Pitkään on elämä ollut melko rauhallista, mutta nyt menee taas kaikki perseelleen =,o(...
Äitini piti tulla vahtimaan lapsiamme huomenna, jotta pääsisimme mieheni kanssa pitkästä aikaa kahdestaan vähän vapaalle, mieheni kaverin 30-vuotissyntymäpäiville. No, kuinka ollakaan, äitini oli soittanut miehelleni, että ei hän jaksakaan tulla, kun hän menee sunnuntaiaamuna tekemään siskolleni muuttoa.
Äitini tiesi tuosta muutosta jo ennen kuin lupautui vahtimaan lapsiamme. Ja kysyin vielä moneen kertaan, sopiiko lasten vahtiminen varmasti, ja hän hymyillen vakuutti, että hän mielellään katsoo lapsia (minä olin luvannut maksaakin tuosta 40 euroa).
Nyt sitten puhelimessa sanoin, että sillehän ei mitään voi, jos äitini ei tule. Sanoin ymmärtäväni, mutta olevani luonnollisestikin pettynyt (olemme mieheni kanssa neljän vuoden sisällä käyneet kaksi kertaa ulkona niin, että olemme viimeistään puolilta öin olleet kotona). Siitäkös äitini suuttui, ja huusi minulle, että ihan kuin hänellä ei olisi omiakin ongelmia ja menoja. Sitten sain luurin korvaan, ja äitini laittoi puhelimensa pois päältä.
Kyllä minulla on nyt tosi paha mieli. Pettymys siitä, että en huomenna pääse mieheni mukaan, on murheista pienin. Äitini antoi ymmärtää, että minä olen suunnilleen pakottanut hänet vahtimaan lapsiamme. Ja se, että en voinut salata pettymystäni, oli sama kuin olisin haukkunut äitini paskaksi. Vaikka en minä sanonut hänelle mitään pahaa. Mutta pettynyt minä en olisi saanut olla. Olinpa itsekäs =o(!!! Pitäisi kai jo tajuta se, että minulla ei ole oikeutta pyytää apua lasten vahtimiseen. Itsepä olen lapseni halunnut, joten kyllähän minun pitäisi jaksaa pitää heistä yksin tauotta huolta siihen asti, kunnes he osaavat olla yksin kotona.
Ja taustoista sen verran, että kuuden vuoden aikana ovat tosi harvassa ne kerrat, kun äitini on suostunut lapsiamme vahtimaan. Ja niistäkin kerroista olen lähes kaikista maksanut palkan! Ja menot ovat yleensä olleet lääkärissä käyntejä tai töitä, joten en ole esim. baareissa päässyt juoksentelemaan.
Aika hassua, että minä en ikinä opi siihen, että näin tässä käy, jos yritän luottaa äitini apuun. Samanlainen hän on ollut jo minun ollessani lapsi. Silloinkin olin itsekäs paska, jos petyin, kun en päässytkään Linnanmäelle tai mummolasta kotiin silloin kun oli luvattu. Itsekäs ja huono olin, kun en ymmärtänyt työttömän äitini taloudellista ahdinkoa pyytäessäni takaisin kesätöistä hankkimiani rahoja, jotka äitini otti "lainaan". Eihän minulla ole oikeutta pyytää mitään, saada mitään, sillä aina siitä joku muu kärsii =o(.
Olen ollut nyt kotiäitinä kuusi vuotta, ja mieheni on perhettämme elättänyt. Vaikka pienin lapsistamme on vasta reilun vuoden vanha, ajattelin nyt lähteä töihin tai kouluun, jotta mieheni ei tarvitsisi takiani elää jatkuvasti kitkuttaen. Olen ollut sitä mieltä, että alle kolmevuotiasta en mielelläni hoitoon laittaisi, mutta itsekäs ja laiska olisin kotiin jäädessäni vielä kahdeksi vuodeksi. Tosin pelkään nuorimman lapseni kärsivän, sillä hän on vielä kovasti kiinni minussa...
Tuon asian ei olisi pitänyt olla niin paha, kun äitini lupautui meille töihin lapsenvahdiksi, jos lähtisin itse kouluun tai töihin. Ajattelin, että kun tuttu ihminen vahtisi lapsiamme omassa kodissamme, myös pienin lapsistamme kestäisi elämänmuutoksen paremmin, jopa hyvin. Mutta mutta... Voinko luottaa äitiini, että hän tosiaan jaksaisi vahtia lapsia kokopäiväisesti, kun jo muutama tunti tuottaa tuskaa? Mitä sitten, kun äidilleni tulee muita kiireitä? Todennäköisesti hän vain soittaisi edellisenä iltana, että ei aamulla aio tulla hommaansa hoitamaan. Se olisi minun ongelmani, mistä saisin hoitajan tilalle. Jos kertoisin, että joudun moisesta vaikeuksiin, saisin haukut niskaani =o(. Olisin taas itsekäs, enkä osaisi ajatella muiden tarpeita. Ja äitini siis saisi virallista palkkaa työstä ihan niin kuin joku vieraskin saisi! Nyt hän on työttömänä, joten hänenkin rahallinen tilanteensa vähän paranisi, ja minun järjelläni ajateltuna luulisi mummon olevan iloinen, että saa palkkaakin siitä, että voi viettää päivät lastenlasten kanssa...
En tiedä... Itkettää =o(. Kuvitella, että minä iso ihminen murrun näin, kun saan äidiltäni kuulla, miten paha ihminen olen. Luulisi minun koko elämän kestäneen koulutuksen jälkeen olevan jo paksunahkaisempi. Luulisi minun jo tajuavan arvottomuuteni ja paikkani tässä maailmassa.
Tunnen itseni niin yksinäiseksi ja irtonaiseksi tässä maailmassa. Mummoni, johon pystyin luottamaan, on kuollut. Äitini ja mieheni ovat ainoat, joille voin asioistani puhua, ja nyt äitini voi olla pitkäänkin poissa elämästäni, ellen osaa tarpeeksi nöyrästi pyytää anteeksi käytöstäni. Kavereita minulla on, mutta ei ketään luottoystävää. En vain ole lasten kanssa jaksanut tapailla kavereitani niin paljoa, että syvempää ystävyyssuhdetta kehenkään olisi päässyt muodostumaan. Lapsuudenystävät ovat muuttojen myötä jääneet. Sukulaiset asuvat kaukana, ja heistäkin olen etääntynyt. Äitini on lisäksi haukkunut minua heille, joten tuskinpa he mitään hyvää minusta ajattelevat. Olen niin väsynyt arjen tallaamiseen ilman halauksia ja välittämistä, ilman tosiystävää. Kaipaan yhteisöllisyyttä, kontaktia sukuun, kuulumista johonkin suurempaan. Nyt olen niin yksin, YKSIN! Jos miehelleni sattuu jotakin, en kestä enkä jaksa!
