Itselläni on nyt mennnyt muutama viikko siitä kun kumppani lähti. Ne ensimmäiset kaaosmaiset päivät on onneksi ohi. Olen palannut takaisin töihin ja yritän selvitä jokaisesta päivästä. Tiedät varmaan sen ajan kun ei muista mitään. Ensimmäinen viikko itselläni on sellainen. Muistan jotain kun oksensin ja yritin juoda vettä ja pitää sen sisälläni. Muistan syöneeni sokeria kun tajusin että kohta pyörryn. Olen laihtunut kuusi kiloa siitä kun tämä alkoi. Silmissäni on tälläkin hetkellä verenpurkauksia itkemisen takia mutta jotenkin osaan vielä hengittää. Minä voin paremmin vaikka en tosiaankaan hyvin, pääasia on se, etten ole enää niin syvällä siinä olossa. Elämä voi oikeasti olla helvettiä. Mutta haluan sanoa sinulle, että sinun kirjoitukset auttoi. En ikinä unohda niitä lohdutuksen sanoja jotka auttoivat minut seraavaan päivään ja tiesin että jossain on ihminen joka kokee samoja asioita.
miten sä voit "apua"
suru
171975
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tuossa kerran todellakin meni kumppanin kanssa välit poikki. Tämä kumppani teki todella inhoittavan tempauksen. Oli sitten hankkinut itselleen asunnon eikä viitsinyt kertoa siitä minulle. Eräänä päivänä vain sain hieman vihiä tästä muutosta ja aloinkin katselemaan itselleni asuntoa. Tapaus todella sätkäytti, enhän olisi koskaan uskonut kaveristani mitään tuollaista.
Muutin omaan asuntoon ja työpaikalla eräs mielisairas tekijä sitten suorastaan intoutui hyökkimään päälleni kuullessaan asiasta jonka jälkeen olin hetken todella maassa.
Päästessäni eroon hankalasta työtoverista ymmärsin, että kumppanin menetys ei ollutkaan minulle mikään menetys vaan pikemmin ilon aihe.
Olin laihtunut paljolti ja tämänjälkeen aloin pitämään itsestäni muutoinkin huolta. Olin hetken yksi halutuimmista juhlaveikoista. Tunsin oloni todella upeaksi.
Erehtysin viettämään yhden ainoan päivän entisen kumppanini kanssa jonka jälkeen koko maailma hyökkäsi jälleen päälleni. Tiesin kuinka mukavaa ihmisellä voi olla ilman kumppania joten sinnitelin itseni kanssa edelleen. Sinittely tuotti sen tuloksen, että lähipiirini ei antanutkaan enää periksi vaan hyökkäsi omaan asuntooni poliisin avustuksella sisälle ja raahasi sairaalaan jossa huonovointiset ja ylimieliset hoitajat pyrkivät vakuuttelemaan, että minussa oli jotain vialla. Totuus oli kuitenkin se, että siihenastisessa elämässä ainut hankaluus oli ollut hankala lähipiirini ja minulla meni todella lujaa ilman heitä. Taistelu "vapaudesta" jatkuu edelleen, mutta luulen löytäväni iloni pian taas takaisin.
Kuuntele itse omia ajatuksiasi ja mieti mitä kaikkea voit tehdä ilman kumppania. Matkustella ja juhlia jne.... Pian huomaat ettei ihminen tarvitse yhtään mitään ja ainut ongelma on oma lähipiirisi.
Hanki vaikka sähköpostiystävä ja rakastele aivosi pihalle hänen kanssaan.
Eka viikon valvoin ja mietin kaikkea paskaa, päivät ajattelin vain häntä. Sitten tajusin, että kusee hommat jos ei nuku. Vedin sitten viikon viinaa, että sammuis aina sänkyyn eikä mieti. Unta tuli kyllä tarpeeks, mutta alko kärsiä päivähommat. Kaverit alko olla jo aika kypsiä siihen tilitykseen. Eipä tullu paljo muusta puhuttua.
