Naisena minua on mietityttänyt naisten välinen ystävyys on jo parisen vuotta, kun huomasin itselleni tärkeän ystävyyssuhteen muuttuneen.
Olin tuolloin vaikeassa elämänvaiheessa (ero), vaihdoin paikkakuntaa ja minulla todettiin masennus. Mutta ystäväni ei ollut minua tukemassa. Hän ei kysellyt kuulumisiani tai vointiani. Se sattui, koska aiemmin olimme jakaneet paljon. Käperryin voimattomana kuoreeni, ja minua suretti. Epäilen, että masennukseni ajoi meidät erilleen.
Ensimmäisen kerran tavattuani ystävääni pidemmän ajan jälkeen, hän alkoi heti kysellä miten se eroni oikein meni. Koin kysymyksen todella epäasiallisena ja pahoitin siitä mieleni. Tämän tapaamisen jälkeen minun on ollut todella vaikea ymmärtää tämän ystävyyden merkitystä minulle.
Näin jälkeenpäin huomaan asioita, jotka ovat johtaneet ystävyytemme muutokseen, mutta jälkeenpäin huomaan myös kuinka surullista on menettää ystävyyttä. En ehkä jo ole osannut ottaa asioita ajoissa puheeksi, ja nyt en enää oikein ymmärrä miksi minun pitäisi? Ja silti tämä vaivaa mieltäni.
Onko kellään vastaavia kokemuksia, ja kuinka toipua ystävyyden muuttumisesta vain kaveruudeksi?
Naisten välisestä ystävyydestä
14
1563
Vastaukset
- nainen-tuntematon
oliko tuo koko aikana ystävyyttä? Eiköhän se ollut enemmänkin pelkkää kaveruutta, kun tekemisissä oltiin vain sen aikaa, kun oli hauskaa?
Todella törkeätä ja paskamaista käytöstä tuolta naiselta. Oikea ystävä olisi tukenut sinua!- että ystäväsi
ei ollenkaan jutellut kanssasi erosta yms? Jotkut on sellaisia, että asiasta puhutaan kasvotusten kyllä, mutta kun vaihdoit paikkakuntaakin, niin ehkä ystäväsi ei halunnut puhelimen välityksellä siitä puhua? Kai kuitenkin itsekin pidit häneen yhteyttä?
- pettynyt ystävyyteen
että ystäväsi kirjoitti:
ei ollenkaan jutellut kanssasi erosta yms? Jotkut on sellaisia, että asiasta puhutaan kasvotusten kyllä, mutta kun vaihdoit paikkakuntaakin, niin ehkä ystäväsi ei halunnut puhelimen välityksellä siitä puhua? Kai kuitenkin itsekin pidit häneen yhteyttä?
Minä olen pettynyt myös ystävääni,me olimme parhaat ystävät jo peruskoulusta lähtien,pidimme hauskaa yhdessä ja puhuimme ilot ja surut toisillemme.
Olimme myöhemmin opiskelemassa oppilaitoksessa ja siellä ystäväni alkoi muuttumaan ja hän tuli etäiseksi minua kohtaan.
Opiskelujen jälkeen me pidimme yhteyttä ja tapasimme toisiamme vaikka asuimme eri paikkakunnilla.
Mutta hän sairastui masennukseen,pidin häneen yhteyttä ja halusin tukea ystävääni.
Mutta yhteydenpito oli yksipuolista ja ystäväni ei pitänyt minuun yhteyttä,joskus saattoi ottaa yhteyttä kun hänellä meni huonosti mutta kun hänellä meni hyvin niin sitten hän ei pitänyt yhteyttä,eli minä olin vain hätävara.
Me emme pidä enää yhteyttä,koska yksipuolinen ystävyys ei kannata,eikä se enää ole ole oikeaa ystävyyttä - ---
että ystäväsi kirjoitti:
ei ollenkaan jutellut kanssasi erosta yms? Jotkut on sellaisia, että asiasta puhutaan kasvotusten kyllä, mutta kun vaihdoit paikkakuntaakin, niin ehkä ystäväsi ei halunnut puhelimen välityksellä siitä puhua? Kai kuitenkin itsekin pidit häneen yhteyttä?
