Moi,
onko muilla samantyylisiä kokemuksia?
Työskentelen erään ison IT alan yrityksessä. Palkka ja tehtävät ovat ihan hyvät, mutta alkanut ahdistaan kun meilläkin tässä toimistossa noin 50 työntekijää, mutta aina joutuu oleen hiljaa / yksinään.
Tykkäisin puhua harrastuksista, vapaa-ajasta ja naisista:) (olen mies) mutta jos jonkun kanssa yrittää jutella ei saa vastausta tai sitten murahdetaan jotain, mistä ei saa selvää.
Toisia kiinnostaa vain jos ois joku hauska koodi- tai tietokonejuttu. Tuntuu ettei tänne sovi yhtään ja alkaa itsekin ujoutuun/eristäytyyn tän vuoksi. Nyt kohta 4-vuotta yritetty ja pakerrettu, välillä vaihdettu vähän tehtäviä. Nykyään viikossa noin 3 sanaa saattaa tulla työkaverien kanssa vaihdettua. Tekee mieli ottaa loparit ja vaihtaa kokonaan alaa jos tää tälläista on muuallakin...
onko muilla samantyylisiä kokemuksia?
Työskentelen erään ison IT alan yrityksessä. Palkka ja tehtävät ovat ihan hyvät, mutta alkanut ahdistaan kun meilläkin tässä toimistossa noin 50 työntekijää, mutta aina joutuu oleen hiljaa / yksinään.
Tykkäisin puhua harrastuksista, vapaa-ajasta ja naisista:) (olen mies) mutta jos jonkun kanssa yrittää jutella ei saa vastausta tai sitten murahdetaan jotain, mistä ei saa selvää.
Toisia kiinnostaa vain jos ois joku hauska koodi- tai tietokonejuttu. Tuntuu ettei tänne sovi yhtään ja alkaa itsekin ujoutuun/eristäytyyn tän vuoksi. Nyt kohta 4-vuotta yritetty ja pakerrettu, välillä vaihdettu vähän tehtäviä. Nykyään viikossa noin 3 sanaa saattaa tulla työkaverien kanssa vaihdettua. Tekee mieli ottaa loparit ja vaihtaa kokonaan alaa jos tää tälläista on muuallakin...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuttua. Mä olen nainen. Lapseton mutta naimisissa, siinäpä yhdistelmä, ettet kenenkään kanssa pysty virittämään puhetta. Enempi olen kuitenken hengeltäni sinkku kuin äiti-ihminen.
Vähän olen väärässä paikassa joka seurassa.
Olen nainen miesvaltaisella alalla. Jättäydyn itse vapaaehtoisesti taka-alalle, mutta samoista syistä. Ei kiinnosta "taukohetkien" tiedoilla brassailut. Se on tylsää...;). Itsekin mietin työpaikan vaihtoa, tunnen olevani ihan eri maata työkavereitten kanssa.
nämä tosikot ovat niin sitoutuneita sielultaan (sääli)että kahvi ja ruokatunnilla puhuvat vain työasioita puhelimeen ja pöydän yli työkavereille suu vaahdossa,
lopulta äänimaisema nousee heidän huomaamattansa (muut kyllä huomaavat) kuin olisi helsingin pörssissä töissä.Paras ääni heistä lähtee jos toimitus johtaja sattuu istumaan paikalla juomassa kahviansa (juovinaan), tämä näytelmä on todella naurettavaa,mm.valtakunnan kesäteatterit jäävät valitettavasti näissä kahvi ja ruokatunti näytelmissä toiseksi.Nämä samat saalistajat Sauna illoissa paukuttelevat peukaloilla henkseleitä (ottavat henkselit saunaan mukaan).Työpäivää piristää juuri se että puhutaan luovasti aivan muusta kuin ahtaasti ansiotyöstä.Pitäkää pintanne, kuvitelkaa että me muutkin kuvitellaan teidän päivä paremmaksi.
Tarina.suomen alapuolella Euroopassa Isä ja poika
harrastivat Taekwondoa .Aina kilpailuissa kun muut hyppivät ja pomppivat vakavina sekä puhuivat samoja sanoja,isä ja poika puhuivat aivan muusta ,,,jalkapallosta ,ihmisistä ja muusta maailmasta ja kun heidän vuoronsa tuli he voittivat aina kaikki.
Itse olen työporukan nuorin ja pari pomoa on uskovaisia niin ei oikein pysty hifistä ja törpöttelystä puhumaan. Mua ei kiinnosta maratonit, hirvimetät, kunnallispolitiikka, jotku vuonna 68 tapahtuneet jutut, ja seuraavat eläkkeelle lähtijät. Pitkiltä tuntuu kahvitauot.
Olen minäkin totaalisen yksin vaikka työskentelen ihan tehtaassa duunarina ja meitä on joku 50 kaikkiaan. Olen ainut nuori nainen, muut ovat mammoja ja nuoria miehiä.
Ja kun olen yksin asujakin enkä koskaan seurustele niin sehän tekee minusta entistäkin epäkiinnostavamman.
Olen muutenkin melko hiljainen, mutten tuttujen kesken todellakaan tuppisuu, että kyllä minusta aika väärän kuvan töissä saa.