Olen aina ajatellut, että jotenkin selviän päivä kerrallaan, että joskus asiat ovat paremmin. Mutta nyt on kuvioihin tullut paniikkihäiriökin. Kai se vaan on niin, että minulla alkaa olla raja vastassa ja voimat loppu.
Äitini piti tulla vahtimaan lapsiamme huomenna, jotta pääsisimme mieheni kanssa pitkästä aikaa kahdestaan vähän vapaalle, mieheni kaverin 30-vuotissyntymäpäiville. No, kuinka ollakaan, äitini oli soittanut miehelleni, että ei hän jaksakaan tulla, kun hän menee sunnuntaiaamuna tekemään siskolleni muuttoa.
Äitini tiesi tuosta muutosta jo ennen kuin lupautui vahtimaan lapsiamme. Ja kysyin vielä moneen kertaan, sopiiko lasten vahtiminen varmasti, ja hän hymyillen vakuutti, että hän mielellään katsoo lapsia (minä olin luvannut maksaakin tuosta 40 euroa).
Nyt sitten puhelimessa sanoin, että sillehän ei mitään voi, jos äitini ei tule. Sanoin ymmärtäväni, mutta olevani luonnollisestikin pettynyt (olemme mieheni kanssa neljän vuoden sisällä käyneet kaksi kertaa ulkona niin, että olemme viimeistään puolilta öin olleet kotona). Siitäkös äitini suuttui, ja huusi minulle, että ihan kuin hänellä ei olisi omiakin ongelmia ja menoja. Sitten sain luurin korvaan, ja äitini laittoi puhelimensa pois päältä.
Kyllä minulla on nyt tosi paha mieli. Pettymys siitä, että en huomenna pääse mieheni mukaan, on murheista pienin. Äitini antoi ymmärtää, että minä olen suunnilleen pakottanut hänet vahtimaan lapsiamme. Ja se, että en voinut salata pettymystäni, oli sama kuin olisin haukkunut äitini paskaksi. Vaikka en minä sanonut hänelle mitään pahaa. Mutta pettynyt minä en olisi saanut olla. Olinpa itsekäs =o(!!! Pitäisi kai jo tajuta se, että minulla ei ole oikeutta pyytää apua lasten vahtimiseen. Itsepä olen lapseni halunnut, joten kyllähän minun pitäisi jaksaa pitää heistä yksin tauotta huolta siihen asti, kunnes he osaavat olla yksin kotona.
Ja taustoista sen verran, että kuuden vuoden aikana ovat tosi harvassa ne kerrat, kun äitini on suostunut lapsiamme vahtimaan. Ja niistäkin kerroista olen lähes kaikista maksanut palkan! Ja menot ovat yleensä olleet lääkärissä käyntejä tai töitä, joten en ole esim. baareissa päässyt juoksentelemaan.
Aika hassua, että minä en ikinä opi siihen, että näin tässä käy, jos yritän luottaa äitini apuun. Samanlainen hän on ollut jo minun ollessani lapsi. Silloinkin olin itsekäs paska, jos petyin, kun en päässytkään Linnanmäelle tai mummolasta kotiin silloin kun oli luvattu. Itsekäs ja huono olin, kun en ymmärtänyt työttömän äitini taloudellista ahdinkoa pyytäessäni takaisin kesätöistä hankkimiani rahoja, jotka äitini otti "lainaan". Eihän minulla ole oikeutta pyytää mitään, saada mitään, sillä aina siitä joku muu kärsii =o(.
Olen ollut nyt kotiäitinä kuusi vuotta, ja mieheni on perhettämme elättänyt. Vaikka pienin lapsistamme on vasta reilun vuoden vanha, ajattelin nyt lähteä töihin tai kouluun, jotta mieheni ei tarvitsisi takiani elää jatkuvasti kitkuttaen. Olen ollut sitä mieltä, että alle kolmevuotiasta en mielelläni hoitoon laittaisi, mutta itsekäs ja laiska olisin kotiin jäädessäni vielä kahdeksi vuodeksi. Tosin pelkään nuorimman lapseni kärsivän, sillä hän on vielä kovasti kiinni minussa...
Tuon asian ei olisi pitänyt olla niin paha, kun äitini lupautui meille töihin lapsenvahdiksi, jos lähtisin itse kouluun tai töihin. Ajattelin, että kun tuttu ihminen vahtisi lapsiamme omassa kodissamme, myös pienin lapsistamme kestäisi elämänmuutoksen paremmin, jopa hyvin. Mutta mutta... Voinko luottaa äitiini, että hän tosiaan jaksaisi vahtia lapsia kokopäiväisesti, kun jo muutama tunti tuottaa tuskaa? Mitä sitten, kun äidilleni tulee muita kiireitä? Todennäköisesti hän vain soittaisi edellisenä iltana, että ei aamulla aio tulla hommaansa hoitamaan. Se olisi minun ongelmani, mistä saisin hoitajan tilalle. Jos kertoisin, että joudun moisesta vaikeuksiin, saisin haukut niskaani =o(. Olisin taas itsekäs, enkä osaisi ajatella muiden tarpeita. Ja äitini siis saisi virallista palkkaa työstä ihan niin kuin joku vieraskin saisi! Nyt hän on työttömänä, joten hänenkin rahallinen tilanteensa vähän paranisi, ja minun järjelläni ajateltuna luulisi mummon olevan iloinen, että saa palkkaakin siitä, että voi viettää päivät lastenlasten kanssa...
En tiedä... Itkettää =o(. Kuvitella, että minä iso ihminen murrun näin, kun saan äidiltäni kuulla, miten paha ihminen olen. Luulisi minun koko elämän kestäneen koulutuksen jälkeen olevan jo paksunahkaisempi. Luulisi minun jo tajuavan arvottomuuteni ja paikkani tässä maailmassa.
Tunnen itseni niin yksinäiseksi ja irtonaiseksi tässä maailmassa. Mummoni, johon pystyin luottamaan, on kuollut. Äitini ja mieheni ovat ainoat, joille voin asioistani puhua, ja nyt äitini voi olla pitkäänkin poissa elämästäni, ellen osaa tarpeeksi nöyrästi pyytää anteeksi käytöstäni. Kavereita minulla on, mutta ei ketään luottoystävää. En vain ole lasten kanssa jaksanut tapailla kavereitani niin paljoa, että syvempää ystävyyssuhdetta kehenkään olisi päässyt muodostumaan. Lapsuudenystävät ovat muuttojen myötä jääneet. Sukulaiset asuvat kaukana, ja heistäkin olen etääntynyt. Äitini on lisäksi haukkunut minua heille, joten tuskinpa he mitään hyvää minusta ajattelevat. Olen niin väsynyt arjen tallaamiseen ilman halauksia ja välittämistä, ilman tosiystävää. Kaipaan yhteisöllisyyttä, kontaktia sukuun, kuulumista johonkin suurempaan. Nyt olen niin yksin, YKSIN! Jos miehelleni sattuu jotakin, en kestä enkä jaksa!