Olen miettinyt fyysisen välimatkan tuomia vaikutuksia paljonkin. Olen myös miettinyt sitä, että taisin itse olla yhteydenpidossa tuolloin aika huono masennukseni takia. Tuntui ettei minulla vain ollut voimia, enkä toisaalta kai halunnut "vaivata" häntä omilla asioillani. Tiedän, että tuo oli aika outoa ajattelua, mutta näin se ajattelu masentuneella toimii. Ja koska "ystäväkään" ei kysellyt miten voin, eikä ihmetellyt miksi minusta ei mitään kuuluu tai miksi yhteistä on niin vähän.
Ehkei "ystävälläni" ollut työkaluja auttaa minua tai ehkä hän tavallaan yritti, mutta ehkä minä en osannut ottaa vastaan hänen apuaan?
Luulen, että erilaiset elämäntilanteemme lopulta vain ajoivat meidät erilleen. Eivät ystävät vain välimatkan vuoksi kadota toisiaan? - ----
...luulen, että ystävyys jo kauan aikaa sitten oli muuttunut kaveruudeksi. Ja nykyään tuntuu että satunnaiset yhteydenotot (puolin ja toisin) ovat vain "pakollisia" velvoitteita.
- En tiedä
pettynyt ystävyyteen kirjoitti:
Minä olen pettynyt myös ystävääni,me olimme parhaat ystävät jo peruskoulusta lähtien,pidimme hauskaa yhdessä ja puhuimme ilot ja surut toisillemme.
Olimme myöhemmin opiskelemassa oppilaitoksessa ja siellä ystäväni alkoi muuttumaan ja hän tuli etäiseksi minua kohtaan.
Opiskelujen jälkeen me pidimme yhteyttä ja tapasimme toisiamme vaikka asuimme eri paikkakunnilla.
Mutta hän sairastui masennukseen,pidin häneen yhteyttä ja halusin tukea ystävääni.
Mutta yhteydenpito oli yksipuolista ja ystäväni ei pitänyt minuun yhteyttä,joskus saattoi ottaa yhteyttä kun hänellä meni huonosti mutta kun hänellä meni hyvin niin sitten hän ei pitänyt yhteyttä,eli minä olin vain hätävara.
Me emme pidä enää yhteyttä,koska yksipuolinen ystävyys ei kannata,eikä se enää ole ole oikeaa ystävyyttäOlen pohtinut ja pyöritellyt mielessäni samanlaisia ajatuksia kuin mitä te muutkin..
Olen mielestäni ollut lojaali ystävä, kuunnellut ja yrittänyt kulkea rinnalla kun "ystävälläni" on ollut vaikeaa. Kuunnellut huolia, itkua ja murhetta päivin ja välissä öin.
Mutta kun itse olisin kerrankin tarvinnut lohduttavaa olkapäätä, kuuntelijaa nämä "ystävä/ystävät" vain katosivat. Ihmeenkaupalla selvisin "kriisisäni/kriiseissäni"...yksin.
Syynä "ystävän/ystävien" katoamiseen oli osittain varmasti pitkät välimatkat ja se, että jokaisella tuntui olevan oma "kiireinen" elämä. Puhelimessa ei ehditty puhumaan, näkemisestä edes puhumattakaan..(Olin jotunut muuttamaan toiselle paikkakunnalle). Kai siinä sitten kävi ns. "poissa silmistä, poissa mielestä"..eli kun olin murheineni muualla, oli sama kuin minua ja murheitani ei olisi ollutkaan. Tai todellakin "ystävilläni" ei ollut työkaluja auttamiseeni..
Yhteydenpito harveni noihin ennen niin läheisiin ihmisiin..En enää halunnut olla se joka ainoastaan pitää yhteyttä yllä, tai vain se jolle puretaan huolet ja murheet, mutta jota itseään ei kuunnella..ehkä murheeni olivat mitättömiä heidän mielestä, en tiedä.....
Myönnän, kaipailen silloin tällöin yhteisiä hetkiämme. Olihan meillä mukavaakin. Olimmehan ala-asteelta aikuisuuteen asti (24 vuotiaaksi) ystäviä(?). Olen "kokeeksi" ottanut heihin yhteyttä, mutta enää ei ole mitään mistä puhua..en tiedä onko koskaan oikeastaan ollutkaan..omista asioistani en halua puhua..he ovat minulle nykyään vieraita.
