Edellisistä suhteista traumoja saaneita miehiä on paljon. Ja mikä harmillisinta, joukossa on paljon tosi kultaisia miehiä. Silti jokaiseen uuteen ihmiseen tulisi suhtautua luottamuksella ja uskoa ja toivoa parempaan tulevaisuuteen, vanhoista traumoista huolimatta.Itsekin olen kovia kokenut nuorempana (petettynä ja jätettynä) mutta en sentään ole menettänyt uskoani parisuhteeseen eli lähinnä nuo nuorena koetut virhevalinnat on olleet hyväksi opiksi nyt myöhemmin. Tuntuu jotenkin, että miehillä on päinvastoin ja uuden rakentaminen on rankkojen kokemusten jälkeen entistä vaikeampaa.Ajatuksia? Eihän yksi huono kokemus tarkoita, että kymmenen muuta ovat samanlaisia.
Kovia elämässään
kokeneet
252429
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
kyllä ne taitaa olla lapsuuden traumoja/huonot eväät kotoa, jos jotain pysyvämpää ongelmaa parisuhteen muodostuksessa... Niitä ei oo helppo lähteä korjailemaan,pitää ainakin korjailun lähteä ongelmaisesta itsestään. En suoraan sanottuna usko, että esim. naisviha/totaalinen pelko parisuhteita kohtaan voi syntyä pelkästään siitä, että joku tytsiysti joskus käynyt vieraissa...kyllä siellä on jotain syvemmällä (lapsuudesta), joka sitten aina räjähtää silmille aikuisuuden ihmissuhteiden ongelmatilanteissa.
" En suoraan sanottuna usko, että esim. naisviha/totaalinen pelko parisuhteita kohtaan voi syntyä pelkästään siitä, että joku tytsiysti joskus käynyt vieraissa"
Itseltäni meni luottamus pitkäksi aikaa naisiin kun kuulin että entiseni poikkes vieraissa eikä ollut eka kerta edes. Sitten sain netistä lukea hänen paljastuksiaan seksijutuistaan, sain tietää sellastakin mitä en olis uskonut hänestä. Mulle hän vakuutteli ihan muuta. Siis ts. valehteli mulle. No, pettämisen hän sentään uskals sanoa suoraan...tosin mietin mikä oli motiivi, halu olla rehellinen (kerrankin) vaiko se että haluaa loukata.
Eli ei sen tarvitse johtua mistään lapsuudesta, toi on silkkaa Freudilaista bullshittiä. Toki mä uskon että jotkut traumat voi johtuakin lapsuudesta mutta ei tuollaiset parisuhdeongelmat.
Mitään naisvihaa mulla ei ainakaan ole, pelko kylläkin ja epäluottamus. Se viha mitä koin oli ihan yksilötasolla eikä kohdistunut kaikkiin naisiin. Sen sijaan yleisesti tunsin epäluottamusta naisia kohtaan sekä tietynlaista pelkoa. Kuka nyt haluaa sydämensä ja unelmiensa särkyvän, et varmaan itsekään halua?
Olet nähdäkseni oikeassa. Tiedän, että oma kykenemättömyyteni rakastaa tai tulla rakastetuksi juontaa juurensa lapsuudesta.
Lapsuudenkotona ei huudettu, juotu viinaa tai tapeltu, mutta ei myöskään puhuttu, pussattu tai muuten näytetty tunteita. Äidiltäni olisin ehkä jotain tämänlaatuista odottanut, en niinkään isältä. Elettiinhän tuolloin vielä 70-lukua ja isän tehtävä oli lähinnä turvata perheen toimeentulo.
En muista yhden yhtä kertaa, että olisin saanut rakastavan halauksen tai muuta hellyyttä. Tiedän että äitini on sulkeutunut ihminen ja tuon saman sulkeutuneisuuden hän on siirtänyt lapsiinsa. Tiedän myös että äitini rakastaa meitä, mutta hän on osoittanut sen samalla tavalla kuin isä. Eli huolehtimalla perustarpeiden tyydytyksestä, mutta aina tiukan asiallisesti.