Olen aina ajatellut, että jotenkin selviän päivä kerrallaan, että joskus asiat ovat paremmin. Mutta nyt on kuvioihin tullut paniikkihäiriökin. Kai se vaan on niin, että minulla alkaa olla raja vastassa ja voimat loppu.
Vastaukset 27
Vanhimmat
itsellesi uusia ystäviä joistain äitipiireistä, seurakuntien lapsi-illoista taikka jostain mitä niitä nyt onkaan. Älä takerru liikaa äitiisi ja mieheesi, se käy heillekin raskaaksi sellainen. Ja jos äitiisi ei voi luottaa nyt, niin miten sitten myöhemminkään? Koita reipastua ja lähteä ulos etsimään "kavereita". Kyllä teitä on paljon lapsellisia naisia, joillain ei ole miestäkään ja silti pärjäilevät ilman mitään sukua. Kyllä se elämä soljuu omaa menoaan jollei odottele liikoja siltä, mutta se kestää kaikki oman aikansa. Jälkeenpäin ne murheetkin tuntuvat pienille kun niitä muistelee joskus vanhempana. Kaikki vaan tuntuu joskus kaatuvan päälle, kaikilla.
Muista että huomenna kaikki on toisin, kunhan yhden yön taas jaksaa nukkua hyvin.
Lähde nyt lasten/lapsen kanssa ulos lenkille niin tulee parempi mieli ja raitis ilmakin teke hyvää ja tuulettaa ajatuksia.
Tsemppiä sulle, kyllä kaikki muuttuu hyväksi vielä.
tuon edellisen kirjoittajan kanssa!
Lisäksi sinulla voisi olla jokin ihan oma harrastus, esim. liikuntaryhmä tai joku muu, vaikkapa yhtenä iltana viikossa. Miehesi voisi olla sen aikaa lasten kanssa.
Tuo ongelma äitisi kanssa kuulostaa niin tutulta. Nykyajan mummot on välillä oikeesti TODELLA itsekkäitä.
Mielestäni sinä itse ET OLE itsekäs tai paha ihminen, vaan sinun äitisi manipuloi sinua koko ajan. On tainnut manipuloida koko elämäsi ajan.
(Minä sain lapsuudessa kuulla aina äidiltäni, että en ole missään hyvä jne. vaikka olin esim. koulussa todella hyvä. Matematiikassakin olin luokan paras, mutta äitini mielestä minusta ei ollut mihinkään. Ja kun sitä kuulee koko ajan, niin alkaa itsekin uskoa siihen. Kun muutin pois kotoa, sain etäisyyttä ja itsetuntoni tuli paljon paremmaksi.)
Ehkä sinun kannattaisi myös ottaa vähän etäisyyttä äitiisi ja hankkia ystäviä.
Kun hän ottaa yhteyttä, niin kysy niitä kesätienestejäsi, ovat varmaan kasvaneet jo vähän korkoakin.....
Omalle äidillesi sinun EI KUULU maksaa palkkaa lasten hoidosta.
Voisitte sopia jonkun muun perheen kanssa, että voisitte vastavuoroisesti joskus katsoa toistenne lapsia, niin pääsisit joskus miehesi kanssa ulos.
iltamenon ajaksi. Kehaiseppa äidillesi sitten kuinka hauskaa teillä oli ja lapset olivat luotettavissa käsissä. Ei kannata antaa äitisi hoitaa lapsiasi, koska purkaa vain omaa pahaa oloaan heihin. Vie reilusti jonnekin hoitoon päiväksi heidät ja unohda äitisi.
Minusta ihmisellä on oikeus olla joskus itsekäs. Pitää joskus asettaa oma hyvinvointi etusijalle vaikeissa tilanteissa. Ei voi aina kumarrella joka suuntaan, vaan pitää miettiä asioita jotka ovat itselle parhaita. Mielestäni Sinä et ole paha. Syyllistäminen on vaikea asia, mielestäni itseä ei kannata syyllistää asioista. Paremminkin täytyy antaa anteeksi ja ymmärtää itseä.
Haluatko oikeasti että äitisi kasvattaisi lapsiasi? Eikö sinulla ole ihan tarpeeksi "mukavia" muistoja äidistäsi? (kesätyörahat?).
Ota oma elämä haltuusi äläkä pyydä moiselta itsekkyyden ruumiillistumalta mitään.
Päiväkodit ja hoitopaikat ovat ihan hyvä juttu. siellä lapsi oppii sosiaalista elämää, saa kavereita, jnejne. kodin ulkopuolella.
Lapset hoitoon vaan jos töitä löytyy.
Jos haluatte miehesi kanssa lähteä illanviettoon niin onhan niitä maksullisia hoitajia(Mannerheimin lastensuojeluliitto, vai mitä..jnejne). Googlella niitä löytyy.
ja hei..
Ei ole tyhmää käydä vaikka lääkärissä juttelemassa asioista.
Oletko puhunut asioista miehesi kanssa?
kotona pitää pystyä puhumaan asioista, kipeistäkin.
niin, siis minä olen mies jolla vähän samanlainen äiti. mutta onneksi vain vähän ja joskus.
et kuule tiedä kuinka tutun oloinen asia sulla on päällä meillä on kuule ihan sama juttu mut vitunko väliä jos ei mummot hoida lapsen lapsiaan hävetköön "kärsiköön" sitä sit kun lapset kasvaa ja kuulee sen et ei ne mummut teitä huvittanut hoitaa niin epäilen et ei ne kans niitä huvita käyrä kattomassa jes sehän minun sydäntäni sit lämmittää vittuun tollaset paska mummelit ja paapat laiskoja paskoja joita vissiin vitutti niin kovaa kasvattaa meidätkin maailmaan :)
..."äitini lupautui meille töihin lapsenvahdiksi, jos lähtisin itse kouluun tai töihin. Ajattelin, että kun tuttu ihminen vahtisi lapsiamme omassa kodissamme"...
Ja sitten äitisi ilmoittaa, ettei jaksakaan! Älä lapsikulta luota siihen, että joku hyvänhyvyyttään lupautuu paimentamaan lapsiasi säännöllisesti, kun itse olet opiskelemassa ja sidottu lähtöön joka aamu.
Onhan sinulla äidissasikin monta esimerkkiä siitä, että hänen mielestään lupaukset on annettu rikottaviksi.
Rahalla kun maksat tarhan, niin siinä ei ole koskaan mitään epäselvää. Aamulla sinne ja illalla pois. Elämä on säännöllistä, ruokaa, ulkoilua ja lepoa tarpeen mukaan. Voit olla rauhallisin mielin koulussasi.