Hirveä läheisyyden- ja hellyydenkaipuu. Hyvä naispuolinen ystävä piti yön sylissä ja puhui niin kauan että nukahdin. Aamulla heräsin ja tunsin jonkun sylissäni, innoissani avasin silmäni. Ei ollut minun rakas siinä. Tuli hirveän tyhjä ja paha olo. 2 päivää oksetti, tuntui kuin olisin pettänyt.
5 viikkoa kulunut, uni maistuu taas, juttelin exän kanssa puhelimessa ja kävin viemässä hänelle synttärilahjan. Viikonloppuna kaverien kanssa kattoon jotai leffaa ja vähä punkkua.
Kyllä se siitä lähtee, kun vähän potkii.
Kolme ekaa viikkoa meni itkiessä ja miettiessä vain häntä. Nukuin kyllä, se helpotti kun ei tarvinnut ajatella, mutta aamut oli aivan kamalia, kun joutui taas aloittamaan pitkän, tuskallisen päivän ilman häntä. Puhuin, puhuin ja puhuin: kavereille, sukulaisille, jopa taksikuskille ja seinille. Kirjoitin päiväkirjaan sivukaupalla tekstiä joka ilta. Ajatusten purkaminen sanoiksi toi pientä helpotusta. Laihduin aivan liikaa kun en saanut nieltyä palaakaan. Ylipäätään koko kolme viikkoa kuljin kuin sumussa: yhtään yksittäistä, selkeää muistikuvaa ei ole.
Nyt siitä on kuusi viikkoa. Pahimmasta on selvitty, enää ei tarvitse itkeä joka päivä. Tuntiakaan ei kulu ettenkö ajattelisi häntä, mutta päivät soljuvat mukavia asioita tehdessä. Elämä hymyilee vielä minullekin :)
Pystyin jo tapaamaan hänet ilman suuria tunteenpurkauksia; hyvissä väleissä ja anteeksiantaneena.
On ilo olla iloksi ja avuksi. :) Täytyy sanoa että tästä palstasta on ollut apua mullekin, just sen takia että tietää ihmisten tuntevan samaa kuin itse. Ystävien kanssa toki tulee puhuttua ja se on tärkeää, mutta mulle on ollut tärkeää myös olla yhteyksissä niiden kanssa jotka rämpivät tässä samassa suossa. Huomaa ettei ole täysi sekopää vaan muutkin ajattelevat samoja asioita kuin mitä itse pyörittelee vieläkin melkein joka päivä.
Tässähän tämä, päivä kerrallaan eteenpäin. Välillä menee vähän paremmin ja sitten taas vähän huonommin, mutta kokonaisuutena potkitaan koko ajan parempaan suuntaan. Ainakin toivottavasti. Muisti pelaa mullakin vain pätkittäin niistä ekasta parista viikosta, luultavasti se vaan on hyvä etten muista siitä ajasta paljoakaan. Just sitä itsensä pakkosyöttämistä että ei pökerry eikä näänny, maailman harmautta, keskittymiskyvyn puutetta, unettomuutta, järkyttävää yksinäisyyttä vaikka kaverit oli tukena ja turvana pyytämättäkin... Jatkuvaa kipuahan se oli, pelkkää varjoelämää. Jos sitä edes elämäksi voi sanoa. Mietin itse asiassa eilen sitä että nauroinko ensimmäisen kuukauden aikana kertaakaan. En ainakaan muista että olisin nauranut, en edes millekään telkkarin Frendeille tai muillekaan sitcomeille. Onneksi nyt menee jo paremmin, aika ihan oikeasti auttaa. Tosin exäni taas vähän romautti minua, ei olla nähty eikä varsinaisesti juteltu sitten lokakuun, tänään siltä tuli meiliä että siitä ois oikeasti