Yhden vanhan ystäväni pyynnöstä kävimme viime keväänä kahvilla. Hänellä oli vaikeaa..itkua tuhertaen hän kertoili ongelmistaan...hän oli samassa pisteessä kuin mitä itse olin ollut aikaisemmin..sisälläni jotenkin kuohahti, kyllä nyt taas seura kelpaa kun on oma lehmä ojassa!
Hillitsin itseni..tuumin nätisti, että "niin, olen itsekin ollut joskus vastaavassa tilanteessa.." kuin vinkkinä, että huomasiko kaverini tilanteen..tähän tuli kommentti "niinhän sä taisit olla, kyllä mä muistan.." ..eli tiedossa oli, että minulla oli vaikeaa..mutta asialla ei ollut väliä...ei minua silloin kuunneltu...
En tiedä, voiko olla että välimatka ihmisiin, "aikuistuminen" ovat ne suurimmat syyt miksi parhaatkin ystävät erkaantuvat toisistaan???
...ei en usko...Ei kai jos todella ollaan ystäviä, edes välimatka vaikuta, saatika se että toisella on vaikeaa elämässä!...puuh kylläpäs helpotti!
..että tämmöinen tunteenpurkaus... - Kaikenko se(n pitää) kestää?
En tiedä kirjoitti:
Olen pohtinut ja pyöritellyt mielessäni samanlaisia ajatuksia kuin mitä te muutkin..
Olen mielestäni ollut lojaali ystävä, kuunnellut ja yrittänyt kulkea rinnalla kun "ystävälläni" on ollut vaikeaa. Kuunnellut huolia, itkua ja murhetta päivin ja välissä öin.
Mutta kun itse olisin kerrankin tarvinnut lohduttavaa olkapäätä, kuuntelijaa nämä "ystävä/ystävät" vain katosivat. Ihmeenkaupalla selvisin "kriisisäni/kriiseissäni"...yksin.
Syynä "ystävän/ystävien" katoamiseen oli osittain varmasti pitkät välimatkat ja se, että jokaisella tuntui olevan oma "kiireinen" elämä. Puhelimessa ei ehditty puhumaan, näkemisestä edes puhumattakaan..(Olin jotunut muuttamaan toiselle paikkakunnalle). Kai siinä sitten kävi ns. "poissa silmistä, poissa mielestä"..eli kun olin murheineni muualla, oli sama kuin minua ja murheitani ei olisi ollutkaan. Tai todellakin "ystävilläni" ei ollut työkaluja auttamiseeni..
Yhteydenpito harveni noihin ennen niin läheisiin ihmisiin..En enää halunnut olla se joka ainoastaan pitää yhteyttä yllä, tai vain se jolle puretaan huolet ja murheet, mutta jota itseään ei kuunnella..ehkä murheeni olivat mitättömiä heidän mielestä, en tiedä.....
Myönnän, kaipailen silloin tällöin yhteisiä hetkiämme. Olihan meillä mukavaakin. Olimmehan ala-asteelta aikuisuuteen asti (24 vuotiaaksi) ystäviä(?). Olen "kokeeksi" ottanut heihin yhteyttä, mutta enää ei ole mitään mistä puhua..en tiedä onko koskaan oikeastaan ollutkaan..omista asioistani en halua puhua..he ovat minulle nykyään vieraita.
Yhden vanhan ystäväni pyynnöstä kävimme viime keväänä kahvilla. Hänellä oli vaikeaa..itkua tuhertaen hän kertoili ongelmistaan...hän oli samassa pisteessä kuin mitä itse olin ollut aikaisemmin..sisälläni jotenkin kuohahti, kyllä nyt taas seura kelpaa kun on oma lehmä ojassa!
Hillitsin itseni..tuumin nätisti, että "niin, olen itsekin ollut joskus vastaavassa tilanteessa.." kuin vinkkinä, että huomasiko kaverini tilanteen..tähän tuli kommentti "niinhän sä taisit olla, kyllä mä muistan.." ..eli tiedossa oli, että minulla oli vaikeaa..mutta asialla ei ollut väliä...ei minua silloin kuunneltu...
En tiedä, voiko olla että välimatka ihmisiin, "aikuistuminen" ovat ne suurimmat syyt miksi parhaatkin ystävät erkaantuvat toisistaan???
...ei en usko...Ei kai jos todella ollaan ystäviä, edes välimatka vaikuta, saatika se että toisella on vaikeaa elämässä!...puuh kylläpäs helpotti!
