Alkaa usko loppua että löytäisin "sitä oikeaa". Kerran olen rakastunut kunnolla ja sekin tietty varattuun naiseen. Olen koittanut etsiä itselleni naista jonka kanssa voisin aloittaa kunnon suhteen. Joku joka rakastaisi minua sellaisena kuin olen ja jonka kanssa voisi jakaa elämänsä.
Mutta kaiketi nuo haaveet olivat vain rakastumisen jälkihehkua; haavetta kokea jotain samanlaista uudestaan. Nyt olenkin alkanut miettimään että osaisiko sitä enää 15 vuoden sinkkuelämän jälkeen jakaakkaan elämäänsä kenenkään kanssa. Kun on tottunut elämään yksikseen. Sinkkuilussahan on paljon hyviäkin puolia. Ja kun yksinäisyys ei ole silti koskaan vaivannut niin tämähän on ihan hyvä olotila.
Nyt olenkin tässä miettinyt että jospa sitä tosirakkauden sijaan alkaisikin etsiä vain ystäväseksiä tai jotain vakipanoa. Tällä saisi täytettyä hellyyden- ja seksinkaipuun ja saisi silti pitää sinkkuelämän hyvät puolet kun toinen ei olisi sitomassa. Yhden yön suhteet eivät silti vieläkään kiinnosta vaan jotain pitempää pitäisi olla. Ja baarit ovat nykyään niin nuorta porukkaa täynnä ettei tällainen vanhus sieltä enää seksiseuraa pahemmin saisi muutenkaan.
Mutta mitä tämä kertoo minusta? Olenko viimeinkin heittänyt romanttiset haaveet romukoppaan ja hyväksynyt sen todellisuuden etten koskaan tule sitä sielunkumppania löytämään ja etsin nyt sitä toiseksi parasta vaihtoehtoa? Vai onko sitoutumisenpelko vain iskenyt yllättäen?
Onko muita jotka ajattelevat samalla tavalla?
ps. Realistina myönnän etten varmaan koskaan tule tätä vakipanoakaan löytämään vaan yksinäni saan toteuttaa seksuaalisuuttani hamaan hautaan asti.
Mahtaa siinä sukulaisilla olla ihmettelemistä kun löytävät laajan nettipornokokoelmani kuolemani jälkeen.
Mutta kaiketi nuo haaveet olivat vain rakastumisen jälkihehkua; haavetta kokea jotain samanlaista uudestaan. Nyt olenkin alkanut miettimään että osaisiko sitä enää 15 vuoden sinkkuelämän jälkeen jakaakkaan elämäänsä kenenkään kanssa. Kun on tottunut elämään yksikseen. Sinkkuilussahan on paljon hyviäkin puolia. Ja kun yksinäisyys ei ole silti koskaan vaivannut niin tämähän on ihan hyvä olotila.
Nyt olenkin tässä miettinyt että jospa sitä tosirakkauden sijaan alkaisikin etsiä vain ystäväseksiä tai jotain vakipanoa. Tällä saisi täytettyä hellyyden- ja seksinkaipuun ja saisi silti pitää sinkkuelämän hyvät puolet kun toinen ei olisi sitomassa. Yhden yön suhteet eivät silti vieläkään kiinnosta vaan jotain pitempää pitäisi olla. Ja baarit ovat nykyään niin nuorta porukkaa täynnä ettei tällainen vanhus sieltä enää seksiseuraa pahemmin saisi muutenkaan.
Mutta mitä tämä kertoo minusta? Olenko viimeinkin heittänyt romanttiset haaveet romukoppaan ja hyväksynyt sen todellisuuden etten koskaan tule sitä sielunkumppania löytämään ja etsin nyt sitä toiseksi parasta vaihtoehtoa? Vai onko sitoutumisenpelko vain iskenyt yllättäen?
Onko muita jotka ajattelevat samalla tavalla?
ps. Realistina myönnän etten varmaan koskaan tule tätä vakipanoakaan löytämään vaan yksinäni saan toteuttaa seksuaalisuuttani hamaan hautaan asti.
Mahtaa siinä sukulaisilla olla ihmettelemistä kun löytävät laajan nettipornokokoelmani kuolemani jälkeen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
vielä sen oikean löydät, siis jos vain haluat :) Vaikutat mukavan itseironiselta, tää repes tuon viimesen lauseen kohdalla :D
hmmm...luulen, että tärkeintä hyväksyä se, ettei se rakkauden tunne välttämättä kolahda heti kättelyssä, eli ehkei kannata enää odottaa niitä teini-rakastumisia, en tiedä tarkoititkokaan sellaista. Yleensä vähän vanhempana täytyy tuntea jo aika pitkältä ajalta, jotta voi sanoa aidosti välittävänsä ja siitä välittämisestä ja arvostuksesta sitten kasvaa rakkaus. Ja se voi olla siinä vaiheessa paljon voimakkaampi tunne, kuin se ensirakkaus, näin ainakin itselläni.
Olen 26-vuotias ja ollut sinkkuna melkein 4 vuotta.Rakastin silloista mies ystävääni älyttömästi ja hän petti minua...alkoi on-offsuhde joka kesti jonkun aikaa kunnes viisastuin ja laitoin äijän pellolle.Mies käytti rakkauttani hyväkseen.Pitkään aikaan en pystynyt tekemään miesten kanssa mitään ja nytkin torjun,jos joku mies tulee iskemään.Etsin sitä oikeaa...mutta kun ei kolahda niin ei kolahda.Tänä kesänä kyllä tutustuin uuteen tuttavuuteen ja olisin ehkä halunnut tutustua pitkästä aikaa paremminkin..mutta mies meni.Ilmeisesti kaikki on vinossa ja pelkään etten kerkeä saada edes lapsia vaikka haluisin ja rakastan lapsia ihan älyttömästi.Ehkä minulle ei ole sitä oikeaa edes tarkoitettu...?
Jos uskosi lopahtaa, on ihan varma ettet koskaan löydä sitä "oikeaa"!:(
Mutta...jos pidät silmät, sielusi, sydämesi, positiivisen luonteesi auki, ihan varmasti tärpää!Huumori on yksi valtti, sillä pääsee jo ns. käsiksi naiseen ja kertoo samalla millainen nainen on, tosikko ym.
Itselläni on takanani 12-vuoden seurustelu, emme asuneet koskaan saman katon alla, ja se alkoi tympiä itseäni, ja laitoin miehen pihalle!Olin elänyt niin kuin sinkku, sain vain hyvät panot, ja rakkautta(?), mutta ei se riittänyt minulle, vaan halusin pysyvyyttä, turvallisuutta ja suhteelle jatkuvuutta, mutta en vaan saanut!!
Ja nyt kun olen oikea sinkku, kamalaa, miehet haluavat vain ja ainostaan "sitä"ja siitä jää pahamaku suuhun!!Ei kiitos!Se ei käy minulle!
Mutta tämä on elämää, ja otan sen positiivisesti vastaan!!voinpahan sitten vanhainkodilla kiikkustuolissa naureskella elämälleni ja unelmoida taas niistä miehistä!:)
Pidä katseesi avoimella mielellä, jokaiselle on se oikea täällä jossain...kunhan löydät sen,hahaha!!siinäpä pähkinäpurtavana, taas!
Toivon sinulle iloa ja huumoria kunkatselet meitä naisia, missä milloinkin olet:)
Toivottavasti törmätään....