Itsekin sanot, että äitisi mielestä olet itse lapsesi halunnut, joten hoidat ne myös itse. Tarhaan paneminen on sitä itsehoitamista. Mahdollisuutesi opiskeluun on tärkeää.
Sunun lapsesi ovat oikeutetut päivähoitoon siinä kuin kaikki muutkin kunnassasi.
Siinä äitisi ja kuka muu tahansa on oikeassa, että kun on perheen perustanut ja alkanut elää omaa elämää, niin kaikki vastaan tuleva on itse hoidettava ja ratkaistava.
Vain siinä tapauksessa, että perheen taloudessa elää mummuja ja ukkeja, voisi ehkä pitää oikeutettuna, että he osallistuvat elämän eri tehtäviin kodissa.
Kuule pistä lapsesi vain reilusti tarhaan. Itse menin tarhaan n.7kk iässä koska äiti oli sairaalassa ja isällä töitä. Ja en ole joutunut kärsimään asiasta. tarhassa saa hyvän kasvatuksen ja moni puolista ruokaa, lapsesi saavat kavereitakin ;D ja tutustut muihin vanhempiin. Äitiisi ei kannata luottaa. vapaa ajan menoihin voit palkata lapsen vahdin
Otappas nyt pesäeroa siihen mammaan.
Viet lapset päivähoitoon. Maksu määräytyy tulojenne mukaan, eli jos opiskelet ja mies töissä -se huomioidaan kyllä.
Mannerheimin lastensuojeluliiton hoitajarinki on edullinen. Ei monta euroa maksa, ja joskus käy niin mukavasti, että hoitajasta tulee tuttu "vaki", jonka voit muulloinkin saada avuksi.
Mitäs miehesi sanoo lastenhoidosta? Vai onko ne sinulle yksin tehty. Maailmassa saa apua ja tukea. Yllättäviltäkin tahoilta.
Äitisi tuntuu nauttivan nykytilanteesta, jossa sinä olet hänestä riippuvainen. Hän tuntee tietyllä tapaa itsensä korvaamattomaksi ja pystyy myös asettumaan sinun yläpuolellesi. Suhteenne ei ole kahden tasavertaisen aikuisen suhde, niin kuin sen jo tässä vaiheessa pitäisi olla.
Sinuna unohtaisin äidin vähäksi aikaa, vaikka tuntuisi miten pahalta. Tilapäiset lastenvahdit pyytäisin jostain muualta, ja nuorimman lapsen laittaisin ehdottomasti päiväkotiin, jos tarvetta olisi. En missään tapauksessa antaisi tuollaisen äidin kasvattaa omia lapsiani. Miten voisin olla varma, ettei hän kohtele lapsiani yhtä huonosti kuin aikanaan minua. Tekisin ehdottomasti pesäeroa äitiin ja osoittaisin, etten ole hänestä riippuvainen.
Muuta ensin itseäsi ja omaa käytöstäsi, ehkä se äitikin siitä sitten muuttuu ja oppii kunnioittamaan sinua. Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi silloin, kun et ole tehnyt väärin, vaan sinua on kohdeltu väärin.
Äitisi ei vaan tunnu olevan kypsä mummikuvioihin.
Hyväksy se ja laita piste asialle.
Mä olen täysin samaa mieltä muiden kirjottajien kanssa.unohda äitisi ja elä omaa elämää.Ilman muuta lapset hoitoon että saat "hengähtää".Ja sosiaalitoimisto on myös hyvä paikka jos apua tarvitsee.Hae rohkeasti apua että et väsähdä ja pala loppuun.. Hyvää syksyn jatkoa ;)
vastaavat ja tuntuu olevan, että tämän hetken mummot ovan melko itsekeskeisiä ja laittavat syyn lapsiensa niskaan. Minä tarjosin lapsia mummolaan hoitoon, mutta koskaan se ei sitten sopinutkaan. Jossain vaiheessa äitini alkoin itkemään minulle että olen riistänyt häneltä mahdollisuuden olla mummo, jonka selitin näkemykseni mukaan toisin ja välit menivät vuodeksi poikki koska en osannut sanoa hänelle että "olet oikeassa, minun vikani, riistin mummouden sinulta, olet hyvä äiti, minä paska tytär".
Eli sanoisin että äidilläsi on niitä ongelmia enemmän kuin sulla. Mikään ei ole pahempaa kuin tulla oman äitinsä hylkäämäksi, tai ehkä se, että on hylännyt omat lapsensa?
Voimia, kyllä ne välit joskus korjaantuu, sinun ehdoillasi i hope! Ja muista, sinä olet hyvä ihminen. Äitisikin tietää sen vaikka sanoisi mitä.
Voi voi... On taas tullut mietittyä tätä maailman menoa ja juteltua miehen kanssa pitkään ja hartaasti. Äidistä ei ole kuulunut mitään, enkä ole vielä itsekään uskaltanut soittaa. En kyllä tiedä sitäkään, kuinka pitkään uskallan olla soittamatta, sillä jos en itse soita ja lepyttele, voi olla, että äidistäni ei tule kuulumaan mitään vuosiin. Minun vikanihan se toki olisi, koska MINÄ olisin katkaissut yhteydenpidon!
Joku kyseli, miten mieheni suhtautuu tähän kaikkeen, ja hänestä voin kyllä sanoa, että parempaa ihmistä en tunne. Hän tukee minua, jos haluan lähteä töihin tai kouluun. Hän on vakuutellut minulle, että kyllä se nuorinkin pärjäisi, vaikka joutuisikin ulkopuoliselle hoitoon. Toisaalta miestäni ei sekään haittaa lainkaan, jos jäisin vielä vuodeksi tai vaikka kahdeksi hoitamaan lapsia kotiin. Pallo on siis minulla - mitä minä päätän tehdä!
Tuntuu vain, että se päätöksen tekeminen on niin vaikeaa. "Vauvamme" on vielä niin riippuvainen minusta, ja pelkään, että se hoitoon laittaminen ei olisi kovin hyvä juttu häntä kohtaan. Ja tätä aikaa ja mahdollisuutta olla lasten kanssa kotona en ikinä enää saa takaisin. Sitten kun päätän kouluun tai työelämään lähteä, se rumba jatkuu eläkepäiviin saakka. Kun lapset lähtevät kouluun, heidänkin osaltaan vapaa elämä on mennyttä piiitkiksi ajoiksi. Mutta jaksanko enää monien vuosien kotiäitiyden jäljiltä olla niin ihana ja virikkeellinen äiti, että kotihoito on lapsille se ehdottomasti paras vaihtoehto...