..että tämmöinen tunteenpurkaus...Minua ovat lähettämänne kommentit auttaneet ymmärtämään tätä tilannettani, kiitos. Sitä on usein itselle vaikeiden asioiden äärellä niin orpona, ja tavattoman yksisilmäinen. Sitä ajattelee vain että "näin-tapahtuu-vain-minulle".
"Ystäviäkö? En tiedä" -kirjoitus kolahti minuun todella. Tunnistan itsessäni samaa kiltteyttä kuin hänessä on - olen ollut aina se rinnalla kulkija, joka on ollut nostamassa pystyyn. Kun itse tarvitsin apua läheltä, ei minulta kysytty kuinka jaksan. Tällaisissa tilanteessa sitä miettii ystävyyttä. - välimatkassa
---- kirjoitti:
...luulen, että ystävyys jo kauan aikaa sitten oli muuttunut kaveruudeksi. Ja nykyään tuntuu että satunnaiset yhteydenotot (puolin ja toisin) ovat vain "pakollisia" velvoitteita.
varmaankin vaikutusta, ettei ystävä kysele niin tarkkaan kuulumisia. Minullakin on yksi kaveri, joka muutti pois, ja muutenkin tarinasi kuulosti aika tavalla samalta mitä hänen, sen takia kysyinkin, piditkö itse yhteyttä. Hän nimittäin ei pitänyt, eikä pidä, ei vastannut koskaan viesteihini. Tällä hetkellä ollaan sitten tyyliin niin, että kuulen toiselta yhteiseltä kaverilta kuulumiset, jos kysyn. Loppui itselläkin into olla aina se, joka yhteyttä ottaa, on sitten masentunut/stressaantunut tai mitä lieneekään.
- Elämä on
En tiedä kirjoitti:
Olen pohtinut ja pyöritellyt mielessäni samanlaisia ajatuksia kuin mitä te muutkin..
Olen mielestäni ollut lojaali ystävä, kuunnellut ja yrittänyt kulkea rinnalla kun "ystävälläni" on ollut vaikeaa. Kuunnellut huolia, itkua ja murhetta päivin ja välissä öin.
Mutta kun itse olisin kerrankin tarvinnut lohduttavaa olkapäätä, kuuntelijaa nämä "ystävä/ystävät" vain katosivat. Ihmeenkaupalla selvisin "kriisisäni/kriiseissäni"...yksin.
Syynä "ystävän/ystävien" katoamiseen oli osittain varmasti pitkät välimatkat ja se, että jokaisella tuntui olevan oma "kiireinen" elämä. Puhelimessa ei ehditty puhumaan, näkemisestä edes puhumattakaan..(Olin jotunut muuttamaan toiselle paikkakunnalle). Kai siinä sitten kävi ns. "poissa silmistä, poissa mielestä"..eli kun olin murheineni muualla, oli sama kuin minua ja murheitani ei olisi ollutkaan. Tai todellakin "ystävilläni" ei ollut työkaluja auttamiseeni..
Yhteydenpito harveni noihin ennen niin läheisiin ihmisiin..En enää halunnut olla se joka ainoastaan pitää yhteyttä yllä, tai vain se jolle puretaan huolet ja murheet, mutta jota itseään ei kuunnella..ehkä murheeni olivat mitättömiä heidän mielestä, en tiedä.....
Myönnän, kaipailen silloin tällöin yhteisiä hetkiämme. Olihan meillä mukavaakin. Olimmehan ala-asteelta aikuisuuteen asti (24 vuotiaaksi) ystäviä(?). Olen "kokeeksi" ottanut heihin yhteyttä, mutta enää ei ole mitään mistä puhua..en tiedä onko koskaan oikeastaan ollutkaan..omista asioistani en halua puhua..he ovat minulle nykyään vieraita.
Yhden vanhan ystäväni pyynnöstä kävimme viime keväänä kahvilla. Hänellä oli vaikeaa..itkua tuhertaen hän kertoili ongelmistaan...hän oli samassa pisteessä kuin mitä itse olin ollut aikaisemmin..sisälläni jotenkin kuohahti, kyllä nyt taas seura kelpaa kun on oma lehmä ojassa!
