Onko yksinäisyys / yksin eläminen muuttanut teitä?
Itse olen tässä elellyt päälle kolme vuotta yksikseni. Sitä ennen oli pari vuotta parisuhde, ja sitä ennen puolitoista vuotta yksinasumista, mutta sitä ei voi laskea, koska kävin niin paljon vanhempien luona, ja olin koko ajan kaverien kanssa. Nyt kolmen vuoden aikana, varsinkin viimeiset puolitoista vuotta olen ollut yksin. Ei suhdetta, kaverit hävinneet paljolti, kuka minnekin.
En ole täysin erakko, koska tietenkin esimerkiksi opiskeluiden ja töiden parissa tulee nähtyä ihmisiä. Mutta aika lailla yksin olen tosiasiassa. Vähiä kavereita näen vain harvoin, ehkä 2-3 kertaa kuussa on tilanteita, että vietän aikaa kavereiden kanssa. En jaksa käydä baareissa, koska olen tajunnut, että en löydä sieltä sellaista naista, jonka toivoisin löytäväni. Enkä halua harrastaa irtoseksiä. Entinen parisuhteeni oli ikävä, nainen sitä vielä enemmän, ja olen tuon ja parin muun tapauksen kautta pettynyt naisiin. Eikä ole rahaakaan enää, vanhemmat eivät enää tue aikamiespoikaansa, joten kituuttelen vähillä rahoilla.
Vaikutukset ovat olleet jokseenkin erikoiset. Toisaalta toivoisin löytäväni naisen, mutta toisaalta päivä päivältä arvostan vähemmän toisten ihmisten seuraa. Olen sellainen tyyppi, jota ei oikein ikinä ole täysin hyväksytty mihinkään. Siksi kotona istuskeleminen ja kaikenlaisten asioiden yksin harrastaminen on jollain tavalla mukavaa. Sellainen "ihana valhe", johon voi tuudittautua, ja ajatella, että ei minulle ole mitään väliä muista, eikä muille minusta. No jälkimmäinen voi melkein pitääkin paikkansa, mutta ensimmäinen ei varmasti pidä. Taidan olla todella omituinen ihminen, sillä vaikka olenkin hiukan sopeutumaton ja "yksinäinen susi", siitä huolimatta haluaisin enemmän kuin mitään muuta löytää mukavan naisen (ja elää yhdessä elämän loppuun). En vain enää jaksa edes yrittää (edes baarin ulkopuolella), koska en ole sellainen mies, jota naiset arvostavat, ja jottei menisi liian helpoksi, niin ainakaan baarista ei tosiaan löydä sellaisia naisia, jotka minua kiinnostaisivat.
Joo, tämä varmaan kuulostaa säälittävältä. Sitä se onkin, kun yksin kirjoittelee yksinäisyydestään. Mutta miten te muut koette yksinäisyyden? Onko se muuttanut luonnetta tai ajatuksia? Onko sellaista ikinä tapahtunut, että yksinäinen susi olisi tavannut toisen yksinäisen suden?
Itse olen tässä elellyt päälle kolme vuotta yksikseni. Sitä ennen oli pari vuotta parisuhde, ja sitä ennen puolitoista vuotta yksinasumista, mutta sitä ei voi laskea, koska kävin niin paljon vanhempien luona, ja olin koko ajan kaverien kanssa. Nyt kolmen vuoden aikana, varsinkin viimeiset puolitoista vuotta olen ollut yksin. Ei suhdetta, kaverit hävinneet paljolti, kuka minnekin.
En ole täysin erakko, koska tietenkin esimerkiksi opiskeluiden ja töiden parissa tulee nähtyä ihmisiä. Mutta aika lailla yksin olen tosiasiassa. Vähiä kavereita näen vain harvoin, ehkä 2-3 kertaa kuussa on tilanteita, että vietän aikaa kavereiden kanssa. En jaksa käydä baareissa, koska olen tajunnut, että en löydä sieltä sellaista naista, jonka toivoisin löytäväni. Enkä halua harrastaa irtoseksiä. Entinen parisuhteeni oli ikävä, nainen sitä vielä enemmän, ja olen tuon ja parin muun tapauksen kautta pettynyt naisiin. Eikä ole rahaakaan enää, vanhemmat eivät enää tue aikamiespoikaansa, joten kituuttelen vähillä rahoilla.