kiva nähdä minut. Oli kuulemma tullut lumia harjatessa mieleen että mitähän mulle kuuluu ja viikonloppuna ois aikaa treffata jos minua kiinnostaa. Tuntuipa hyvältä huomata että kuulun jo nyt siihen "kiva nähdä" -osastoon joka tulee enää sattumalta mieleen, ilmeisesti sillä ja sen suhteella sitten potkii hyvin. Minuun se tapaaminen sattuis vähän liikaa, mulla kun ei ole sitä toista ihastusta/rakastettua tässä vaiheessa joka kuolettais minun tunteet sitä kohtaan. Että taidanpa jättää väliin. Yleensäkään en oikein käsitä sen logiikkaa, miksi tässä pitäisi alkaa kaveeraamaan enää sen kummemmin? Ensin se aiheuttaa tuhoa joka vastaa Hiroshimaa ja sen jälkeen pitäisi lyödä kavereina kättä päälle. En oikein tajua. Tämä on syy siihen miksi olen aina ollut sitä mieltä että jättää saa, mutta ei pettää. Pettämisen jälkeen ei oikein jää enää mitään syytä olla edes ystäviä kun toinen on jo osoittanut epäluotettavuutensa pahimmalla mahdollisella tavalla.
Mutta muuten yhä pätee se että jos tunnepuolta ei oteta huomioon niin mulla itse asiassa menee helkkarin hyvin. Tosin tämä joulu nyt aiheuttaa näppyjä, mutta otan joulunpyhät pelkkinä vapaapäivinä ilman mitään sen kummempia merkityksiä ja nukun univelat pois. Siis laiskottelen, sanalla sanoen. En aio laittaa mitään jouluun liittyvää, käyn hakemassa tavalliset sapuskat pyhiä varten ja luultavasti pari sixpäkkiä ja minun joulu on siinä. Ehkä sitä joulua ois jo ens vuonna vähän enemmän. Epäilen että naapurit pitää minua kohta jehovana, olen ollut melko hiljainen asukki eikä mitään jouluhössötyksiä ole näkyvissä. :)
Seurailen kyllä tätä palstaa vielä, jos haluat jatkaa juttua niin onnistuu kyllä. Vaikka meilitsekin, jos haluat. Toivon sulle yhä edelleen todella paljon voimia jatkoon. Hyvä kuulla että ehkä siitä kaikkein pahimmasta olet jo rämpinyt yli, monta monttua ja kantoa on vielä edessä mutta ne pienenee ajan myötä. Usko pois.
Kiva kuulla susta.
Olen huomannut kanssa, että puhuminen auttaa. Tosin viiden yhteisen vuoden aikana jouduin jotenkin eroon entisistä läheisistäkin ystävistäni. Muistan, että itsekin puhuit sosiaalisesta eristäytymisestä. Tyyliin lähetettiin joulukortteja ja joskus meilejä joissa kyseltiin kuulumisia mutta esim. ei enää soiteltu niinkuin ennenvanhaan ihan muuten vaan.
Nyt olen ottanut yhteyttä näihin vanhoihin "turvaverkostoihin" ja helpotuksekseni vanhat ystävät eivät katoa ja olen voinnut jakaa tätä tuskaa muille.
Olisi mukava olla sähköpostitsekin yhteydessä. Voitais vaikka jouluna meilailla kun siemaillaan niitä olusia ja toivottaa exät ja heidän uudet kumppaninsa sinne minne aurinkokaan ei paista jouluansa viettämään. Olen kanssa ajatellut ottaa joulun pyhät pelkkinä vapaapäivinä ajattelematta asiaa sen kummemmin jos se on vaan mahdollista. Mihinkään sosiaalisiin sukulaisrientoihin mulla ei ole pienintäkään halua mennä.
