Olen seurustellut poikaystäväni kanssa nyt viisi vuotta. Olemme asuneet kaksi vuotta yhdessä. Arki sujuu hyvin ja muutenkin suhteemme toimii. Aloimme seurustella teini-ikäisinä ja hän on ensimmäinen "oikea" poikaystäväni. Ennen kuin tapasin hänet, minulla oli ollut vain satunnaisia säätöjä.. yhden illan juttuja ja sellaisia.
Poikaystäväni on kultaisin mies, mitä olen koskaan tavannut. Hän on paras ystäväni ja oikeastaan ainoa ihminen elämässäni, johon voin luottaa täysillä. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt, että mistä johtuu se, että minulla ei ole halua mennä hänen kanssaan kihloihin? En edes haaveile siitä, että kihlautuisimme ja ajatus hänestä kosimassa minua lähinnä pelottaa, koska en tiedä mitä vastaisin.. Rakastan häntä kuitenkin todella paljon. Tiedän, että hänestä tulisi ihana aviomies ja isä, jos saisimme lapsia. Välitän hänestä valtavasti, mutta mikä mättää?
On tunteita, joita itsessäni ihmettelen.. Esimerkiksi toisinaan koen häpeää, esimerkiksi häpeän kun olemme muiden seurassa ja hän möläyttää jotain, mikä on mielestäni tyhmää.. joskus häpeän hänen käytöstapoja (esim. syljeskely) .. Häpeän tunne ahdistaa ja joskus haaveilen miehestä, jota ei tarvisi hävetä.. jolla olisi enemmän tilannetajua eikä esim. puhuisi ruoka suussa jne. Tietysti nämä ovat pieniä asioita ja varmaan kaikissa ihmisissä on jotai piirteitä, jotka pidemmän päälle alkaa ärsyttämään. Tunteeni häntä kohtaan vaihtelevat.. Välillä tuntuu, että en ikinä haluaisi elää ilman häntä ja että todellakin tahdon olla hänen kanssaan lopunelämääni. Välillä taas mietin, että millaista olisi jonkun toisen kanssa tai sinkkuna..
Olen myös ihastunut suhteemme aikana muihin miehiin, mutta pettänyt en ole. Ihastuin vieläpä kaveriini, joka sitten jossain vaiheessa kai ihastui myös minuun ja yritti suudella jne. Tämän kaverin kansse emme ole enää olleet yhteydessä, mutta hän on silti mielessäni päivittäin. Ilmeisesti minulla on vieläkin ihastus-tunteita häntä kohtaan..
Ihastuminen ihmetyttää, koska suhteeni poikaystävääni voi kuitenkin hyvin. Seksi toimii ja harrastamme sitä päivittäin. Nautin siitä todella paljon ja niin tekee poikaystävänikin. Vein poikaystäväni poikuuden silloin teini-iässä eikä hän ole siis koskaan ollut kenenkään toisen naisen kanssa kuin minun. Ihme on myös se, että hän sanoo, ettei edes halua eikä osaa kuvitella, että rakastelisi kenenkään muun kanssa. Olen kuulemma hänen "elämänsä nainen" ja hän kehuu minua vieläkin päivittäin kauniiksi ja seksikkääksi jne. Itse olen mennyt loppuun asti vain yhden miehen kanssa ennen häntä, jotan aika "kokematon" olen minäkin, jos lasketaan kumppaneiden määrää.. Se tässä hieman hirvittääkin kun samanikäiset ystävät ovat olleet kymmenien kanssa.. No en kyllä usko, että satunnaiset sekstailut esim. baarituttujen kans ois kovin laadukkaita.. Joskus vain tulee mieleen, että toivottavasti ei sitten joskus vanhempana harmita kun ei nuoruudessa elänyt "villisti" ja kokeillut kaikkea..
Suhteessamme on myös paljon hellyyttä, halauksia ja pusuttelua seksin lisäksi. Tykkäämme olla todella paljon lähekkäin.. Minulla ei siis ole mitään valittamista senkään suhteen. Muutenkin poikaystäväni on kunnollinen; opiskelee ja käy töissä, käyttää alkoholia vain vähän eikä edes humalahakuisesti, ei juuri käy baareissa vaan sen sijaan urheilee ja käy salilla, tekee kotitöitä mielellään, pitää lapsista ja haluaa ehdottomasti saada niitä, osaa keskustella, on tunteellinen ja puhuu tunteistaan.. Ihmettelen, että miksi en sitten halua hänen kanssaan kihloihin kun hänenlaisestaan miehestä olen aina haaveillut?? Onko minulla sitoutumiskammo vai mistä tämä johtuu? Toisaalta joskus haaveilen vielä tästä kaveristani, johon ihastuin ja olen jopa haaveillut hänen kanssaan kihlautumisesta. En ymmärrä itseäni.. Tämä tunteiden ailahtelevaisuus tekee mut hulluksi. Välillä harmittaa, että miksi en tavannut jotain hirveetä kusipää-miestä, joka ois pettäny, ryypänny, hakannu jne. ennen kuin tapasin nykyisen poikaystäväni? Ehkä osaisin arvostaa hänen hyviä piirteitään enemmän jos olisin saanut ensiksi arpia ja ala-arvoista kohtelua joltakin muulta..