Jos tietäisin, että lapset olisivat varmasti onnellisia hoidossa, eivätkä tuntisi itseään hylätyiksi, lähtisin melko varmasti töihin tai kouluun. Olisihan se kiva pärjätä taloudellisesti vähän nykyistä paremmin, mutta eniten kaipaan kontaktia muihin aikuisiin. Olisi kiva pitkästä aikaa tehdä jotakin näkyvää, ja saada ehkä palautetta työstään. Kotona tunnen oloni laiskaksi ja hyödyttömäksi, vaikka enhän toki lapsilleni sitä olekaan, ja mieheni kyllä osaa arvostaa kotona olemistani.
Paniikkihäiriöstä sen verran, että kävin lääkärillä, ja lääkäri kirjoitti varuiksi reseptin joihinkin lääkkeisiin, ja suositteli ajan varaamista psykologille. Lääkkeitä en ole hakenut, mutta resepti "takataskussa" rauhoittaa. Enkä tiedä tuosta psykologille menemisestäkään. Hänhän saattaisi olla vaikka joku tuttu, kun asun melko pienellä paikkakunnalla... Ja hyödyttäisikö tuo nyt mitään. Ehkä en edes osaisi puhua hänelle mitään, ja eiköhän sekin jotakin maksa!
Sen nyt olen tehnyt selväksi itselleni, että en voi luottaa äitiini niin, että ottaisin hänet vakituiseksi lapsenvahdiksi meille. Kirpaisee, mutta näin vältän myöhemmät, ehkä vielä kipeämmät ongelmat. Ja eipä hän välttämättä enää olisi tulossakaan lapsia vahtimaan, kun sain hänet taas suututettua =o/. Tai sitten tässä käy niin, että viimeistään siinä vaiheessa äitini saa syyn laittaa välit poikki minuun, kun kerron, että laitankin lapset tarvittaessa muualle hoitoon.
roikut tuollaisessa äidissä? Joka haluaa, syyn löytäessään, sinusta eroon?
Anna sen äitisi elää omaa elämäänsä ja elä sinä omaasi, niin eiköhän se siitä ala pikkuhiljaa muuttumaan se sunkin maailmasi valoisammaksi. Olet turhan riippuvainen siitä sun äidistäsi, ei sinun kuulu hänen mielikseen elää OMAA elämääsi. Ymmärrätkö, sinulla on lapset ja mies, elä heitä varten. Jos se sun äiti ei ota yhteyttä se ei ota sitten, mikä sinä olet kumartelemaan tuollaista ihmistä? Oletko jotenkin rahallisesti riippuvainen hänestä? Henkisesti ainakin tunnut olevan hänen pihdeissään ja pahasti sittenkin. Irrota hyvä ihminen, helpottaa teidän kaikkien elämää.
en ole kenestäkään riippuvainen. Tulemme kyllä toimeen, ja joskus on varaa johonkin extraankin. Äitini pikemminkin on se, joka taloudellista apua välillä tarvitsee.
Rahastakin tappelimme pitkään, hän kun oli jatkuvasti lainailemassa meiltä, eikä sitten sovitusti maksanut takaisin. Kun varovasti kyselimme rahojemme perään, saimme taas kuulla kuinka itsekkäitä olimme, kun emme osanneet joustaa silloin, kun äidilläni oli vaikeaa. No, ainahan hänellä on! Minä en kokenut saavani häneltä tukea edes silloin, kun sain keskenmenon =o(.
En minä hänestä mahdottoman riippuvainen ole, mutta kyllähän se tuntuu pahalle, että ihminen, jonka toivoisi ja luulisi olevan tukena elämän eri käänteissä, ei tunnukaan välittävän p**kan vertaa! Jos ei edes omiin vanhempiin voi tukeutua, niin kehen sitten!?! Jotkut ovat sitä mieltä, että yksin tässä maailmassa on jokaisen pärjättävä, mutta minun on vaikea sopeutua tuohon ajatukseen.
että sopeuduttava on. Kaikki me kuollaan joskus, se sun äitikin. Parempi kenties olisi ettet odottaisi häneltä mitään, liikoja ainakaan. Ota vähän hajurakoa ja jos ottaa yhteyttä niin olet kun ei mitään ja jos ei ota, niin et kyllä mitään siinä sitten häviä. Eikö olisi kuitenkin jo hänen vuoronsa pyytää anteeksi, eikä aina sinun kumarrella arvon rouvaa joka suunnasta.
Asioilla on aina toinen puoli. Näet nyt vain itsesi kannalta, pikkutytön silmin, kuinka äiti pompottaa "sinun parastasi ajatellen".
Mitä tapahtuu, jos todella itsenäistyt? Onko äidillä muita lapsia?
Miten käy, jos et nyt soita ja äiti alkaa odottaa soittoa, jota ei kuulu.
Mitäs jos antaisit nyt tilanteen venyä niin kauan, että äiti soittaa!
Suinä sanot, että siihen menisi vuosia. Mistä tiedät? Äitisi on antanut ymmärtää, että hän ei ota yhteyttä tuhmaan tyttöön, joka on itsepäinen ja tottelematon.
Sou wat? Kuka siinä häviäisi? Olisiko äiti niin itsepäinen, että ei myöntäisi, että hän on syypää mökötykseen? Äidiltä menisi tilaisuus kontrolloida sinua ja perhettäsi.
No, jos siihen menee vuosia, niin sinä olet aikuinen ihminen, joka voi solmia uusia tuttavuuksia ja saada uusia ystäviä, omia asioita, joihin äidillä ei ole mitään osaa eikä arpaa.
Sanopas, kuka häviää tässä mykkäkoulussa? Sinun pitää osoittaa äidille, että et ole enää se pieni tyttö, jota äidillä on oikeus torua ja pelotella, että ei ota yhteyttä, jos et pyydä anteeksi.
Sinulla on hyvä avioliitto, kiltti ja ymmärtäväinen mies, lapset ja toimeentulo.
Jos äitisi vaikka kuolisi, jäisi tämä kaikki sinulle. Jos äitisi ei ota yhteyttä, niin tämä kaikki on sinulla kuitenkin. Tilannehan on siinä suhteessa sama.
Mitä äidillä on?
Jos äiti vaikenee monta vuotta, kuinka hän arvelisi voivansa enää tulla sinun ja perheesi elämään? Ei hän sinne enää mahtuisi edes kahvikutsujen vertaa. Mitä puhumista teillä olisi?
Ja mitä on äidilläni, jos en ota yhteyttä ja pyydä anteeksi? Yksi tytär vähemmän. Toinen hänelle jää, se parempi tytär, jolla on miesongelmia niin kuin äidillä itselläänkin, ja joka osaa elää jännittävästi ja impulsiivisesti. Eilen siskoni muutti kaupungista toiseen, ja vain kahden tunnin "asumisen" jälkeen päätti, että uudessa asuinkaupungissa on huono fiilis. Tällä perusteella siskolikka pakkasi äitimme avustuksella tavaransa jälleen autoon, ja suuntasi takaisin sinne mistä tulikin. Niin, ja juuri saamansa vakituisen työpaikan hän aikoo irtisanoa tänään! Minä olen tosi tylsä, kun en ymmärrä, kuinka kellään nykymaailmassa on varaa tehdä noin.