Siinä vaiheessa kun alkaa jo vähän valoa näkyä putken päässä, tulee se "kiva nähdä" viesti. Siinä vaiheessa pitää olla kova ja tylyttää vaan takas. "Ei oikeen jouda, oon menossa treffeille. alkaa panettaa jo sen verran, että toivottavasti lykästää". Sielläpä miettii sitten! HAAhAAgAAaargghh!
Älä vaan sorru niihin vedättämisiin, että kun entistä sitten alkais huvittaa nähdä, niin olet vietävissä. Se oikeesti luulee, että olet jojo. Siinä ei takuulla satuta kuin itseään.
Itse olen pysynyt kohtuu lujana ja nyt olen oikein tyytyväinen. Entinen joskus haikailee perään, mutta sitä saa mitä tilaa. Ei mua enää huvita!
Mää haluuun muita miehiä ja tulla suudelluksi tainnoksiin. Ent. oli aika huono tuossa suutelussa. Suutelu on muuten eroottisin asia, mikä voi kahden ihmisen välillä olla (noin niinkuin ohimennen mainiten).
Sitä paitsi mulla kans on nämä palstat tuoneet sitä elämän realiteettia eli sitä, että muitakin on sattunut. Mulla kesti sellaisen oikean irtautumisen tulo ent. kumppanista melkein vuoden. Sitten kun se irtautuminen tuli, niin tuntui niin hyvältä, että korvissa humisi. Sitä kun löytää sitten sen ajatuksen, että mulla onkin oikeasti moni asia paremmin kun oon yksin, niin siitä se lähtee.
Ja sattuuhan se vieläkin. Sattuu ihan kauheesti, mutta en minä sinne takasinkaan haluu enää. Oikeesti olen ihan romuna vieläkin ihmisenä ja osien kokoilu kadulta jatkuu varmasti pitkään... en aina tiedä mihin niitä osia pitäisi laitella ja tuleeko niihin ruuvi vai ei. Joku paikka saattaa jo olla niin hyvässä kunnossa, että ihan on öljyttykin ja ei narisi. Mutta kait sitä pääasiassa on ihan romu. Nyt kun vaan ymmärtää pysyä vaarallisista miehistä kaukana, niin ei tämä kyhäelmä hajoo taas katuun. Siinä vois joutua jo uuden moottorin hankkiin...
jos sä haluat olla sähköpostitse yhteydessä niin kirjoita [email protected]
Kyllä olen minäkin kokenut vähän samaa kun vaimo antoi ymmärtää että olis paras erota. Tunne oli hirvittävä oli kuin olis kuoleman tuomio annettu. Vaikka en ole itkenyt milloinkaan kovin herkästi niin silloin itkin, hartaasti ja pitkään. Tälläisissa tilanteissa ystävät ovat korvaamaton apu jotka osaa myötäelää.
No niinhän siinä sitten kävi että exäni ilmoitti uuden vuoden jälkeen sen suhteen olevan ohi. Nyt exälläni on joku ihme vimma parantaa meidän välejä ja se muistuttaa joka meilissä ja viestissä että haluaa olla tekemisissä ja välittää vielä minusta. Kaverit veikkasi ennen tätä että kauanko se suhde tulee kestämään (onnittelut K.:lle vedon voittamisesta), nyt ne sitten veikkaa siitä että kauanko menee ennen kuin se kysyy onko meillä vielä mahdollisuuksia. Mikäli se minusta on kiinni siihen menee todella kauan koska mulla ei yhä edelleenkään ole mitään tarvetta eikä halua olla sen ihmisen kanssa tekemisissä, sen suhteen loppuminen ei vaikuta millään lailla minun ja exäni väleihin. Kun ei ole välejä mihin vaikuttaa. Haluan eroon ja irti siitä ihmisestä, en halua joutua mihinkään on-off -tilanteeseen josta ei tiedä ollaanko kavereita vai jotain muuta ja kolme kuukautta on ihan liian lyhyt aika eron jälkeen alkaa kehittelemään mitään kaveruutta. Ero on ero ja sillä selvä, vaikka sattuuhan tämä ja kieltämättä ikävä nosti pitkästä aikaa todella päätään. Toivottavasti se vain johtuu tästä vuodenajasta ja pitkistä pyhistä ja on ohimenevää sorttia.