Vaikutukset ovat olleet jokseenkin erikoiset. Toisaalta toivoisin löytäväni naisen, mutta toisaalta päivä päivältä arvostan vähemmän toisten ihmisten seuraa. Olen sellainen tyyppi, jota ei oikein ikinä ole täysin hyväksytty mihinkään. Siksi kotona istuskeleminen ja kaikenlaisten asioiden yksin harrastaminen on jollain tavalla mukavaa. Sellainen "ihana valhe", johon voi tuudittautua, ja ajatella, että ei minulle ole mitään väliä muista, eikä muille minusta. No jälkimmäinen voi melkein pitääkin paikkansa, mutta ensimmäinen ei varmasti pidä. Taidan olla todella omituinen ihminen, sillä vaikka olenkin hiukan sopeutumaton ja "yksinäinen susi", siitä huolimatta haluaisin enemmän kuin mitään muuta löytää mukavan naisen (ja elää yhdessä elämän loppuun). En vain enää jaksa edes yrittää (edes baarin ulkopuolella), koska en ole sellainen mies, jota naiset arvostavat, ja jottei menisi liian helpoksi, niin ainakaan baarista ei tosiaan löydä sellaisia naisia, jotka minua kiinnostaisivat.
Joo, tämä varmaan kuulostaa säälittävältä. Sitä se onkin, kun yksin kirjoittelee yksinäisyydestään. Mutta miten te muut koette yksinäisyyden? Onko se muuttanut luonnetta tai ajatuksia? Onko sellaista ikinä tapahtunut, että yksinäinen susi olisi tavannut toisen yksinäisen suden?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Noin monta kattonu tätä viestiä jo. No ei sitten näköjään kukaan muu koe yksinäisyyden vaikuttavan mitenkään ajatuksiin tai psyykeeseen...
Mut ei siinä mitään, hyvä teidän kannalta, jos yksinäisyys ei vaikuta mitenkään, ainakaan negatiivisesti. Siitä kyvystä kannattaa olla onnellinen :)
Olen itse yli 30 ja hyvin tutulta kuulosti kirjoituksesi. Tietenkin ajoittain yksinäisyys mietityttää, mutta ei pahemmin rasita tai rassaa. Kun olen tässä treffeillä käynyt, niin tietenkin olen ajatellut millaista olisi elää näiden naisten kanssa ja kieltämättä vaikuttaa siltä että olen tottunut olemaan yksin.
En ole koskaan varsinaisesti ilakoinut itsenäisyydestä tai sinkkuudesta, mutta nyt tuntuu että mitä enenmmän vuosia tulee, sitä enemmän osaan itsenäisyyttä arvostaa. Jos kokisin epätoivoista yksinäisyyttä, niin ehkä tekisinn asialle jotain esimerkiksi harrastusten lisäämisen muodossa tai baareissa käymällä. Kuitenkaan en koe itseäni yksinäiseksi niin miksi kokea itsenäisyydestä ja sinkkuudesta mitään ongelmaa?
Mietit että kelpaako yksinäinen susi kenellekkän? Jos on ihan tynnyrissä kasvanut erakko, niin ei varmaan kelpaa monelle naiselle. Itse olen ihan tavallinen mies ja ehkä kelpaisin hyvinkin jos vain viitsisin panostaa parinetsintään enenmmän kuin nyt teen. Oikeastaan mitä kauemmin olen ollut yksin, sitä korkeammalle ovat omat kriteerini nousseet naisten suhteen ja kysymys kuuluuki kelpaako kukaan nainen enää mulle? Siis jos ihminen tottuu tiettyyn olotilaan, eikä välttämättä halua siihen muutosta, niin on luonnollista että voi olla vähän kriittisempi naisten suhteen kuin jos kokisi yksinäisyyden hyvin vastenmielisenä olotilana. Kaikkeen tottuu ja ehkä sinäkin joskus osaat arvostaa omaa itsenäisyyttäsi kun kuuntelet eronneiden ja petettyjen ihmisten traagisia elämiä. Elämäsi voi olla vähän tylsää, puuttuu ne huippuelämykset, mutta vastaavasti et tule kokemaan mitään järkytyksiäkään eron, pettämisen, valehtelun, kiukuttelun, juonittelun, huijaamisen takia.
Onko parempi kokea elämässä kaikki, vaiko onko parempi tasaisempi elämä? Nuorena sitä pitää kokea kaikki, ajatellen lähinnä kokemusten olevan positiivisia, mutta kun saa oikeasti parrua peräpäähänsä, niin sitten oppii ymmärtämään sen että ihan kaikkea negatiivista ei kuitenkaan tarvitse kokea elääkseen täysillä tai tasapainoisesti. Itsenäisyys on ihan hyvä olotila ja huomattavan yleistä, katso vaikka sinkkutalouksien määrä Helsingissä ja ihmettele.
olisiko mahdollista saada sinun sähköposti osoitetta kun kirjoittaisin mieluummin sinun sähköpostiin kuin tänne?
Kirjoita osoitteeseen [email protected], jos haluat kirjoittaa mieluummin meilillä.
Yksinäisyys on mulle ainakin tuonut paljon ja lopultakin voisi sanoa et sen kautta olen löyttänyt paikkani, tarkoitukseni ja elämän iloni!