Että semmonen tapaus.
- Rakkauteen Kykenemätön -
en saa hellyydestä tai läheisyydestä mitään irti, vaikka luulin sitä tarvitsevani
"Sen sijaan yleisesti tunsin epäluottamusta naisia kohtaan sekä tietynlaista pelkoa. Kuka nyt haluaa sydämensä ja unelmiensa särkyvän, et varmaan itsekään halua?"
Jeps, tottakai herättää tuollaisia tunteita, jos kohdellaan huonosti. Kirjoitinkin "naisviha/totaalinen pelko parisuhteita kohtaan". Eli siis sellainen, että on menettänyt täysin uskonsa ja halunsa yrittää kenenkään kanssa. Tällaisia ihmisiä on paljon omissakin tutuissani, eivät välttämättä edes yritä/katsele ketään. Heillä lapsuudessa usein ollut jotain heitteillejättöä tms. Itelläkin kyllä erittäin huonoja kokemuksia parisuhteista, mut kai sitä on kotona rakastettu sen verran, ettei menetä uskoa rakkauteen siltikään.
No meitäpä ei ainakaan rakkauselämä saa pois tolaltaan :)
no mutta... jos tiedostat asian, niin luulen että voit vapautua kykenemättömyydestä, siis jos vain haluat. Vaatii varmasti todella paljon rohkeutta. Toisilla on vain enemmän tunteet pinnassa, mutta yhtä voimakkaita (ellei voimakkaampia) ne tunteet ovat siellä kovan pinnankin alla. Vaikeampi vain saada esiin ja käsitellä niitä.
" Kirjoitinkin "naisviha/totaalinen pelko parisuhteita kohtaan". Eli siis sellainen, että on menettänyt täysin uskonsa ja halunsa yrittää kenenkään kanssa. Tällaisia ihmisiä on paljon omissakin tutuissani, eivät välttämättä edes yritä/katsele ketään. Heillä lapsuudessa usein ollut jotain heitteillejättöä tms. Itelläkin kyllä erittäin huonoja kokemuksia parisuhteista, mut kai sitä on kotona rakastettu sen verran, ettei menetä uskoa rakkauteen siltikään."
Voin sanoa omalta kohdalta että vaikka se lapsuus nyt ei aina niin kultainen ollut niin en syyttele lapsuuttani siitä että nyt juuri tuntuu siltä etten halua yrittää etsiä ketään.
Siihen on vain yksi syy:
Pitkän ajan jälkeen kun toivuin tuosta ekassa kertomasta tapauksesta ja aloin jälleen toivoa että löytäisin jonkun. Löysinkin, juuri sellaisen naisen joka olisi kuin luotu mulle. Mutta ei ollut, olosuhteet esti parisuhteen toteutumisen, mahdollisesti myös sen naisen tunteet, hän löysi toisen miehen eli jäimme vain kavereiksi.
Meni usko koko etsimiseen, en halua tuhrata aikaani johonkin jossa lopputulos on kuitenkin särkynyt sydän ja puhdas zero eli ei parisuhdetta. En ainakaan tällä hetkellä. Ehkä se hetki tulee uudestaan vielä joskus, tai sitten ei. Juuri nyt ei todellakaan huvita etsiä koska kohtalo ei tunnu olevan suopea mulle noissa parisuhdeasioissa. Ne aiemmat vähät suhteet jotka on toteutuneet on nekin kariutuneet ja nimenomaan naisen tunteiden puuttumiseen eli se rakkaus ei koskaan syttynytkään naisen puolelta, paitsi tuo yksi joka petti ja valehteli.
Olen tiedostanut asian viimeiset 10 vuotta, halunnut tehdä asialle jotain ja yrittänytkin (omatoimisesti), mutta eipä ole auttanut.