Vaan olipa tämäkin. Silloin kun tämä asia selvisi mulle ja exäni pohti lokakuussa haluaako jatkaa suhdettamme vai lähteä (itse olisin halunnut yrittää pelastaa sen mitä pelastettavissa oli), lopputulos viimein oli se että hän sanoi ettei pysty jättämään sitä toista. Oli kuulemma valmis vaikka perustamaan oikean perheen sen toisen ja hänen lapsiensa kanssa mikäli hänkin päätyy eroon. Ei sitten eronnut, tiedä kuinka paljon sillä oli sitten vaikutusta sen suhteen loppumiseen. Mutta näinpä ne tunteet näköjään heittelee, kolmea kuukautta aikaisemmin vannotaan melkein ikuista rakkautta ja sitten... niin, en tiedä mitä tapahtui ja miksi, eikä suunnattomasti kiinnostakaan. Mutta kieltämättä tuli vähän sellainen tunne että exäni vetäisi meidät enemmän tai vähemmän turhaan viemäristä alas. Olisivat nyt jatkaneet happily everafter niin itsellä ei ois niin turhaa oloa.
On tämä kummallista aikaa. No, itsehän valitin vielä keväällä että elämässäni ei tapahdu mitään, nyt viimeisen kolmen kuukauden aikana ei ole ollutkaan mitään muuta kuin pyörremyrskyjä (tämän syksyn aikana on tapahtunut vähän muutakin tämän lisäksi). Ravistava kokemus. Elämäni saisi alkaa pikkuhiljaa tasoittumaan, ei tämmöisestä pahemmin nauti. Eihän mulla nyt sinänsä mitään hätää ole, mutta miksei niitä typeriä tunteita voisi saada napista päälle ja pois, elämä olisi niin paljon helpompaa siten? Meissä on vakava suunnitteluvirhe.
Niin. Pitäis taas lopettaa tämä asioiden pohtiminen tähän aikaan yöstä. Tästä seuraa melankoliaa.
Sullehan sitä on tapahtunut. Itse olen kuvitellut vastaavaa tilannetta, että mitä tekisin jos exä haluaisikin tulla takaisin. Tälläkin hetkellä vaikka mitä p...kaa olen joutunut hänen takia kokemaan ja läpikäymään, uskoisin silti haluavani jatkaa meidän suhdetta. Mutta myöskin on varmaa, että varmasti sitä aina miettisi koskahan se lähtee uudestaan. Ja sehän ei ole tervettä ollenkaan.
Uutenavuotena minäkin tein jotain täysin käsittämätöntä. Tuli nimttäin hankittua se yhdenyön (itseasiassa yhden illan, koska en pysty nukkumaan kenenkään vieraan kanssa) laastarisuhde. Olo oli tosi kurja sen jälkeen eikä se tosiaankaan ole mikään ratkaisu näihin ikävän ja kaipuun tunteisiin. Jotenkin vain kuvittelin, että jos saa edes hetken olla jonkun sylissä, tämä ahdistus hellittäisi sisältäni. Wrong action, enkä kyllä sorru samanlaiseen epätoivoiseen tekoon ikinä. Se oli varmaan jonkilaista koston ajatusta myöskin exääni kohtaan mutta tosi typerää sellaista.
Ei ole helppoja nämä ihmissuhde -jutut. Vaikka lukisi mitä kirjoja ja oppaita, kuuntelee kenen tahnsa neuvoja, yrittää itse ratkoa asioita, niin tuntuu kuin hakkaisi päätä seinään jokatapauksessa.
että tälläviissiin.......