Mä olen ollut kauan yksin, vaikkakin välillä seurustelinkin. Mut lasken silti "yksinäisyyteni" alkaneen kun muutin toiselle puolelle Suomea opiskelemaan, vieraaseen kaupunkiin, tuntematta sieltä ketään ennestään.
Edelleen lähimmäiseni ja tärkeimmät ihmiset asuvat kaukana, toki hyviä ystäviä on mutta eivät ne ole kuitenkaan sama asia..
Alkuun yksinäisyys oli kamalaa, sitten siihen turtui ja tottui. Välillä oli tosi kiperiä paikkoja kun todellakin olit aivan _yksin_ kipeänä, rahattomana, ei ketään kaupassa käymässä, viemässä lääkäriin, hakemassa keskellä yötä yms.
Kyllä voi sanoa et elämä opetti selviämään yksin ja luottamaan omaan apuunsa. Itseluottamus kasvoi huimasti, elämänkokemus, itsetuntemus ja varmuus siitä mitä haluaa oikeasti elämällään tehdä.
Suurin asia ehkä minkä tajusin yksinäisyydessäni, oli et loppupeleissä me kaikki ollaan yksin koko elämämme tärkeissä paikoissa. Oli sitten kyse kyydistä, työhaastattelusta, sairaudesta, ilosta, onnesta, surusta, kukin kokee sen yksin ja vaikka kuinka sen yrittäisit jakaa toisen kanssa ei se ole sama..
Nykyisin viihdyn hyvin yksin, keksin tekemistä ja elämäni on mielekästä. Rakastan hiljaisia viikonloppuja, jolloin on aikaa vain itselle ja itsensä hemmotteluun siivoamalla tai vain kirjaa lukemalla!!
Joskus kun en saakaan vapaata aikaa yksinoloon, turhaudun ja lopulta en "jaksa" edes vastata puhelimeen kun kaverit soittelee. Tarvitsen sen oman yksinäisen hetken latautuakseni ja toisaalta voidakseni olla toisten, läheisteni kanssa.
Osaan elää elämääni nauttien joka hetkestä, suunnaten sitä itse haluamaani suuntaan ja uskon myös et kun olen oppinut elämään itse itseni kanssa, pystyn paremmin elämään toisenkin kanssa. En siis kuitenkaan haluaisi koko elämääni yksin elää, vaikkei se kauhistus olisikaan!!
Aika lailla samalla tavalla ajattelen yksinäisyydestä, mielestäni se on aika miellyttävä asia ja tarvitsen sitä melko usein. Filosofointi kaiken maailman asioiden suhteen onnistuu parhaiten yksin ja mm. siksi tykkään yksin olosta.
Lisäksi kun selviytyy ilman toista ihmistä niin se antaa ihanan vapauden, en pysty esim. samastumaan moneenkaan kirjoitukseen tällä foorumilla koska niistä paistaa niin toivoton toisen läheisyyden kaipuu.
Kuitenkin kavereiden kanssa ollessa olen ihan normisosiaalinen ja nautin niistäkin hetkistä valtavasti. Eli ulospäin ihan normityyppi mutta toisaalta myös yksinäisyyttä rakastava.
Täälläkin yksinänen.
Olishan se kivaa jos yksinäiset tapaisivat toisensa eikä enää olisi yksinäisiä mutta en ainakaan itteni kohdalla jaksa uskoa siihen.
Mä käyn kyllä aika paljon ulkona baareissa ja käyn töissä mutta on silti yksinäinen olo. Ei oo ketään ihmistä just mulle.
Oon miettiny että löytyiskö baarista kivaa miestä ja tullu siihen tulokseen että kait sieltäkin löytyy, mutta myös muualta. Rasittavaa vaan katsoa koko ajan sillä silmällä jos joku mahdollinen kiva yksilö olis lähettyvillä, ja jos jonkun tapaa niin on kuiteski varmaan varattu..
Oon omasta mielestäni aika normaali tyttö(yleisesti ottaen), nautin luonnon rauhasta ja eläimistä sekä yksinolosta, mutta myös baareissa on kivaa yleensä. En jaksa "diivoja" ja pinnallisia ihmisiä, arvostan sitä että ihminen osaa olla ittensä ja arvostan todella sitä ettei puhuta pahaa toisista.
Kai mä kävisin vähemmän ulkona jos olis joku kiva poika vierellä kenen kanssa viettää aikaa, mutta kun ei ole niin pitää yrittää ettiä jostain...
Ujous estää kuiteski ihan "normaalielämässä" tutustumasta poikiin.
Onpa mukavaa / rauhoittavaa kuulla että jollain toisellakin on sama tilanne kuin itsellä. Pystyn samaistumaan kirjoitukseesi täysin, tosin parisuhteessa en ole ollut.
Tsemppiä vain sen oikean löytämiseen!
PS "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?"...!