Pääkopan virityshoitoihin en tämän asian vuoksi aio lähteä, kun ei sinne muutakaan asiaa ole.
se sitten ihan normaalia olla täysin välinpitämätön. mutta kun ei tunnu missään niin ei tunnu.
no mitäpä sitä hoitoihin, jos elämä sujuu eikä aiheuta kohtuutonta kärsimystä. Eikä aina ole edes tunnettu romanttisen rakkauden käsitettä, ei sen mun mielestä pitäisi mikään itseisarvo ollakaan, voi sitä elää täysillä muutenkin.
oli tosi hieno lapsuus. Siitä huolimatta usko parisuhteeseen -ja erityisesti naisiin-on mennyt.
Minä näen tämän ikä-eikä sukupuolikysymyksenä. Kun ylitämme kolmenkympin maagisen rajapyykin on jokaisella naisellakin karmea tarina kerrottavanaan. Ja hän kertoo sen varmasti.
Tässä perusohje mielenterveyden säilyttämiseksi:
YH-äiti/isä: älä lähesty ennen kuin on kulunut 2-3 vuotta erosta. Jos alat heti alussa kuulla juttuja exästä häivy.
Eronnut, ei lapsia: älä lähesty ennen kuin on kulunut 2 vuotta erosta. Jos alat heti alussa kuulla juttuja exästä häivy.
Eronnut, takana rankka suhde: Jos asia tulee sinulle heti alussa selväksi häivy.
Sinkku: kuuntele puhetta. Sen huumaavan ensimmäisen kahden viikon aikana tulet todennäköisesti kuulemaan kaiken mikä myöhemmin suhteessanne mättää. Et vaan kuuntele.
'Eronnut, ei lapsia: älä lähesty ennen kuin on kulunut 2 vuotta erosta.'
Taitas olla meikäläinen. Mitenkäs avioliiton pituus vaikuttaa, itsellä kun jäi alle vuoden ja oli lähinnä uteliaisuudesta kokeilu ? 2v kuulostaa harvinaisen ylimitoitetulta, kun 2kk päästä erosta jo oli oma elämä hankittuna takaisin. Mitäs lopun 22kk aikana sitten, pyöritellään peukaloita? Vai koskiko tuo vain naisia (kun itse olen mies) ?
Pointtina siis se, että on sillä avioliiton/avon/suhteen pituudellakin melkonen merkitys. Jossain Las Vegasissahan voi olla epähuomiossa pienessä pierussa mennyt naimisiin ja eronnut samana päivänä, tuskin paljon traumoja jättää ;)
Jaa... no listaan täytyy siis lisätä...
Eronnut, mennyt naimisiin uteliaisuudesta: älä lähesty ennen kuin on kulunut 10 vuotta erosta. Todennäköisesti ei vielä silloinkaan henkisesti kypsä edes koiran omistajaksi. Jos alat heti alussa kuulla juttuja aiemmasta "koeavioliitosta" häivy.
Laita samantien elinkautinen, nimittäin kokeilun tuloksena oli ettei ikinä enää vaikka aseella uhattaisiin. Kaikki mitä olette kuulleet naisten muuttumisesta papin aamenen jälkeen on totta, sitoutuminen täällä on täyttä hulluutta.
No elämä on aika raadollista joka asiassa pitää kilpailla ja olla vähintään parhaiden joukossa jos meinaa saada asiat toimivaksi. Vaikka elettäisiin jossain suomen kaltaisessa hyysäysyhteiskunnassa missä on aika vaikea kuolla nälkään köyhyyden takia niin eipä se mitään elämää ole, jos et ole hyvä. Kilpailu alkaa jo peruskoulussa sieltä jo näkee kenestä tulee mitä ja vaikeus nuosee joka vuosi kunnes olet jo vanhus jolla ei ole enää oikeastaan mitään saavutettavaa kun ymmärtää ettei sillä ole mitään merkitystä, paitsi ellet sitten ole todellinen keisari kuten donald trump, stalin, bill gates yms.