Niin no, eipä tuo ainakaan vielä ole pyydellyt päästä takaisin, ollaan yhä edelleen lähinnä meililinjalla eikä olla edes nähty sitten marraskuun. Ja niitä meilejäkin vaihdellaan melko harvaan tahtiin ja vain jos on jotain asiaa tavaroista tms. En ole pahemmin edes ajatellut mitä tekisin jos se ihan oikeasti pyytäisi uutta mahdollisuutta, mietin sitä vasta sitten jos niin joskus käy. Tai no, tottakai sitä on välillä miettinyt, mutta olen aina yrittänyt painaa ne ajatukset taka-alalle ja olla realisti. Tilanne on se mikä on ja sen mukaan jatketaan.
Mitä tuohon fyysiseen kontaktiin tulee, niin itse olen ollut niin nössö etten ole vieläkään edes suudellut ketään tähän mennessä. Halaillut kyllä, mutta vain kavereita ja täysin platonisesti. En tiedä, kun ei vain ole tehnyt mieli vaikka tarjokkaita olis ollut. Vaikka tilanne on mikä on, jotenkin se vain tuntuis pettämiseltä. Alan fyysiseksi vasta sitten kun se ihan oikeasti tuntuu minusta hyvältä ja sitten kun törmään ihmiseen joka tuntuu myös hyvältä. Sehän tässä ärsyttää kun kuitenkin olen melko hellyydenkipeä ihminen eikä ole ketään jota halailla tai joka halailisi minua. Onpa sitä laastarisuhdetta tullut kuitenkin mietittyä, mutta mitäs iloa siitäkään on kun en kuitenkaan olis kiinnostunut siitä ihmisestä oikeasta syystä ja loppupeleissä kuitenkin satuttaisin turhaan vaikka siitä ei mitään sen syvempää tuliskaan. En halua olla jonkun kanssa vain sen takia ettei tarvitse olla yksin, se on väärä syy. Yritän viihtyä itsekseni ja oppia tästä koko jutusta ja itsestäni jotain, sitten alan olla voiton puolella kun yksinäisyys tuntuu kaverilta jonka kanssa voi paiskata kättä eikä enää ahdistavalta möröltä. Ja kai pikkuhiljaa alan päästäkin siihen, vaikka onhan se pakko myöntää että välillä ahdistaa ja paljon tulla töistä tyhjään ja pimeään kämppään.
Tuttu tunne tuo pään hakkaaminen seinään, on tullut tutuksi mullekin. Aina kun tuntuu että alkaa vähän helpottamaan niin taas jostain tulee kylmä suihku niskaan. Jostain syystä radiossa on alkanut soimaan tiuhaan meidän biisi, mikä polttaa multa päreet tehokkaasti ja nopeasti. No, enää en sentään ala itkemään sen kuullessani, mutta en tosiaankaan halua kuullakaan sitä ja vaihdan saman tien kanavaa.
Vittumaista. Loppuisi tämä jo ja tuntuisi hyvältä 24/7.
Joo, olet ihan oikeassa siitä, että se todellakin tuntui pettämiseltä ja toisekseen ei sitä viittävuotta ja sen mukanaan tuomaa toisen ihmisen tuntemista mikään one-night-stand pysty korvaamaan. En itsekkään ollut valmis fyysiseen kontakstiin kenenkään toisen kanssa mutta asiat vain karkasivat käsistä ja heikko itsetuntoni ajoi siihen mitä tapahtui. Itsekkin olen hellyydenkipeä ja kaipasin vain sitä että saa koskettaa ja tulla kosketuksi.
Olen kanssa yrittänyt löytää ne yksinäisyyden salat ja ihanuudet. Olen laittanut paperille ylös plussat ja miinukset tämän eron jälkeisestä elämästä (erään viisaamman neuvo) mutta kun tuppaa tulemaan noita miinuksia kilometrin mittainen lista ja plussapuolella ei ole kuin se, ettei jääkaapissa ole enää sieniä, niin ei paljon naurata.