Kyllähän siskoni on paljon parempaa seuraa äidilleni kuin minä. Minä olen toivottoman tylsä, enkä osaa olla niin, että naaman edessä esittäisin parasta ystävää, vaikka seläntakana puhuisin aivan muuta. Siskoni osaa nuoleskelun taidon aivan kuten äitini. Ihmiset, jotka eivät paremmin heitä tunne, rakastuvat aina päätä pahkaa heidän räväkkään huumorintajuunsa ja siihen, että heillä on aina jännittäviä tarinoita kerrottavana itsestään ja muista. Mutta eivät ihmisparat tajua, että samalla lailla heidän luottamuksella kertomiaan asioita retostellaan ja arvostellaan muille. En tunne yhtäkään ihmistä, jota siskoni ei olisi haukkunut muille. Aina on kaikista paljon pahaa sanottavaa.
Äidilleni jää myös suvun tuki, sillä hän on taitava puhumaan, vääristelemään asioita ja manipuloimaan. Hän on varmasti jo tärkeimmät tädit soittanut lävitse ja kertonut, kuinka itsekäs minä olin, ja kuinka nyt mökötän ilman oikeutusta, kun en ole jo soittanut ja pyytänyt anteeksi.
Äitini on myös tavallaan voittaja, sillä hän varmasti minut tuntien tietää, kuinka kärsin koko tilanteesta.
Mutta, en aio ottaa häneen yhteyttä, jos hän ei ota yhteyttä ensin minuun. Enhän minä keneltäkään muultakaan tuollaista kohtelua hyväksyisi, joten miksi äidiltänikään... Sille en voi mitään, että alan epäilemään itseäni, että jos kuitenkin huomaamattani olin jotenkin töykeä puhelimessa, jos vika nyt kuitenkin on minussa. Äitini osaa niin vakuuttavasti olla viaton. Hän on niin varma siitä, että hän on se, joka on kärsinyt suuren vääryyden.
Mutta jos hän ei enää soita minulle, enkä minä hänelle, hän saa juuri sen, mitä on syntymästäni asti toivonut - pääsee eroon minusta. Muistan kyllä, kuinka hän minun ollessani ekaluokkalainen käski minun pakkaamaan laukkuni ja muuttamaan isäni luokse, koska olin kamala ja itsekäs lapsi. Kun itkien pyysin lupaa jäädä kotiin, äitini heitti minut ulos lumihankeen seisomaan ilman kenkiä. Siellä seisoin pihalla paniikissa, kunnes ajattelin lähteä hakemaan apua opettajaltani, joka asui lähellä. En kuitenkaan ehtinyt pihalta pois, kun isäpuoleni haki minut sisälle, ja sätti äitiäni kohtuuttomuudesta. Äitini oli eri mieltä, ja syytti minua vielä siitä, että kastike paloi pohjaan riidan aikana.
Et ole hänelle mitään velkaa, hän ei tunnu edes pitävän saati rakastavan sinua - omaa tytärtään. Mitä jäät paitsi, ellet enää koskaan tapaa häntä? Kehtaan epäillä, ettet yhtään mitään. Päin vastoin - löydät mielenrauhan. Ja se sisko pieni on kultaakin kalliimpi tässä rutaisessa maailmassa!
Tämä päivä on sinusta ja vain sinusta itsestäsi kiinni. Ole hyvä ja anna äitisi olla, vain jätä hänet!
Hän on toistamiseen todistanut olevansa peto jonka ei kuuluisi edes olla vapaana. Miksi siis tuhlaat kallista muistipankkiasi pitämällä kiinni noin hirveän lujasti noista kammottavista muistoista?
Lukijan on hyvin vaikea ymmärtää , oletko kenties masokisti?
Etkö todellakaan huomaa että sinun velvollisuutesi ovat miehesi ja lapsesi, ei hirviö äitisi!
Ne muistot vain tuntuvat kulkevan mukana, vaikeina aikoina enemmän kuin hyvinä. En minä niistä nauti. Itseasiassa toivoisin, että en muistaisi mitään!
Lapsena vielä luulin, että minulla on maailman mukavin äiti. Enhän silloin vielä tajunnut, että ei ole normaalia, että äiti kohtelee lastaan henkisesti noin raa´asti. Olisin mieluummin ottanut niitä tukkapöllyjä ja selkäsaunoja, joiden puuttumisella äitini aina on jaksanut ylpeillä. Luulin myös sen kuuluvan ihan normaaliin arkeen, että piti olla ihan hiljaa, kun joku äidin tai isäpuolen juoppokavereista tuli soittamaan ovikelloa. Luulin, että äitini oli tosi reilu, kun "osti" meidät karkilla tyytyväisiksi lähtiessään itse kapakkaan. Oltiinhan sitä tyytyväisiä siihen saakka, kunnes yö saapui, ja rupesimme pelkäämään, milloin äitimme ja isäpuoleni saapuvat kotiin. Kuinka päissään he olisivat, rupeaisiko isäpuoleni hakkaamaan taas äitiäni, vai olisiko jotain sattunut jo ennen kotiin tuloa - että kukaan ei enää tulisikaan...
Pidin äitiäni mahtavan rohkeana, kun hän usein sanoi ihmisille teräväkielisesti vastaan, jos ei ollut jostakin samaa mieltä. Tottakai luulin, että äitini oli aina oikeassa, ja puolusti perhettämme kynsin ja hampain. Nyt näen sen, että suuri osa noistakin kerroista oli äidiltäni törkeää öykkäröintiä ja muiden ihmisten aliarvostamista.
Ehkäpä olen järkyttynyt siitä, kuinka ihana äitikuvani pala palalta murenee. Mikään ei ollutkaan sellaista, millaisiksi asiat luulin. Äitini aina ylpeili, kuinka jaksoi pelleillä meidän kanssamme. Kyllähän hän joskus oli hauska, varsinkin silloin, kun ympärillä oli vieraita lapsia. Olin kai ylpeä, kun vieraat lapset kilvan kehuivat, miten hieno äiti meillä oli. Mutta näin jälkiviisaana sanoisin, että harvassa olivat ne hienot hetket silloin, kun ulkopuolisia ei ollut paikalla.
Tunnen itseni epäreiluksi petturiksi, kun näin alennan äitini arvoa, pilaan ne vähätkin hyvät muistot. Olimme siskoni kanssa PALJON mummolassa lapsena. Ennen kouluikää lähes asuin siellä, ja kouluikäisenäkin vietimme siellä kaikki lomat. Äitini selitti, että menemme sinne, koska mummo niin haluaa meidät sinne, ja toki hän halusikin! Mutta suurin syy meidän mummolassa oleilullemme taisi olla se, että äiti sai meidät pois jaloista. Sai sitten ryypätä rauhassa ilman riippakiviä.
