Tällainen on mielestäni rankan luokan henkistä väkivaltaa ja vie todella paljon pois onnellisen yhteiselämän perusteita. Kommentoikaa kiitos.
Omalle puolisolleni lähestulkoon raskainta vastaanotettavaa on se, jos hänen (ääneen lausutut) ajatuksensa minun tekemisteni motiiveista tulevatkin kumotuiksi minun puoleltani. En tarkoita kumoamisella mitään toisen jyräämistä, että "ei se noin oo" -huudolla, vaan ihan rauhallista asian sanomista, että minulla eivät olleet mielessä tuollaiset asiat, kuin mitä epäilit, että minulla oli. Tai, että en ollut niin ja niin sanoessani lainkaan tuomitseva sinua kohtaan tai syyttänyt sinua mistään, vaan ajattelin että tämä asia voisi olla keskustelun kohteena.
Tämä erityisesti, että kun puolisollani on herännyt epäily siitä, että minä syytän häntä tai olen tuomitseva häntä kohtaan, ja kun tässä yhteydessä sanon, että oma motiivini ei lainkaan ollut sellainen, niin tämä saa puolisoni lähes sekoamisen partaalle. Hän tuntuu tällaisesta tilanteesta ahdistuvan niin paljon, ettei enää oikein tunnu tietävän, mitä tekisi. Se on pahin isku vyön alle. Useimmiten puolisoni alkaa tässä vaiheessa puhua erosta. Hän on kuulemma tekemisissä ihmisen kanssa, jota hän ei edes tunne. Ja minusta vaikuttaa, että puolisoni on tuolloin jonkinlaisen pelon tai kauhun vallassa. Aivan kuin minusta ennakoimatta olisikin paljastunut hirviö, vaikka ainoa asia mitä minä olen hetkeä aiemmin sanonut on ollut, että minulla ei ollut mitään pahoja ja sinua satuttavia aikomuksia toimiessani tai sanoessani niin ja niin, kuin juuri hetkeä aiemmin toimin tai sanoin.
Tuntuu kuin puolisoni olisi varannut itselleen jonkinlaisen option siihen, että hänen täytyy saada tuntea minut pahaksi, milloin ikinä hänelle tulee sellainen olo, että hän syyllistyy. Tällöin paras tapa minulle auttaa hänet irti pahasta olostaan, olisi myöntää että olin todellakin äsken melko ilkeä ja pyytää anteeksi. Pelkkä anteeksi pyytäminenkään ei riitä, vaan olennaista on sen asian vahvistaminen, että hän oli oikeassa, minulla todellakin oli hänen satuttamisensa ja loukkaamisensa mielessä hetkeä aikaisemmin.
Kauheinta tuntuu olevan se, että hän olisi tulkinnut minua väärin sen suhteen, että mitkä minun toiminnanmotiivini olisivat olleet. Tai jos ei käytetä sanaa väärin, niin kumminkin jotenkin ensisijassa omien mieleentulemiensa pohjalta, ei niin kuin asia minun korvieni välissä oli. Puolisoni haluaa olla ehdottoman oikeassa siitä, että teki oikeaan osuvia oletuksia minun mieleni sisällöistä. No, en nyt enää toista tätä vielä erilailla tätä asiaa sanoen : )
Näin siis nykyisessä pitkäaikaisessa avosuhteessani naiseen. Minulla on myös aiemmin toinen pitkä parisuhde naiseen ja jos nyt oikein pinnistän, niin mielikuvani on se, että siinä asiat taisivat olla vähän samalla tavalla. Tuntuuko tällainen teistä naisista jotenkin teille itsellenne ominaiselta tavalta kokea asioita. Tai teille miehille? Tai onko teille miehille tullut tällainen vaikutelma naispuolisoistanne? Itse kuvittelen jotenkin, että tämä olisi jollain tavalla sellaista naistyypillistä tapaa kokea asioita.
Omalle puolisolleni lähestulkoon raskainta vastaanotettavaa on se, jos hänen (ääneen lausutut) ajatuksensa minun tekemisteni motiiveista tulevatkin kumotuiksi minun puoleltani. En tarkoita kumoamisella mitään toisen jyräämistä, että "ei se noin oo" -huudolla, vaan ihan rauhallista asian sanomista, että minulla eivät olleet mielessä tuollaiset asiat, kuin mitä epäilit, että minulla oli. Tai, että en ollut niin ja niin sanoessani lainkaan tuomitseva sinua kohtaan tai syyttänyt sinua mistään, vaan ajattelin että tämä asia voisi olla keskustelun kohteena.