Nauramisesta kun kerran kirjoitit, niin on sekin kumma kun se katoaa. Ei naurata mikään vitsi tai komedia-sarja. Vähän sarkastisesti voi ehkä hymähdellä mutta se että nauraisi vedet silmisssä niin olisi kiva tietää koska sekin oikein tulee tapahtumaan.
Siitä nauramisesta, se tulee ajan myötä takaisin. Ekan kuukauden aikana en tainnut nauraa kertaakaan ääneen, sen jälkeen se alkoi löytyä pikkuhiljaa. En vieläkään erityisen hilpeä ole, mutta olen sentään jo pari kertaa nauranut vatsalihakseni kipeäksi. Hauskalla seuralla oli luonnollisesti osansa asiaan, kiitokset siitä vaan sille porukalle. Siihenkin, niinkuin moneen muuhunkin asiaan, auttaa siis aika.
Näytti olevan keskustelua tuolla ylempänä samasta aiheesta mistä alunperin itsekin kysyin, että kannattaako exää tavata. En vieläkään oikein tiedä mitä itse tekisin. Toisaalta on vähän sellainen tunne että on vähän pakkokin nähdä ja jutella asioista kun eromme oli melko pikainen ja ruma, oikea malliesimerkki ovet paukkuen lähtemisestä, mutta... niin. Olen vähän putkiaivo mitä tulee pettämiseen ja jättämiseen, ei siinä minun mielestäni paljoa puhuttavaa ole. Toinen löysi kiinnostavamman ja lähti katsomaan onko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella ja sillä selvä, ei sitä selitykset oikein miksikään muuta. Toisaalta haluaisin tavata hänet ihan muuten vaan, toisaalta pelkään mitä siitä voi seurata. En tiedä kuinka pitkällä hän on meistä ylipääsemisestä, itse olen rehellisesti sanonut sen että minuun hänen näkemisensä sattuisi luultavasti vielä liikaa. Hän taas on sitä mieltä että sen jälkeen voisi sattua vähemmän. En tiedä. Miten voikaan pelätä tällä lailla ihmistä jota rakasti yli neljä vuotta ja vieläkin rakastaa vaikkakin ehkä vähän eri lailla, eihän ne tunteet mihinkään noin vain katoa. Sen takia sitä kai sitten pelkääkin. En tiedä miten siihen tottuu että toinen on siinä, niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana eikä hän ole enää minun enkä minä hänen. Ne tutut piirteet, ääni, liikkeet, tapa käyttää käsiä puhuessa... Kyyneliinhän se luultavasti minun osaltani päättyisi, enkä haluaisi enää itkeä ainakaan hänen nähtensä. Enkä osaa edes kuvitella sitä miltä tuntuisi mennä käymään entisessä kodissa, luultavasti romahtaisin jo kynnyksellä. Toivottavasti kahvillakäyntikutsua ei tule ainakaan tänä vuonna.
En tiedä. Uskon kyllä sen kun hän sanoo välittävänsä, pelkään kuitenkin että se on vain sitten sitä. Pelkkää välittämistä, huolehtimista siitä että pärjään ja voin hyvin. Siis, pelkkää ystävyyttä, kaveruutta, kun itsellä kuitenkin on vielä niitä syvempiä tunteita vaikka yhteenpalaaminen onkin melko mahdoton ajatus. En ole ollutkaan vähään aikaan näin rikki mitä nyt taas olen, olisi pitänyt sen suhteen vaiheet vaan omana tietonaan ja antanut minun uskoa että se jatkuu yhä. Vihan voimalla kun on helppo jatkaa, mutta nyt en enää löydä sitä samanlaista palavaa vihaa kuin aiemmin.
Taas yöllistä melankoliaa, huomaan.
