sitä ei vain välttämättä hyväksytä samalla tavalla.

Tv-sarjoissa (amerikkalaisissa) tämä asenne näkyy erityisen vahvasti; lähes aina mies on se hassu koheltaja, nainen se, joka yrittää pitää miestä ja (muita) lapsia kurissa ja järjestyksessä. Välillä nainen suuttuu, sitten laittaa kädet lanteille, nauraa antauneesti ja pudistelee päätään muun perheen kohellukselle.

Aikuisuus on sitä että ottaa vastuuta itsestään ja muista, pärjää ilman jonkun muun ohjausta itsenäisesti. Tosikkomaisuus on sitä, ettei leiki, pyrkii jatkuvasti olemaan korrekti ja pelkää kuollakseen naurunalaiseksi joutumista.

Lapsuus on elämän opettelemista leikimällä ja muuten. Lapsekkuus on sitä ettei rajoita mieltään turhilla sännöillä. Pieni anarkian, luovuuden ja huumorintajun yhdistelmä ei missään nimessä ole huono juttu, niin kauan kun ei tuota muille turhaa huolta ja murhetta! :)

aikuisen (vastuuntuntoisen) miehen itselleni. :)