Saa kyllä olla todella yksinkertainen jos luulee että olisi jotain rakkautta olemassa, pelkästään lukemalla jotain akkoille suunattua romaaneja missä naiset saavat jonku komean kartanon herran ja elävät sen kanssa rakkaudellista tasa-arvoista suhdetta. Kumma kun eivät ole koskaan kirjoittaneet kirjaa kuningaan polttopuiden tekijästä joka on vähän yksinkertainen, tavallisen näköinen ja saa asua hovin kellarissa. Johon sitten joku aatelinen seurapiiri nainen rakastuu hehehe.
'Kumma kun eivät ole koskaan kirjoittaneet kirjaa kuningaan polttopuiden tekijästä joka on vähän yksinkertainen, tavallisen näköinen ja saa asua hovin kellarissa. Johon sitten joku aatelinen seurapiiri nainen rakastuu hehehe.'
Taisi noitakin olla, yleensä klapintekijä pääsee päästään, akka pottuuntuu ja lähtee feministiselle kostoretkelle, saa jonkun 90v kunkun tapettua ja rupeaa ilkeäksi diktaattoriksi. Kuulostaa itse asiassa Suomelta, klapiukko vois olla vaikka amiksesta tippunut alkoholisoitunut Reiska ja kunkku joku hyvin toimeentuleva nörtti, jolta akka heilauttaa itselleen elarit loppuiäksi.
"Eihän yksi huono kokemus tarkoita, että kymmenen muuta ovat samanlaisia"
Usein juuri tarkoittaa, että kymmenen muuta ovat samanlaisia. Ihminen (mies) oppii kokemuksiensa kautta. Huonot kokemukset rakentavat perustuksen näkemykselle. Näkemyksestä tulee perusteltu yleistys => katkeruus ja viha.
Useilla naisilla suhteet tuntuvat olevan kuin vaatteita. Mietitään vain päiväkerrallaan mitä sitä tänään päälle panisi. Samat virheet toistetaan oppimatta juurikaan mitään.
Juuri siksi yksin olenkin, kun olen tavannut viimeisen vuoden aikana vain ja ainoastaan näitä muiden naisten riepottelemia ja toivonsa menettäneitä. Ystäviä toki olen heistä saanut, rikkautta toki sekin, mutta sen oman kullan löytäminen on todella kiven alla kun kukaan ei tunnu oikeasti enää uskovan hyvyyteen ja aitoihin tunteisiin. Ainaiset vakuuttelut tuntuvat pidemmän päälle aika hassuilta näin aikuisten kesken. Alan luovuttaa hiljalleen tässä jo itsekin.Älkääkä sanoko, kokeile nettiä...kokeiltu on ja ihan sama juttu sielläkin.
Muuten ei tuo lapsena saadun läheisyyden puute aina pidä paikkansa, kunhan muuten ollut turvallinen ja väkivallaton lapsuus. Omat vanhemmat eivät halailleet koskaan, eikä tunteita saanut näyttää. Omalla kohdallani olen halunnut asiaa toteuttaa täysin päinvastoin eli halauksia ja pusuja riittää, ja myös niitä sanallisia juttuja.
Olen siis nainen..ja minulla on samanlainen ongelma. Eli olen sinkku, käynyt aika paljonkin reffeillä, mutta sitten kaikki "jutut" kaatuu viimeistään 2 kk päästä siihen etten ole varma haluanko seurustella kun siinä kuitenkin käy niin kuin aiemminkin...Mulla on siis semmoinen asenne tullut elämän myötä, "et mitäs sitä turhaan aloittaa uutta kun se kerran joka tapauksessa päätyy itkuun ja vuoden mittaiseen surutyöhön jne"... Ei vaan yksinkertaisesti enää uskalla lähteä siihen "leikkiin".