Tajuan kyllä nykyisen perheeni arvon! En aio ikuisesti jäädä pohtimaan äitiäni. Mutta nyt kun asia kerran on pulpahtanut pinnalle, on tämä jotenkin käsiteltävä. Jos siitä siten pääsisi irti. Mutta miten minä lapsille selitän sen, että mummo ei enää käy meillä, eikä sinne voi mennä?
Olethan jo niin moneen kertaan saanut huomata hänen peruvan sanansa. Tietenkin voit olla kohtelias häntä kohtaan mutta älä koskaan pyydä haneltä mitään.
Nauti miehestäsi ja lapsistasi nyt kun he ovat vielä sinusta riippuvaisia. Aloittaessaan koulun voit sinäkin niiksi tunneiksi mennä (halutessasi) kodin ulkopuolelle töihin. Nuo muutamat vuodet jotka pienokaisesi ovat kotona jättävät pysyvät muistot heidän mieliin- he muistavat ajat jolloin tekivät kotiaskareita/leikkejä/"taidetta" tai mitä tahaansa kanssasi, sinun luodessa rauhallisen perusturvallisuuden tunteen. Viis he veisaavat onko aterioilla kalliita ruoka-aineita tai kuinka usein ostelette uusia vaatteita tai kuinka kauas menette lomalle. Tuo kaikki on heille tärkeysjärjestyksessä kaukana kakkosena.
Halutessanne miehesi kanssa oman illan, palkatkaa naapurin nuori viettämää aikaa lastenne kanssa. Ehdota "lapsenhoitajalle" leikkejä joita hän voi pelata lastenne kanssa, kenties hänellä itselläänkin on jotain uusia.
Tuossa voittavat jokainen:nuori saadessaan taskurahaa, sinä ja miehesi "vapaan" illan ja lapsenne uuden leikkikaverin. Muutaman nuoren tavattuanne todennäköisesti yhdestä tulee vakituinen lastenvahti.
Todellakin anna äitisi olla omissa oloissaan ja keskity sinä vain omaan perheeseesi, se on jo sinun velvollisuutesikin.
omissa oloissaan. Jos joku on itsekäs, niin se on äitisi.
Sinä pärjäät kyllä ilman häntäkin, mutta kuinka mahtaa olla äitisi laita. Minusta hänen käytöksensä on täysin käsittämätöntä. Jo se, että joudut maksamaan hänelle, jos hän muutaman kerran on hoitanut lapsia, ei mahdu päähäni.
Kyllähän isovanhemmat yleensä silloin tällöin lastenlapsia ilmaiseksi hoitavat. Ovatpa vielä onnellisia, kun heiltä joskus apua pyydetään.
Minä en totta tosiaan sinun sijassasi äidillesi soittaisi. Näkisi akka kerrankin mitä on saanut aikaiseksi. Uskon, että huomattuaan jääneensä yksin, hänelle pikkuhiljaa alkaisi selvitä, että hän itse on tässä jutussa heikoilla. Nyt vielä hän ilm. kuvittelee olevansa marttyyri, jota sinä olet kohdellut kaltoin. Hän tietää sinun kärsivän tilanteesta ja nauttii siitä jollakin sairaalloisella tavalla.
Jo se, että äitisi on haukkunut sinua sukulaisillesi on uskomatonta. Eihän äiti nyt normaalisti sinun kaltaistasi kunnon tytärtä sukulaisille hauku, vaikka joskus jotain erimielisyyttä tulisikin.
Äitisi vanhenee ja sisimmässään pelkää, että hylkäät hänet.
Anna nyt hänen kieriskellä omassa liemessään. Jos hänellä on sisua lyödä luuri korvaasi, täytyy hänellä olla sisua nostaakin se ja tehdä itse sovinto. Anteeksipyyntöä tuonkaltaiselta ihmiseltä on turha odottaa.
Sitten siitä työhönmenostasi. Sinähän saat ilm. vielä pari vuotta kotihoidontukea ja teillä on useampia lapsia. Onko mitään järkeä tässä vaiheessa ajatellakaan töihinmenoa tai edes opiskelua?
Äitiäsi en todellakaan pyytäisi lapsia hoitamaan. Ei häneen voi luottaa ja ilman muuta hänelle ilmenisi kaikenlaisia välttämättömiä menoja tai sairauksia.
Jos taas veisit lapsesi tarhaan sinun olisi varauduttava heidän jatkuvaan sairasteluunsa. Ainakin omien lapsenlapsieni kohdalla rumba on ollut lähes jatkuva sen ajan, kun ovat tarhassa olleet. Pienillähän ei ole juurikaan vastustuskykyä. Esim. viime viikolla poikamme pyysi meitä hoitamaan esikoululaistaan. Hän ihmetteli sitä, kun esikoulun alkaessa kaikki olivat terveitä ja nyt jo jonkinlainen kuume ja yskä oli iskenyt useaan lapseen.
Vaikka työstä saakin olla poissa muutaman päivän lasten sairauden vuoksi, ei sitä työnantajan puolelta kuitenkaan hyvällä katsota. Olemmepa kokeneet senkin, että sekä lasten vanhemmat, että me isovanhemmat, olemme useamman kerran saaneet tartunnan. Eli lisää työstäpoissaoloja.
Tuskinpa rahallinen hyötykään, hoitomaksujen ja muiden lisäkulujen jälkeen kummoinenkaan olisi. Hermot vaan menisivät ja paniikkihäiriö pahenisi.
Itselläni oli ilm. vuosia sitten jonkinlainen paniikkihäiriö tyttäreni vakavan sairauden ja siitä aiheutuvien kouluongelmien vuoksi. Muistan kuinka öisin nousin ylös ja haukoin henkeä yksin olohuoneessa, kun olin tukehtumaisillani. Paine ei tule koskaan hellittämään ja olen kehittänyt itselleni siitä verenpainetaudin, astman ja ilm. uniapneanikin on saanut stressistä alkunsa. Joten koita välttää ylimääräistä stressiä.
Lapset ovat pieniä uskomattoman lyhyen ajan. Ihminen kuitenkin kestää paljon, kun on pakko.
Itse olen viisi kertaa tuskaisena odottanut tyttäreni selviämistä aivoleikkauksesta. Olen ajatellut että tätä en enää kestä. Samalla olen tiennyt, että pakkohan minun on kestää. Pahinta on jatkuva jännittäminen.
Toivon sinulle voimia, ilm. lapsesi ovat kuitenkin terveitä. Koittakaa saada joskus ulkopuolista apua, että pääsisitte miehesi kanssa välillä vapaalle.