Varmaan kaikki työpaikalla minusta puhuvat tyyliin "se hiljainen tyttö" ja silloin heti ymmärretään että kyse on minusta.
Tauot menevät tekstiviestejä naputellessa.
Meneehän se näinkin.
Ainakaan mulla ei ole juorukellon mainetta, se on yhtä varmaa kuin auringon nousu:)
ja työpaikan vaihto mielessä, ei liiemmälti ole työkavereita, joten päivät menee täällä Suomi24:llä tai netissä surffatessa. ja pomot haluavat pitää kiinni tuoleistaan, joten ei sieltäkään paljon juttuja heru, vituttaa... ei enää konttorihommiin!! ainakaan IT:lle;=)
Moi!
Voih, tiedän tunteen niin hyvin ja arvaan hymyillen koneeni ruudulle..olet töissä pk-seudulla? Tuo kuluttaa ja voin sanoa, ettei muutosta todennäköisesti ole luvassa, taikka sen eteen pitää tehdä itse hartiavoimin töitä. Itse jouduin vastavalmistuneena 24-vuotiaana tyttönä avokonttoriin suureen kansainväliseen firmaan töihin, jossa keski-ikäisten naisten kateus ja voisi jopa sanoa että viha iski päälle hiljaisuutena. Minut suljettiin ulos työporukasta täysin, eikä edes huomenia sanottu. Se sattui. Olin tullut pohjosesta ja halusin höpötellä niitä näitä ihmisten kanssa töiden lomassa, pidän itseäni kuitenkin ihan kivana iloisena tyttönä, noh vitsaukseni oli että olen vielä ihan kivannäköinenkin joten ihmetyksekseni minua vihattiin.
Sairastuin aika nopeasti uuden työn ja ihmisten vihamielisyyden myötä paniikkihäiriöön joka alkoi pahentua kun päivittäin jännitin niin kovasti töihin menemistä. Minusta tuli ujo, vetäytynyt, pelokas, kotona itkeskelevä arkajalka, enkä meinannut osata luottaa itseeni enää missään asiassa. Uskoin ympäristöäni, joka hiljaisuudellaan teki minusta pelokkaan ja syrjäytyneen. Sanoin lopulta itseni irti vuoden piinan jälkeen niin myöhäisessä vaiheessa, että olin jo burnoutin reunoilla keikkumassa. Uusi työpaikka ei korjannut asiaa, koska itsetuntoni oli lytätty ja pelkäsin kaikkia keski-ikäisiä naisia.
Noh. Tänä päivänä. Olen 26-vuotias oman yritykseni toimitusjohtaja. Kaikella on tarkoitus, vaikka en olisi ikinä uskonut. Lopetin palkkatyöt, vetäydyin työmaailmasta 3 kuukauden ajaksi lepäämään ja punomaan juoninani oman yrityksen varalle ja nyt loppukesästä vihdoinkin astuin ulos aurinkoon. Yritykseni porskuttaa eteenpäin ja voin rehellisesti sanoa elämänilon palanneen tuplanopeudella ja teholla. Rakastan työtä jota nyt teen.
Hiljalleen toivun vielä paniikkihäiriöstä (en ole koskaan ollut lääkityksessä vaan järkeillyt asiat vaan parhainpäin ja terapoinut itseäni urheilulla ja ystävien neuvoilla) joka ajoittain piinaa, mutta uskallan olla jo enemmän se kuka olen ja puhua omalla murteellani reilusti tyyliin "En välitä mitä ajattelette-Couldn´t care less!" Uskallan vihdoin ajatella noin, koska olen itse itseni pomo. Kukaan ei tule ryttyilemään työpaikallani, toivottavasti enää koskaan samalla lailla mitä aiemmin koin. Todennäköisesti tulen joskus huomaamaan olevani tietyissä tilanteissa vahvempi noiden sillon niin vaikeiden kokemusten ja tuntemusten takia, vaikka en sitä vielä täysin selvästi nää milloin on sen aika.
Uskon että olen jonain päivänä vahva ja itsevarma, upea nainen joka lempeästi luotsaa kaltaisiani nuoria tyttöjä yritysmaailmaan pätkääkään kadehtimatta tai irvailematta mitään asiaa. Tiedän mitä en itse halua enää kokea ja pyrin olemaan tekemättä niin myöskään toisille.
Vaihda hyvä mies paikkaa kun vielä kerkeät, eihän tuollaista jaksa kukaan kauaa. Aina löytyy vaihtoehtoja, mikä on niistä sitten sinulle se oikea, you choose!
En päässyt mukaan "piireihin", ja onnekseni en joutunut irtisanoutumaan vaan minut vapautettiin taloudellisista ja tuotannollisista syistä.
Nyt uudella alalla ja siellä tuntuu jatkuvan samat kuviot. Ei paljoa juttuseuraa ole ja jos jonkun asian otan puheeksi niin keskustelut loppuvat aina lyhyeen. Kovin on eristetty olo tässäkin yhteisössä, joten taitaa olla taas kerran alanvaihto edessä. Kaiken lisäksi kun ei edes töitä osata jakaa tasapuolisesti vaan osa ahmii itselleen lähes kaikki työt, jonka jälkeen valittavat etten tee mitään. Ei jaksa enää kiinnostaa kyllä p****n vertaa....