En tiedä vaikuttaako se, että en oikein pidä poikaystäväni perheestä etenkään hänen isästään tähän sitoutumiskammoon.. Viiden vuoden aikan olen tutustunut aika hyvin hänen perheeseen ja sukulaisiin ja jotenkin vaan en halua tähän sukuun.. Haluaisin kyllä olla poikaystäväni kanssa, mutta en kuulua hänen sukuun.. En tiedä, jotenkin ehkä saatan pelätä, että hänestä tulee isänsä kaltainen kun vanhenee.. mutta enhän minä nyt tällaisen asian takia voi hyvää suhdetta pilata, koska eihän kukaan saa vanhempiaan tai sukulaisiaan itse valita!
Mitä sanotte te kokeneemmat ja elämää nähneet ihmiset tähän? Kannattaisiko vaan edetä tässä suhteessa, mennä kihloihin (tarkottaa minulle myös sitä, että naimisiin) ja päättää olla yhdessä ja rakastaa koko loppuelämä vai olisiko järkevämpää ensin kokeilla millaista on elää yksin ja katsella sitten miltä tuntuu.. Poikaystäväni vaikuttaa siltä, että olisi valmis kihlautumaan kunhan vain minäkin olisin. Jos sitoudun nyt vakavasti ensimmäisen poikaystävääni niin tuleeko minulle joskus keski-ikäsenä hirvee kriisi ja menemisen tarve vai voiko teininä aloitettu suhde todella kestää loppuelämän?!
Poikaystäväni on kultaisin mies, mitä olen koskaan tavannut. Hän on paras ystäväni ja oikeastaan ainoa ihminen elämässäni, johon voin luottaa täysillä. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt, että mistä johtuu se, että minulla ei ole halua mennä hänen kanssaan kihloihin? En edes haaveile siitä, että kihlautuisimme ja ajatus hänestä kosimassa minua lähinnä pelottaa, koska en tiedä mitä vastaisin.. Rakastan häntä kuitenkin todella paljon. Tiedän, että hänestä tulisi ihana aviomies ja isä, jos saisimme lapsia. Välitän hänestä valtavasti, mutta mikä mättää?
On tunteita, joita itsessäni ihmettelen.. Esimerkiksi toisinaan koen häpeää, esimerkiksi häpeän kun olemme muiden seurassa ja hän möläyttää jotain, mikä on mielestäni tyhmää.. joskus häpeän hänen käytöstapoja (esim. syljeskely) .. Häpeän tunne ahdistaa ja joskus haaveilen miehestä, jota ei tarvisi hävetä.. jolla olisi enemmän tilannetajua eikä esim. puhuisi ruoka suussa jne. Tietysti nämä ovat pieniä asioita ja varmaan kaikissa ihmisissä on jotai piirteitä, jotka pidemmän päälle alkaa ärsyttämään. Tunteeni häntä kohtaan vaihtelevat.. Välillä tuntuu, että en ikinä haluaisi elää ilman häntä ja että todellakin tahdon olla hänen kanssaan lopunelämääni. Välillä taas mietin, että millaista olisi jonkun toisen kanssa tai sinkkuna..
Olen myös ihastunut suhteemme aikana muihin miehiin, mutta pettänyt en ole. Ihastuin vieläpä kaveriini, joka sitten jossain vaiheessa kai ihastui myös minuun ja yritti suudella jne. Tämän kaverin kansse emme ole enää olleet yhteydessä, mutta hän on silti mielessäni päivittäin. Ilmeisesti minulla on vieläkin ihastus-tunteita häntä kohtaan..
Ihastuminen ihmetyttää, koska suhteeni poikaystävääni voi kuitenkin hyvin. Seksi toimii ja harrastamme sitä päivittäin. Nautin siitä todella paljon ja niin tekee poikaystävänikin. Vein poikaystäväni poikuuden silloin teini-iässä eikä hän ole siis koskaan ollut kenenkään toisen naisen kanssa kuin minun. Ihme on myös se, että hän sanoo, ettei edes halua eikä osaa kuvitella, että rakastelisi kenenkään muun kanssa. Olen kuulemma hänen "elämänsä nainen" ja hän kehuu minua vieläkin päivittäin kauniiksi ja seksikkääksi jne. Itse olen mennyt loppuun asti vain yhden miehen kanssa ennen häntä, jotan aika "kokematon" olen minäkin, jos lasketaan kumppaneiden määrää.. Se tässä hieman hirvittääkin kun samanikäiset ystävät ovat olleet kymmenien kanssa.. No en kyllä usko, että satunnaiset sekstailut esim. baarituttujen kans ois kovin laadukkaita.. Joskus vain tulee mieleen, että toivottavasti ei sitten joskus vanhempana harmita kun ei nuoruudessa elänyt "villisti" ja kokeillut kaikkea..