Laita lappu kaulaan, ettet kykene sitoutumaan, niin ja tämä viesti etenkin miehille. Helpottaa paljon meitä rakkauteen ja tunteisiin ja parisuhteeseen kykeneviä löytämään toisensa!Vain antamalla kaiken, voi saada kaiken.
Tottapa jupiset. Ainakin meikäläinen on jotenkin sen sorttinen sälli että menneisyyden taakoista (muistakin kuin seurusteluun liittyvistä) on vaikea päästä yli. Sitä parkkiintuu vaan ja tulee entistä varovaisemmaksi ja kovemmaksi.
Myös naisista löytyy niitä, jotka päivästä toiseen elävät menneisyytensä varjossa. Omalla kohdallani pitkän ja pimeän varjon on luonut kiusatuksi joutuminen koulussa, ja osaltaan myös entinen pitkä parisuhde, jossa oli mukana henkistä väkivaltaa ja josta minulla ei ollut voimia ja rohkeutta lähteä ajoissa.
Ihmisiin luottaminen on edelleen vaikeaa, varsinkin miehiin luottaminen (kouluaikaiset kiusaajani olivat poikia). Jopa ystäviin on vaikea luottaa sen suhteen, että kelpaisin heille ystäväksi, että he voisivat oikeasti välittää minusta ja toivoa minulle hyvää elämässäni.
Enemmän kuin mitään muuta maailmassa toivoisin löytäväni sen oman puoliskoni, miehen, jonka kanssa olla ja elää ja perustaa perhe. Silti uusi suhde myös pelottaa minua: Mitä sitten, jos kaikki meneekin mönkään ja särjen sydämeni, jälleen kerran? Tai jos käykin niin, että päällisin puolin ihanasta miehestä paljastuu ajan mittaan pinnan alta vastaavia pimeitä puolia kuin exästä, siis henkistä väkivaltaa tms? Olisiko minulla voimia ja rohkeutta jättää sellainen mies?
Tuttua tekstiä, niin kovin tuttua. Itse en oikein enää osaa luottaa naisiin ja kynnys aloittaa mitään suhdetta on noussut vähän turhan korkealle. Ei sen takia, että olisin nirso tai "pitäisin rimaa turhan korkealla" vaan siksi, että kyynisyys sisälläni varoittaa tekemästä samoja virheitä uudelleen. Tiedän varsin hyvin etteivät kaikki naiset ole juoppoja, henkistä väkivaltaa harrastavia, vieraissa vuoteissa ravaavia, mutta jostain syystä niitä olen itselleni onnistunut haalimaan. Sitä haluaisi voida uskoa ihmisten vilpittömyyteen ja hyväntahtoisuuteen, mutta se on niin kovin vaikeaa.
Kaipa sitä on tavallaan alkanut ymmärtämään, että ihmiset joita maailma on potkinut tarpeeksi päähän kykenevät samalla tavalla asettamaan asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen, luomaan sellaisen ilmapiirin ja luottamuksen, että menneisyyden haamut hitaasti painuvat unholaan. Onneksi minulla on tälläisiä ystäviä, ilman heitä en varmaankaan olisi edes kirjoittamassa tätä tekstiä.
Se mitä lähinnä halusin sanoa oli, että älä heitä kirvestä kaivoon. Aina on toivoa ja maailma on täynnä miehiä, jotka toivovat samaa kuin sinäkin. Jos pelkäämme ja epäröimme, emme saa mitään. Voimme vain ja ainoastaan surkutella sitä kuinka jätimme kaikki mahdollisuudet joita meillä joskus oli käyttämättä. Parempi silläkin riskillä, että kaikki menee pieleen yrittää, sillä jos et yritä lainkaan...epäonnistut varmasti ja et saa mitään.
Leuka pystyyn, kyllä se elämä vielä hymyilee. :)