Voimia sinulle ja tyttärellesi! Nyt tuntuu, että minä vain valitan tyhjästä, kun ongelmia on maailmassa niin paljon suurempiakin.
Eipä se rahallinen etu tosiaan taitaisi kovin suureksi jäädä, vaikka töihin lähtisinkin... Ehkäpä minun olisi viisainta pysytellä ainakin seuraava vuosi kotona. Lapset ovat kuitenkin meille ykkössijalla. Ja kouluunhan voin nyt syksyllä hakea. Jos sattuisin opiskelupaikan saamaan, opiskelun aloittamista voi kaksi vuotta lykätä. Sitten olisi opiskelupaikka valmiina, kun kuopus täyttää kahden vuoden kuluttua kolme vuotta.
Ovat lapsemme melko terveitä. Eikoinen on kyllä moniallergikko ja atoopikko. Se on vaikeuttanut elämää jonkin verran, kun syöminen kodin ulkopuolella on ollut lähes mahdotonta ilman eväitä, eikä koirapaikkoihin voi nykyään viedä esikoista oikeastaan ollenkaan, sillä hän saa niistä niin pahat allergiaoireet. Myös kaksi muuta lastamme ovat allergisia, mutta eivät niin pahasti kuin esikoinen.
Kun kävimme äidilläni, jouduimme olemaan ulkona, sillä esikoista ei hänen koiriensa vuoksi voinut viedä sisälle. Tai sitten piti käydä kylässä ilman lapsia. Koirat ovat äidilleni kaikki kaikessa, ja hän otti niitä yhden lisääkin, vaikka tiesi lastemme allergioista. Jännä juttu, että äidilläni on varaa ostaa vehnäallergiselle koiralleen kalliita merkkiruokia, vaikka esikoisellemme hän harvoin vaivautui etsimään sopivaa syötävää. Oli aina helpompaa, että me veimme itse omat ruoat lapsellemme. Anopilleni sopivien ruokien ostaminen ja tekeminen taasen ei ole ikinä ollut ylivoimaista. Päinvastoin, hän jopa joskus on tuonut meille kotiin tekemiään leivonnaisia, jotta lapsi saisi extraherkkuja =o). Onneksi lapsilla sentään on yksi mummo, joka välittää.
Kuinka paljon tähäm maailmaan mahtuukaan epäoikeudenmukaisuutta? Kuinka paljon katkeruutta jota ei ainakaan itse pyri korjaamaan.
Minulla on kanssa kokemusta anopista joka kyllä auttaa ja paapoo ensimmäisen lapsensa lapsia mutta ei toisen eikä kolmannen, mutta kulkee kylillä kehumassa kuinka hän hoitaa lastenlapsiaan!
Minulle hän on kertonut, kuinka hänen anoppinsa ei auttanut häntä, mutta toista miniää kyllä...
Kun muutimme, hän ilmoitti että muutimme liian kauaksi. Hän ei voi enää auttaa, vaikka ensimmäisen lapsen lapsia kuskataan kaikkialle.
Oma äitini taas haukkui minut surkeaksiäidiksi, kun jätän lapseni muutamaksi tunniksi yksin ja ne on sentään jo yli 10v. En ryyppää enkä tupakoi. Toisin on vanhempieni luona, jossa viinaa kuluu ja tupakkaa palaa.
Onneksi voin sanoa hyvästi äidilleni ja isälleni, en tarvitse heitä. Olen miettinyt jopa lähestymiskieltoa.
Kaikille uusille äideille, käykää lasten kanssa urheilemassa tai harrastamassa muuta ja siten tapaamassa uusia kasvoja, kenties sieltäkin saa apua kotiin vastavuoroisesti.
Miettikää ja tehkää rohkeapäätös! Ei kannata pitää riippakiviä matkassaan.
Otsikkosi "Olen Paha ihminen" sattui silmääni, koska minusta tuntuu juuri siltä. Kun katson menneisyyteeni olen ollut sitä aina. Veljeni osottautui hyväksi kaikessa pahassakin. Vuosi sitten vejeni hukkui kaverinsa kanssa "kesämökkinsä" rantaan. Siitä vasta alkoikin lankavyyhti purkautua. Olen ikäni tuntenut syyllisyyttä vähästäkin saati sellaisesta mitä en ole uskaltanut pyytää. Sain luotettavasta taholta ja vanhempieni hätäpäissään tunnustamana kuulla, että he olivat ostaneet veljelleni kesämökkitontin ja omilla varoillaan ja voimillaan rakentaneet sen mökin.
Mökin verotusarvo on 50.000 e. ja lisäksi isäni on antanut lainaksi autoon ainakin 14.000 e. Siellä on käyty kamalia isännyysriitoja kaiken aikaa jos välistä juotukin. Minä olen ollut kiitollinen vähäisemmästäkin rippeestä, huonoa omaatuntoa siitäkin. Huonommuutta ja syyllisyyttä poden jatkuasti kaikkeen, sen ovat veljeni ja isäni taidokkaasti minuun
istuttaneet, ja kärsin siitä lopun ikäni.
Minun vikani kai oli että veljeni hukkui.Kai se on minun syyni, että vanhempani maksoivat veljelleni kustantamasta mökistä vielä perintöveronkin. Saivat sentään velattoman rivitalo-osakkeen!
Olen ollut jotenkin alitajuntaisesti tietoinen, että tietysti veljeäni suositaan kaikin keinoin. Sellaista se on aina ollut, mutta lopun tullen joutuvat varmasti omalla tavallaan tilille. Nyt on varmaan puoli vuotta siitä, kun äitini kanssa olen ollut puheissa. Sen jälkeen eivät ole vastanneet minkäänlaisiin yhteydenottoihin. En tiedä kalvannekko omatunto vai mikä? Mutta pahalta tuntuu!! En tiedä mistä väliero tuli?
Historia vaan toistaa itseään; He hylkäsivät minut alle 14-v. ja nyt toistamiseen. Olen saanut tapaamisista pahaa mieltä toistuvasti. Nyt olen koittanut totutella ajatukseen, että joa en saa hyväksyntää tälläisenä ja menneisyys näihin päiviin todistaa muuta kuin ne julistaa, aion pysyä vastaisuudessa erossa. Muuttaisin kauas, jos olisi sen verran pesämunaa. Lisäksi olen ajatellut tässä yksikseni, että onko minulla enää "munaa" tulla hylätyksi kolmatta kertaa l. annanko heille vielä yhden tai lukemattoman määrän mahdollisuuksia. Eikö ne ole loukanneet jo tarpeeksi? En anna tilaisuutta, sen olen päättänyt sanoa tapahtui se sitten millaisessa yhteydessä tahaansa.
Kiitos sinulle voimien kera! Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea. Onko suku-/perherakkaus tälläistä? Olisin halukas kuulemaan onko tälläistä käytöstä paljonkin. Ja olenko ainut syntipukki maailmassa.