Suhteessamme on myös paljon hellyyttä, halauksia ja pusuttelua seksin lisäksi. Tykkäämme olla todella paljon lähekkäin.. Minulla ei siis ole mitään valittamista senkään suhteen. Muutenkin poikaystäväni on kunnollinen; opiskelee ja käy töissä, käyttää alkoholia vain vähän eikä edes humalahakuisesti, ei juuri käy baareissa vaan sen sijaan urheilee ja käy salilla, tekee kotitöitä mielellään, pitää lapsista ja haluaa ehdottomasti saada niitä, osaa keskustella, on tunteellinen ja puhuu tunteistaan.. Ihmettelen, että miksi en sitten halua hänen kanssaan kihloihin kun hänenlaisestaan miehestä olen aina haaveillut?? Onko minulla sitoutumiskammo vai mistä tämä johtuu? Toisaalta joskus haaveilen vielä tästä kaveristani, johon ihastuin ja olen jopa haaveillut hänen kanssaan kihlautumisesta. En ymmärrä itseäni.. Tämä tunteiden ailahtelevaisuus tekee mut hulluksi. Välillä harmittaa, että miksi en tavannut jotain hirveetä kusipää-miestä, joka ois pettäny, ryypänny, hakannu jne. ennen kuin tapasin nykyisen poikaystäväni? Ehkä osaisin arvostaa hänen hyviä piirteitään enemmän jos olisin saanut ensiksi arpia ja ala-arvoista kohtelua joltakin muulta..
En tiedä vaikuttaako se, että en oikein pidä poikaystäväni perheestä etenkään hänen isästään tähän sitoutumiskammoon.. Viiden vuoden aikan olen tutustunut aika hyvin hänen perheeseen ja sukulaisiin ja jotenkin vaan en halua tähän sukuun.. Haluaisin kyllä olla poikaystäväni kanssa, mutta en kuulua hänen sukuun.. En tiedä, jotenkin ehkä saatan pelätä, että hänestä tulee isänsä kaltainen kun vanhenee.. mutta enhän minä nyt tällaisen asian takia voi hyvää suhdetta pilata, koska eihän kukaan saa vanhempiaan tai sukulaisiaan itse valita!
Mitä sanotte te kokeneemmat ja elämää nähneet ihmiset tähän? Kannattaisiko vaan edetä tässä suhteessa, mennä kihloihin (tarkottaa minulle myös sitä, että naimisiin) ja päättää olla yhdessä ja rakastaa koko loppuelämä vai olisiko järkevämpää ensin kokeilla millaista on elää yksin ja katsella sitten miltä tuntuu.. Poikaystäväni vaikuttaa siltä, että olisi valmis kihlautumaan kunhan vain minäkin olisin. Jos sitoudun nyt vakavasti ensimmäisen poikaystävääni niin tuleeko minulle joskus keski-ikäsenä hirvee kriisi ja menemisen tarve vai voiko teininä aloitettu suhde todella kestää loppuelämän?!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Luulenpa, että koska sinulla ei ole kovasti kokemuksia muista miehistä, ruoho näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella. Koska kavereillasi on ollut useita suhteita, sinuakin ehkä huvittaisi päästä kokeilemaan villiä ja vapaata elämää.
Poikaystäväsi kuulostaa tosi mukavalta ja siltä, että hänestä olisi jatkossa myös lastesi isäksi.
Minusta ärsyyntyminen, väsyminen ja jopa häpeä kuuluu moneen suhteeseen, niiden kanssa pitää vain oppia elämään. Toki pitää miettiä, että mistä ne johtuu. Jos on yhdessä koko ajan, varmasti kaipaa ajoittain omaa rauhaa ja oman ajan ottamista. Harva ihminenpä nyt on niin täydellinen, etteikö mikään ominaisuus ärsyttäisi tai jopa hävettäisi. Toisaalta voi miettiä, että eikö omassa itsessäkin kenties ole jotakin, joka ärsyttäisi omaa kumppania...
Negativiisten ajatusten kierteestä pääsee miettimällä positiivisia ajatuksia. Sano poikaystävällesi 2-3 kivaa asiaa joka päivä. Kuten kirjoituksessasi totesit, hänessä on hyvin paljon asioita, joista sinun tulisi olla ylpeä.
