Poikaystäväni isoisä kuoli 1,5 viikkoa sitten yllättäen sairaskohtaukseen. Se oli shokki koko perheelle ja varsinkin poikaystävälleni, koska he olivat hyvin läheisiä.
Ensimmäiset päivät kuoleman jälkeen menivät usvassa, oli hankalaa uskoa todeksi että aina iloinen ja terveeltä vaikuttanut isoisä on todella mennyt pois. Itkettiin ja puhuttiin asiasta koko ajan. Isoisä oli tullut minullekin tutuksi ja läheiseksi seurusteluvuosien aikana.
Poikaystävästäni tuntuu että maailmasta on kadonnut tuki ja turva johon on aina voinut luottaa. Olen yrittänyt parhaani mukaan olla tukena: halannut, kuunnellut, itkenyt, puhunut, viettänyt useita päiviä hänen vanhempiensa luona ja yrittänyt auttaa heitäkin käytännön asioissa.
Nyt tuntuu että poikaystävälläni on tullut uusi vaihe surutyössä, hän on hyvin vihainen ja syyttää minua kaikenlaisesta. En ole ollut kuulemma tarpeeksi tukena. Jos osoitan omaa pahaa oloani, väsymystä ja ahdistusta niin se on vain osoitus siitä että haluan kääntää huomion itseeni ja olen itsekäs. Hän on pitänyt minulle mykkäkoulua useita päiviä ja jos yritän puhua asiasta hän syyttää minua riidan haastamisesta.
Minulle tulee huono omatunto siitä etten jaksa olla tarpeeksi vahva kestämään noin suurta surua ja vihaa ahdistumatta. Olen itsekin akuutin terapian tarpeessa.
Ymmärrän että poikaystävästäni tuntuu pahalta mutta on raskasta saada viharyöppyjä niskaan, omasta mielestäni ilman syytä. Osaako joku kertoa mitä tällaisessa tilanteessa voisi tehdä? Pitääkö olla puhumatta omasta pahasta olosta riitaa välttääkseen? Miten pitkään tuollainen vaihe kestää? Miten voisin helpottaa hänen oloaan tällaisena itsekin puolikuntoisena raakkina?
-Musti-
Ensimmäiset päivät kuoleman jälkeen menivät usvassa, oli hankalaa uskoa todeksi että aina iloinen ja terveeltä vaikuttanut isoisä on todella mennyt pois. Itkettiin ja puhuttiin asiasta koko ajan. Isoisä oli tullut minullekin tutuksi ja läheiseksi seurusteluvuosien aikana.
Poikaystävästäni tuntuu että maailmasta on kadonnut tuki ja turva johon on aina voinut luottaa. Olen yrittänyt parhaani mukaan olla tukena: halannut, kuunnellut, itkenyt, puhunut, viettänyt useita päiviä hänen vanhempiensa luona ja yrittänyt auttaa heitäkin käytännön asioissa.
Nyt tuntuu että poikaystävälläni on tullut uusi vaihe surutyössä, hän on hyvin vihainen ja syyttää minua kaikenlaisesta. En ole ollut kuulemma tarpeeksi tukena. Jos osoitan omaa pahaa oloani, väsymystä ja ahdistusta niin se on vain osoitus siitä että haluan kääntää huomion itseeni ja olen itsekäs. Hän on pitänyt minulle mykkäkoulua useita päiviä ja jos yritän puhua asiasta hän syyttää minua riidan haastamisesta.
Minulle tulee huono omatunto siitä etten jaksa olla tarpeeksi vahva kestämään noin suurta surua ja vihaa ahdistumatta. Olen itsekin akuutin terapian tarpeessa.
Ymmärrän että poikaystävästäni tuntuu pahalta mutta on raskasta saada viharyöppyjä niskaan, omasta mielestäni ilman syytä. Osaako joku kertoa mitä tällaisessa tilanteessa voisi tehdä? Pitääkö olla puhumatta omasta pahasta olosta riitaa välttääkseen? Miten pitkään tuollainen vaihe kestää? Miten voisin helpottaa hänen oloaan tällaisena itsekin puolikuntoisena raakkina?
-Musti-
Vastaukset 5
Vanhimmat
On ihan luonnollista, että suru tuo esiin monenlaisia tunteita esim. vihan tunne on hyvinkin yleistä.
Älä syytä itseäsi, sillä nämä poikaystäväsi purkaukset ovat vain surutyötä, kyllä tilanne taas muuttuu parempaan suuntaan.
Tosi ihana, että olet ollut hänen rinnallaan tukena ja kyllä hänkin sen vielä tajuaa, kun ajatukset taas kirkastuu. Kannattaa kuitenkin seurata häntä, jos tilanne näyttää vaan jatkuvan niin ainahan voi pyytää ammattiapua(myös itsellesi, jos tuntuu ettei jaksa)
Voimia!