Tämä erityisesti, että kun puolisollani on herännyt epäily siitä, että minä syytän häntä tai olen tuomitseva häntä kohtaan, ja kun tässä yhteydessä sanon, että oma motiivini ei lainkaan ollut sellainen, niin tämä saa puolisoni lähes sekoamisen partaalle. Hän tuntuu tällaisesta tilanteesta ahdistuvan niin paljon, ettei enää oikein tunnu tietävän, mitä tekisi. Se on pahin isku vyön alle. Useimmiten puolisoni alkaa tässä vaiheessa puhua erosta. Hän on kuulemma tekemisissä ihmisen kanssa, jota hän ei edes tunne. Ja minusta vaikuttaa, että puolisoni on tuolloin jonkinlaisen pelon tai kauhun vallassa. Aivan kuin minusta ennakoimatta olisikin paljastunut hirviö, vaikka ainoa asia mitä minä olen hetkeä aiemmin sanonut on ollut, että minulla ei ollut mitään pahoja ja sinua satuttavia aikomuksia toimiessani tai sanoessani niin ja niin, kuin juuri hetkeä aiemmin toimin tai sanoin.
Tuntuu kuin puolisoni olisi varannut itselleen jonkinlaisen option siihen, että hänen täytyy saada tuntea minut pahaksi, milloin ikinä hänelle tulee sellainen olo, että hän syyllistyy. Tällöin paras tapa minulle auttaa hänet irti pahasta olostaan, olisi myöntää että olin todellakin äsken melko ilkeä ja pyytää anteeksi. Pelkkä anteeksi pyytäminenkään ei riitä, vaan olennaista on sen asian vahvistaminen, että hän oli oikeassa, minulla todellakin oli hänen satuttamisensa ja loukkaamisensa mielessä hetkeä aikaisemmin.
Kauheinta tuntuu olevan se, että hän olisi tulkinnut minua väärin sen suhteen, että mitkä minun toiminnanmotiivini olisivat olleet. Tai jos ei käytetä sanaa väärin, niin kumminkin jotenkin ensisijassa omien mieleentulemiensa pohjalta, ei niin kuin asia minun korvieni välissä oli. Puolisoni haluaa olla ehdottoman oikeassa siitä, että teki oikeaan osuvia oletuksia minun mieleni sisällöistä. No, en nyt enää toista tätä vielä erilailla tätä asiaa sanoen : )
Näin siis nykyisessä pitkäaikaisessa avosuhteessani naiseen. Minulla on myös aiemmin toinen pitkä parisuhde naiseen ja jos nyt oikein pinnistän, niin mielikuvani on se, että siinä asiat taisivat olla vähän samalla tavalla. Tuntuuko tällainen teistä naisista jotenkin teille itsellenne ominaiselta tavalta kokea asioita. Tai teille miehille? Tai onko teille miehille tullut tällainen vaikutelma naispuolisoistanne? Itse kuvittelen jotenkin, että tämä olisi jollain tavalla sellaista naistyypillistä tapaa kokea asioita.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Eipä tarvi paljastaa tyhmyyttään.
Tutkiskele omaa äitisuhdettasi. Ja alat olla ratkaisun lähteellä. Viestimme joskus piiloasioita kumppanillemme ja vuorovaikutus on parisuhteen perusta. Miksi toinen tulkitsee sanani ahdistaviksi? Millä tavalla viestin asioita?
Olen mieluummin onnellinen kuin aina oikeassa, on joku viisas sanonut. Onko tarvetta olla aina oikeassa.
Jos viestin kirjoittaja olisi nainen, luuletko "Ratkaisun lähteellä", että olisit kommentoinut kirjoitustani samalla tavalla. Jos siis olisin nainen, niin olisitko aloittanut vastauksesi, että "tutkiskelepa omaa isäsuhdettasi" ja sanonut, että siitä suunnasta se "ratkaisu" löytyy. Luulisin, että näin ei olisi käynyt.
Ja ihan kommenttina tuohon mitä sanot "Ratkaisun lähteellä", niin voin sanoa, että kyse ei lainkaan ole mistään oikeassa (tai väärässä) olemisesta. Kyse on siitä, että voinko minä sanoa puolisolleni sen, mitä minulla on ollut mielessäni toimiessani jollain tietyllä tavalla, vai enkö voi. Suuttuuko puolisoni siitä, jos kerron, että minulla oli mielessäni jotkin toiset vaikuttimet, kuin mitä hänelle tuli mieleen, kun toimin niin tai näin.