Itse en ole nähnyt exääni kuukauteen ja pe-iltana puhuin hänen kansaan puhelimessa myöskin ekan kerran kuukauteen. Soitti ja kyseli tavaroistaan, että milloin voi hakea loput. Tämä kuukauden näkemättömyys ja puhumattomuus on ainakin minulle ollut parempi ratkaisu jotta olen edes jotenkin päässyt elämään mukaan. Ne tunteet jotka jo pelkän äänen kuuleminen saa aikaan on vieläkin hirvittävän voimakkaat. Kädet vapisee ja ääni juuttuu kurkkuun. Vatsa alkaa oireilemaan ja kyyneleitä pidätellen yrittää pysyä tyynenä. En usko, että jos hän haluaisi minut nähdä, pystyisin siihen vielä ainakaan totaalisesti romahtamatta.
Myöskään en usko, että pystyisin tapaamaan exääni ilman ettei suustani tulisi katkeria kommentteja tästä uudesta suhteesta, olenhan jo mielessäni niin monet kerrat manannut maan rakoon heidän juttunsa.
Luin sun juttuja myös tosta toiselta palstalta ja tosiaan me ollaan liki samanlaisissa tilanteissa. Kihlat ja kaikki, hyvä suhde jonka puolesta olisi taistellut vaikka hautaan asti. Sitten toinen tulee ja menee ihastumaan varattuun henkilöön ja heittää kaikki meidän yhteiset vuodet kankkulan kaivoon. Ollankohan me seurusteltu saman henkilön kanssa....
Heh, se tästä nyt vielä puuttuisi että saman kanssa oltais oltu. :) Niinhän se vaan on että kun suhde oli omasta mielestä hyvä, niin tässä alkaa pikkuhiljaa ihmettelemään että mistä hitosta koskaan löytää toista vähintäänkin yhtä hyvää kun huonompaan ei enää tyydy? Tosin luulen exänikin pohtivan tätä samaa tällä hetkellä kun uutta ja parempaa onnea ei siitä varatusta sitten ilmeisesti löytynytkään. Sehän tässä kypsyttää nyt kaikkein eniten kun silloin lokakuussa exäni ihan tosissaan vannoi rakkauttaan sitä toista kohtaan ja se on ohi jo nyt. Että tulikohan sillä sittenkin tehtyä vähän hätiköity ratkaisu, ja siitä joutui kärsimään minun lisäkseni minun perheeni (pitkä juttu, mutta tällä erolla oli ikäviä vaikutuksia sinnekin suuntaan) ja yhteinen kaveripiiri.
Mitä katkeraan kommentointiin uudesta suhteesta tulee, itse olen kyllä sortunut siihen. Tosin vain meilitse. En ole ylpeä siitä että itsehillintä ei ole pitänyt 100%sesti, mutta toisaalta en nyt kovin paljon ruoskikaan itseäni sen takia, eiköhän se ole loppujen lopuksi aika normaalia päästää höyryt pihalle kun uhkaa hirttää kiinni. Ei se kuitenkaan erityisemmin helpota, tuntuu vaan pahalta kun toinen kyllä myöntää tehneensä väärin mutta ei tee mitään sen korjaamiseksi, päinvastoin. Mitenkäs, se sinun exäsi ja sen toisen miehen suhde siis ilmeisesti vielä jatkuu?
Onhan tämä "ei-ollenkaan-yhteyksissä" -erometodi rankka varsinkin alussa, mutta luulen että mulle tämä on paras mahdollinen tapa. Tuskin olisin näin pitkälle päässyt tässä ajassa jos olisimme yrittäneet erota ystävällisemmissä merkeissä.
laita mulle meiliä. sen osoitteen sä löydät aikaisemmista viesteistä. Tää menee mulla jo sen verran henk.koht puolelle, että on asioita joita en haluan koko maailman tietävän. Jos vaan sopii sulle.