Koita sinnitellä, on ihan älyttömän tärkeää, että pystytte kuitenkin puhumaan asioista keskenänne. Et varmaankaan voi tätä hänelle sanoa, mutta kun isoisä kuolee, vaikkakin kuinka yllättäen ja saappaat jalassa, on järjestys kuitenkin "oikea". Kaikkihan me toivoisimme, että täältä ikäjärjestyksessä lähdetään. Oma isäni kuoli vastikään, alle 60-vuotiaana. Vähän hänen jälkeensä yhden parhaimmista ystävistäni pikkuveli, vähän päälle parikymppisenä. Molemmat liian nuorina, jälkimmäinen vielä kohtalokkaammin.
Poikaystäväsi ei siis mielestäni tarvisi musertua omassa surussaan. Surun määrä ja tapa osoittaa se ei ole verrannollinen rakkauden määrään. Ihanampaa olisi, jos voisi keskittyä yhdessä elettyihin hyviin hetkiin ja onnellisiin muistoihin sen sijaan, että katkeroituu menetetyistä tulevista ajoista.
Voimia siulle!
Itsekin tiedän miltä tuntuu kun menetää läheisen ihmisen.Mulle tuli kiukutelu-fiilis.Kostin sitä miehelleni,mutta onneksi hän tajusi mistä mun pahaolo johtuu.Me juteltiin ja taas juteltiin,vähän ajan päästä se loppui.Monet yöt me vaan juteltiin ja pidetiin toisistamme kiinni.Läheisen poismenon jälkeen se kesti/kestää ainakin mulla 3kk.(en viitsinyt lapselleni näyttää)Se on tietenkin vaikeaa miehillä tunteiden näyttäminen,eihän suomalainen mies saa itkeää??Tarvii itkeä,silloin se helppotaa.Olen koitanut sanoa 8-vuotialle pojalleni että saat aina itkeä,kun siltä tuntuu.KÄRSIVÄLLISYYTTÄ sulle.
kuoli, kun oli 14-vuotias. En osannut surra häntä silloin, vaan suru on tullut ylös aikuisena muitten surujen ohella. Isoisäni oli siksikin läheinen, koska asuin isovanhempieni luona.
Tulin ajatelleeksi, että onkohan poikaystävälläsi ollut samanlainen tausta kuin minulla? Onko hänellä ollut huono suhde vanhempiinsa, varsinkin isäänsä, ja nyt hän tuntee, että hänen suuri turvansa, isoisä, on poissa?
Mummoni kuoli vuosi sitten vuosien sairastelun jälkeen. Olimme läheisiä... Näin oli parempi, saimme kaikki aikaa "totutella" ajatukseen mutta ei se tehnyt sitä hetkeä tai sen jälkeistä aikaa sen helpommaksi, ainakin sillä hetkellä tuntui. Viime syksy oli elämäni rankin. Romahdin täysin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Samalla kun perheeni suri tahollaan, minä surin yksin omassa kodissani. En halunnut/osannut hakea heiltä tarvitsemaani tukea, kun koin että heillä on ihan tarpeeki omassa surussakin. Mieheni on aina ollut huono ilmaisemaan tunteitaan, eikä tämäkään ollut poikkeus. Tuolloin olisin tarvinnut tukea ja olkapäätä enemmän kuin koskaan ennen mutta ystäväni jättivät mut yksin vaikka tiesivät miten läheisiä olimme ja miten vaikeaa mulla oli. En ole koskaan ollut pitkävihanen tms. mutta on asioita, joita voi antaa anteeksi mutta ei koskaan unohtaa ja ne ihan selvästi vaikuttavat väleihimme edelleenkin. Koen, etten voi luottaa ja tukeutua heihin vaikeissa asioissa...
Mitä mieheeni tulee, niin hän jaksoi kuunnella mua jonkin aikaa mutta antoi kyllä ymmärtää milloin riitti. Se oli isku vasten kasvoja. En tiennyt kenen luo kääntyä, kun hätä oli kova enkä osannut tulkita saatika hallita omia fyysisiä ja henkisiä tuntemuksiani. Ymmärrän kyllä, että jos itse pääsee yli hyvin nopeasti, toisen jankuttaminen hermostuttaa mutta tällaisen asian ollessa kyseessä ei ole muuta vaihtoehtoa. Eriasia on, jos suru selvästi pitkittyy, eikä siitä päästä irti.
Sanoit, että poikaystäväsi pitää mykkäkoulua ja on sulle vihainen. Älä kuitenkaan ota liian henkilökohtaisesti, vaikka hänen suuttumuksena kohdistuu suhun, koska keneen muuhun ihminen purkaa pahaa oloa, jos ei läheisimpiin? Meillä oli samanlainen tilanne, jossa syytin miestäni välinpitämättömyydestä yms. kun koin ettei hän mitenkään voinut tietää mitä kävin läpi. Sanoin usein, että lainaa kirjastosta surutyöstä kertovia kirjoja, jotta ymmärtäisit mitä vaihetta käyn läpi...
Lopulta se tilanne meni sellaiseksi, että menin lääkäriin kun enää pystynyt olemaan töissä, enkä nukkumaan ahdistuksen ja mm. sydämen tykytysten takia. Sieltä tutkimusten jälkeen ohjattiin mielenterveystoimistoon, jonne menimme yhdessä. Jo ensimmäisen kerran jälkeen olo oli uskomattoman helpottunut, kun sain oireilleni ja ajatuksilleni selkoa ja merkityksen.
Voimia teille!
~Mimma~