Olisi kiva saada tietää millaisia selviytymisstrategioita eri ihmisillä on ollut avioerotilanteessa. Siis, silloin kun itse olisi halunnut jatkaa mutta kumppani haluaa lopettaa.
Riippuu tietenkin erilaisista tekijöistä, varsinkin siitä onko yhteisiä lapsia ja muutenkin ihmisillä on erilainen tapa kohdata vastoinkäymiset; Jotkut ratkeavat ryyppäämään, toiset hukuttautuvat työhön.
Ihan mielenkiinnosta tiedustelen tällaista. Kiinnostaa vaikka ei omalla kohdalla tule koskaan olemaan ajankohtainen tilanne kun itse en ole naimisissa ja nyt koen että on jo myöhäistä löytääkään elämänkumppania.
Riippuu tietenkin erilaisista tekijöistä, varsinkin siitä onko yhteisiä lapsia ja muutenkin ihmisillä on erilainen tapa kohdata vastoinkäymiset; Jotkut ratkeavat ryyppäämään, toiset hukuttautuvat työhön.
Ihan mielenkiinnosta tiedustelen tällaista. Kiinnostaa vaikka ei omalla kohdalla tule koskaan olemaan ajankohtainen tilanne kun itse en ole naimisissa ja nyt koen että on jo myöhäistä löytääkään elämänkumppania.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hups.. se on ohi, Makeeta!
Tuska oli aluksi aivan valtava, halusin tappaa itseni ja raivosin puolisolleni. Sitten avauduin kavereille, luin kirjallisuutta, kirjoitin päiväkirjaa, menin väkivaltaterapiaan ja lopulta turvauduin uskontoon: kuuntelin saarnoja netistä, jätin rukouspyyntöjä ja rukoilin itsekin. Tein ruumiillista työtä, otin vastaan tuskakohtaukset ja tunsin kivun kun se tuli. Yksi kirja on auttanut elämässä tosi paljon, sen nimi on Kiitoskirjat. Se kehottaa kiittämään joka tilassa. Niinpä kiittelin avioerosta ja kaikesta muustakin. Kolme kuukautta meni itkiessä ja nyt olen kuin uusi ihminen. Oikeastaan ei edes kaduta mikään. Kiitollisena saan todeta, että ymmärrän ja tiedän nyt enemmän. Onneksi meillä ei ollut lapsia.
kolmessa kuukaudessa ei suhteesi ole voinut olla kovin pitkä? Suunnilleen samat konstit edelleen käytössä ja erosta kohta kaksi vuotta.
Joo, lyhyt oli meidän liitto, naimisissa n. 3v. ja sitä ennen tunnettiin vuosi. Tsemppiä...¤
ne antavat itselle malttia ja erokin sujuu rauhallisemmin.
Kaikkea ylimääräistä psyykkistä kuormitusta kannattaa välttää, kuten turhia hyvä neuvoja vääriltä ihmisiltä.
Noin nuorella miehellä elämä vielä edessäpäin.. Hyvähän se on etukäteen varautua eroonkin :o)
ja vasta nyt helpottaa,joskin vielä tunti sitten tuli ns.tuska-aalto mutta ohi meni taas.
Vaikka kävin eroryhmässä ja oli vertaistukea,ystävät työkaverit sukulaiset,silti meni aikaa.
Mutta olinkin aviossa yli 30 vuotta.Ja ennen eroa kävin jo läpi eroa koska tiesin mitä on edessä mutta helppoa se ei ollut.
Nyt on jo hyvää oloa enempi kun pahaa ja voin sanoa että ero oli sittenkin ihan oikea ratkaisu,näin nyt sen koen vaikka tuntu heti alussa eron jälkeen että on epäonnistunut.
Nyt tuntuu että on onnistunut!
Eli ei auttanut muu kuin kohdata tosiasiat, niin repivältä kuin tuntuikin.
Pahimmasta selvisin puhumalla, tapasin ystäviäni, työstin asioita pitkillä lenkeillä yksin. Arjen pyörittäminen ja turvallisuuden tunteen luominen lapsille antoivat itsellekin uskoa tulevaisuuteen.
Töissä pääsi hetkittäin irti repivästä tuskasta ja ajatuksista.
Vähitellen alkoi elämä maistumaan, teki mieli kodin ulkopuolelle, siis rilluttelukausikin tuli koettua.
Kävin lasten kanssa matkoilla, saimme etäisyyttä asioihin, helpotti kaikkien oloa.
Suuri prosessi ja huolen aihe oli asunnon etsintä.
Selvitettyäni itselleni mitä elämältä haluan, oli helpottavaa päästä toimimaan ja suunnittelemaan meidän tulevaisuuttamme. Intoa ei puuttunut.
Nyt kun asumme uudessa kodissamme, voin sanoa, että elämä hymyilee. Entiseen en kaipaa.
Meidän "tiimi" päättää nyt omista asioistaan, meillä menee hyvin ja nautimme olostamme. Elämä on rauhallista ja tasapainoista.
Elämme "meidän näköistä elämää".
Vaikutat jo hyvinkin tyytyväiseltä elämääsi eron jälkeen. Kuinka kauan sinulta meni, että pääsit tuohon tilanteeseen? Itse olen eronnut vasta kolme kuukautta sitten ja vieläpä omasta aloitteestani. Hakiessani eroa, olin varma, että ratkaisu on oikea. Olinhan jo muutaman vuoden miettinyt asiaa ja yrittänyt hakea apua ongelmiimme. Mikään ei tuntunut auttavan. Nyt kuitenkin, kun selvittelen itselleni asioita niin silloin tällöin mietin, olisiko ollut jokin muukin ratkaisu. Lapset ovat molemmat sanoneet, että on ihana olla kotona, kun ei tarvitse koko ajan pelätä.
on vastaus antanut odottaa itseään. En vain ole ehtinyt koneella istuskella. Kaiken vapaa-ajan ja energian kulutan ulkona touhuten.
Niin, siitä erosta on n.9 kuukautta aikaa, ja kyllä sitä asiaa vieläkin täytyy työstää. Mutta ylämäkeen mennään ja kepein askelin...
Eniten mietityttää lasten pärjääminen ja hyvinvointi. Päällepäin kaikki näyttää olevan hyvin, mutta suren mitä mahtaa heidän lapsen mielessään ajatuksia risteillä...
Kaiken kaikkiaan meillä menee kyllä hyvin, ja uskon lastenkin selviävän ilman suurempia traumoja!
Tsemppiä!