Et voi koskaan valita sukua, joka miehen mukana tulee. Miehesi on isänsä ja äitinsä geenien tulosta; ei suinkaan suora kopio isästään (vaikka ulkonäön perusteella olisikin hyvin samannäköinen). Myös koulutus, kaveripiiri ja omat ajatukset muokkaavat ihmistä, joten en jaksa uskoa, että hänestä tulisi isänsä kaltainen, jos hän ei sitä vieläkään ole ollut. Onko ehkä niin, että et halua naimisiin, koska et halua miehesi sukua sinne paikalle...?
Minusta tästä asiasta pääset yli vain puhumalla miehesi kanssa. On tosi tärkeää, että vaikeistakin asioita voi puhua. Tosin varaudu siihen, että jos tosiaan rohkenet ottaa esille vaikkapa sen, miten sinua ärsyttää hänen syljeskelynsä ja häpeät hänen noloja lausahduksiaan, niin mietipä sitä, mitä hän vastaa, jos hän kertoo mitkä asiat SINUSSA ärsyttävät häntä...
En oikein pysty ylikorostamaan tuon keskustelun merkitystä liikaa, sillä se todellakin on avain siihen, että nyt ja tulevaisuudessa pystyy selvittämään asioita. Myös sellainen aito, todella läheinen henkinen yhteys syntyy avoimilla keskusteluilla. Se luo myös pohjaa kunnioitukselle ja arvostamiselle, jotka myöskin ovat äärimmäisen tärkeitä parisuhteen rakennusaineita.
Nainen yleensä kyllä viekkaudellaan pystyy muokkaamaan tapoja haluamaansa suuntaan. Samoin esim. vaatetusta yms. voi muokata. Samoin keskustelutaitoja, sivistystä tms. voi harjoituttaa, jos itse kokee sellaisen tärkeäksi. Älä kuitenkaan liikaa ajattele sitä, mitä MUUT ajattelevat sinusta, miehestäsi tai teistä. Tee niitä asioita vain, jos ne tosiaan sinusta itsestäsi tuntuvat tärkeiltä.
Nykyään iso osa suhteista päätyy eroon. Tiedän silti pareja (esim. vanhempani ja eräs toinen sukulaispari), jotka ovat olleet yhdessä alle 20-vuotiaasta asti. Joskus on ollut vaikeaa, mutta ongelmista on selvitty, koska on haluttu selvitä. Elämähän ei voi olla pelkkää juhlaa vuodesta toiseen.
Jos suhde tuntuu jollakin tapaa väärältä ja olet kokenut ihastumisia, niin yksi vaihtoehto on ottaa aikalisä niin, että kerrot miehellesi, että haluat olla 100 %:sen varma, että hän on sinulle oikea ja että sinä olet vuorenvarmasti valmis sitoutumaan häneen. Tällöin vaikkapa parin kuukauden ero voisi olla riittävä selkiyttämään ajatuksiasi. Minusta on hyvä, että selvität ajatuksesi ENNEN kuin suunnittelette naimisiinmenoa, asunnon ostoa, lapsia jne.
Minulla on kokemusta yhdestä pitkästä suhteesta (josta myös tuli pari lasta) ja oman kokemukseni mukaan naimisissa ollessakin voi olla flirttailua ja ihastumisia, mutta täytyy vain pitää kiinni omasta päätöksestään olla uskollinen. Ihastumisleikkiä voi pyörittää mielikuvissaan, kunhan siitä ei kerro toiselle osapuolelle, jottei ihastuminen lipsahda pettämiseksi, suuteluksi jne. Ainakin minulle pettäminen olisi iso kolaus ITSELLENI, koska haluan, että voin ylpeänä katsoa tekojani taaksepäin. Itsetuntoni olisi varmasti huonompi, jos joutuisin häpeillen peittelemään tekojani.
Muista myös, että jos ihastuksesi vaihtuisikin uudeksi avomieheksesi, niin eteesi tulisi ihan varmasti arki. Uudesta miehestäkin löytyy varmasti niitä ei-niin-kivoja puolia, joista et vielä ole tietoinen. Hän saattaa jättää tavaroitaan pitkin poikin, seksi ei ehkä olekaan hyvää tai alkoholi on ongelmana.
En pysty antamaan mitään ohjetta, että pitäisikö erota vai ei. Periaatteessa vaihtoehtoja on niiden lisäksi se aikalisän ottaminen, jotta saat mietintäaikaa. Kaikkea hyvää teille:)
ei voi tietää, että tuleeko ahdistusta myöhemmin vai ei tai kestääkö teininä aloitettu suhde =D Ne pitää kokea eli ole rohkea ja katso mitä elämä tuo tullessaan. Et voi erehtyä!