Hillitsin itseni..tuumin nätisti, että "niin, olen itsekin ollut joskus vastaavassa tilanteessa.." kuin vinkkinä, että huomasiko kaverini tilanteen..tähän tuli kommentti "niinhän sä taisit olla, kyllä mä muistan.." ..eli tiedossa oli, että minulla oli vaikeaa..mutta asialla ei ollut väliä...ei minua silloin kuunneltu...
En tiedä, voiko olla että välimatka ihmisiin, "aikuistuminen" ovat ne suurimmat syyt miksi parhaatkin ystävät erkaantuvat toisistaan???
...ei en usko...Ei kai jos todella ollaan ystäviä, edes välimatka vaikuta, saatika se että toisella on vaikeaa elämässä!...puuh kylläpäs helpotti!
..että tämmöinen tunteenpurkaus...Siis aivan kuin itse olisin kirjoittanut tunteeni/kokemani!
Aivan samat kuviot olen itse läpikäynyt nyt viime vuotena, olen vain vanhempi sinua, aikuistumista ei voi pitää syynä, ei munu eikä ystävien kohdalla!
Et usko kuinka "helpotti" lukea kokemuksestasi, pitkään ajattelin että minussa on jotain vikaa kun ystävyys hipuu ja olen ainoa joka näin kokee.
Mutta nostakaamme pää pystyyn, olemme arvokkaita ihmisiä ilman näitä ystäviäkin.
Tsemppiä! - Totta!
Elämä on kirjoitti:
Siis aivan kuin itse olisin kirjoittanut tunteeni/kokemani!
Aivan samat kuviot olen itse läpikäynyt nyt viime vuotena, olen vain vanhempi sinua, aikuistumista ei voi pitää syynä, ei munu eikä ystävien kohdalla!
Et usko kuinka "helpotti" lukea kokemuksestasi, pitkään ajattelin että minussa on jotain vikaa kun ystävyys hipuu ja olen ainoa joka näin kokee.
Mutta nostakaamme pää pystyyn, olemme arvokkaita ihmisiä ilman näitä ystäviäkin.
Tsemppiä!..niin vaikka pahalta tuntuu, on tsempattava! On vain yrittettävä lopultakin ajatella itserakkaasti asiasta "Heidänpä on menetys"...
- elämä on
Hei,
miltei samanmoisia kokemuksia kuin sinulla on minulla ystävyyden loppumisesta.
Olimme tiivis kolmen naisen rinki töissä ja ystävyys syveni nopeasti myös vuosikausiksi jatkuneeseen vapaa ajan yhteiseen viettoon. Minä naimisissa, kasi muuta uus-sinkkuja. Minä otin ja vaihdoin pitkän harkinnan jälkeen ammattia ja työpaikkaa, huomattavsti minulle parempaan sekä taloudellisesti että henkisesti. Vannoimme yhdessä ystävyyden jatkuvan yhtä tiiviinä, mutta kuinka kävikään. Yritin olla yhteyksissä (soitin, e-mail, piipahdin käymässä,kutsuin kylään, lenkille) mutta kalenterit heillä alkoivat olla yhtäkkiä täynnä. He kylläkin molemmat olivat löytäneet miehet myös joten ymmärrän että uuteen parisuhteeseen panostetaan, mutta kun tiedän että heillä on aikaa muille ystävättärille, mutta ei minulle.
Kävin läpi kaikki mahdolliset vihan, masennuksen, ahdistuksen, hylkäämisen tunteet ja ystävyyden loppuminen tuntui todella kipeältä!
Nyt olen mankelin läpi käynyt ja kun ex-ystävätär kertoi monen kuukauden jälkeen että nyt olisi pari tuntia vapaata tavata kun miesystävä on reisuussa, niin vastasin kiitos ei.
Kuljen pää pystyssä, minullakin on jokin arvo.- sille sanon ei kiitos
Törkeetä sanoa toiselle että mulla on nyt pari tuntia aikaa.
Samanlainen kokemus noin suurinpiirtein takana.
-"voinko tulla käymään kun ei oo muutakaan tekemistä..."
-"kyllä mä huomasin sun tekstarin,en viitsinyt vastata".
-"siivoilin juuri ja mietin sua,en jaksakkaan siivota,voinko tulla kylään."
-"mulla on kaksi tuntia aikaa bussin tuloon,voisinko tulla käymään."
Lopullisia kuolemanlauseita jo kituvalle ystävyydelle. - elämä on
sille sanon ei kiitos kirjoitti:
Törkeetä sanoa toiselle että mulla on nyt pari tuntia aikaa.
Samanlainen kokemus noin suurinpiirtein takana.
-"voinko tulla käymään kun ei oo muutakaan tekemistä..."
-"kyllä mä huomasin sun tekstarin,en viitsinyt vastata".
-"siivoilin juuri ja mietin sua,en jaksakkaan siivota,voinko tulla kylään."
-"mulla on kaksi tuntia aikaa bussin tuloon,voisinko tulla käymään."
Lopullisia kuolemanlauseita jo kituvalle ystävyydelle.Taas kerran nuo lauseet miltei kuin omasta elämästä!"Onneksi" en ole yksin!
Eilen viimeksi sain myöhään illalla soiton entiseltä sydänystävältä, kuinka hänellä on paha mieli kun ei ehdi tavata vaikka haluaisi minua kaikkein parasta ystäväänsä.... samalla purkaen jääkaappiin ostoksia ja puhellen mekastavalle pojalleen!!! Kylläpä tuntui että olen ykkösenä edes yhden puhelun ajan!
Ja samaan hengenvetoon hän kertoi kuinka mahtavaa oli ollut bailata naisporukassa viikonloppuna!
Että sillai, nyt loppui tämä ruikutus ja koen jo että piehtaroin itsesäälissä, nyyh.
Teen pienen mielikuvaharjoituksen, laitan tämän sapettavan ex-bestiksen pieneen paattin ja tuuli vie hänet ulapalle kunnes pienenä pisteenä paatti häviää näkyvistä! Toivon mukaan näin pääsen henkisesti nakertavasta tunnetaakasta myös irti.
- :o :o
että on näin paljon ihmisiä jotka ovat kokeneet hyvin samantapaista tuskaa kuin se, jonka kanssa elin itsekin noin vuosi - puolitoista sitten!
Masennuin, ja ihminen jota luulin parhaaksi ystäväkseni ja jota olin auttanut ja tukenut kaikin voimin ja keinoin mitä vain keksin, päätti lakata pitämästä minuun yhteyttä juuri silloin kun minulla oli lähes sietämättömän vaikeaa.
Yritin pitää häneen yhteyttä, mutta yksin se on vaikeaa. Yritin olla puhumatta hänelle mitään masennukseeni liittyvää etten vaivaisi häntä, mutta vaikeaahan se on. Masennus on koko ajan mielessä, ei sitä voi ainakaan "hyvältä ystävältä" noin vain peittää.
Annoin periksi. Ylpeyteni ei enää salli minun anella häneltä jotain merkkiä olemassaolostaan. Minä en todellakaan ole se, joka ottaa seuraavan askeleen.
Pian tulee vuosi ja kolme kuukautta siitä kun hän on viimeksi suvainnut minuun ottaa yhteyttä. Ensin oli vaikeaa, nyt asia tulee enää vain aika ajoin mieleeni, niin kuin nyt kun luin näitä kirjoituksia.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Ihana on nähdä edes ohimennen
Mitenköhän mies sua voisi lähestyä❤️? Oon lääpälläni suhun mutta en uskalla lähestyä vaikka vilkuilet ja huomaan että su1537910- 614410
Mies, mua jotenkin kiinnostaa
Että osaatko sä ollenkaan höllätä? Ootko aina kuin persiille ammuttu karhu. Pohtimassa muiden vikoja?1404033Aamu on aina iltaa viisaampi.
Hyvää huomenta rakas. Ajattelen sinua taas ja yritän keksiä keinoja luoksesi. Satuttaa, kun unohdan sinua joka päivä ene233942Juuri sinut kainaloon haluaisin nyt
Sydän sykkii vain sinulle Sinä olet se jota kaipaan Sinä olet se josta uneksin Jos sinun rinnallesi jäädä saan Tän koko353413Moi kuumis.
Just ajattelin sua. Oot mun rauha, turva ja lämpö. Olet monia muitakin asioita, mut noita tartten eniten. Pus.423340Saattaisimme olla yhdessä
Vaarallinen yhdistelmä. Käsitin, että meillä molemmilla on samanlaista historiaa... Siitä huolimatta haluaisin kokeilla383248- 482993
Milloin olisi sinun ja kaivattusi
Kaunein päivä? Kamalin hetki? Miksi? Kumpaa pyrit muistelemaan? Kumpi hallitsee mieltäsi?422771- 492514