Olen pitkään tiennyt, millaisen ihmisen haluan rinnalleni. Ja löysin sen lähempää kuin olisin voinut kuvitella. Tunsimme toisemme entuudestaan, kouluajoilta. Olimme vain olleet omilla teillämme opiskeluiden perässä jo monien vuosien ajan. Ja sitten yhtenä päivänä ymmärsin, mitä haluan. Siitä alkoi sähköpostiviestittelymme. Ja jotenkin kummasti ne vaihtamamme viestit mursivat suojamuurin sydämeni ympäriltä. Aloin uskoa, toivoa ja luottaa siihen, että hänet saan vielä viereeni. Hän oli urheilija, jonka elämässä urheilu on ykkösasia ja kaikki muu tulee vasta sen jälkeen. Jaksoin sitkeästi odottaa sitä päivää, että pystyisin ohittamaan arvoasteikossa urheilun. Odotin ja luotin, että unelmani on vielä joku päivä totta.
Vuosi sitten kesällä sydämeni oli siinä pisteessä, että se oli pakahtua rakkaudesta. Odotin vastarakkautta. Mitään muuta en halunnut, se oli koko maailmani. Seuraava askel ei kuitenkaan yllättäen ollutkaan yhteinen. Vastaukseksi kysymykseeni yhteen suuntaan katsomisesta sain... "varattu, mutta eipähän ole omaa tupaa tullut hankittua ja aika näyttää tuleeko hankittua". Tämän odottamattoman vastauksen alla murruin täysin, sydämeni särkyi tuhansiksi palasiksi. En osannut odottaa, miten raskaasti otin tämän vastauksen. Ehkä se vain osoittaa sen, miten paljon välitin. Ja uskokaa pois, että olen eräänkin kerran miettinyt tuota viestin sisältöä. Tarkoittaako se, että hänellä on tunteita minua kohtaan, mutta on valintansa tehnyt toiseen ihmiseen. Vai oliko se vain yritys kertoa minulle kauniisti että eipä kiinnosta? Päätin, että en kysy asiasta. Mutta kuitenkin olen nyt vuoden ajan asiaa miettinyt ja väkisellä ajatukseni valtaa toivo... josko joku päivä sähköpostissani odottaisi viesti, joka haluaa vastata kysymykseeni yhteisestä tulevaisuudesta uudelleen. Mutta minä olen omat tunteeni kertonut ja minun on pakko jatkaa eteenpäin, jonnekin toiseen suuntaa. En vain tiedä, mikä on se suunta. Välillä jaksan uskoa, että se vielä löytyy, välillä en. Kukaan muu ei kuitenkaan ole saanut esiin minussa yhtä suuria tunteita. Tuntuu siltä kuin joutuisi tyytymään johonkin "kakkosvaihtoehtoon" =(!
Vuosi sitten kesällä sydämeni oli siinä pisteessä, että se oli pakahtua rakkaudesta. Odotin vastarakkautta. Mitään muuta en halunnut, se oli koko maailmani. Seuraava askel ei kuitenkaan yllättäen ollutkaan yhteinen. Vastaukseksi kysymykseeni yhteen suuntaan katsomisesta sain... "varattu, mutta eipähän ole omaa tupaa tullut hankittua ja aika näyttää tuleeko hankittua". Tämän odottamattoman vastauksen alla murruin täysin, sydämeni särkyi tuhansiksi palasiksi. En osannut odottaa, miten raskaasti otin tämän vastauksen. Ehkä se vain osoittaa sen, miten paljon välitin. Ja uskokaa pois, että olen eräänkin kerran miettinyt tuota viestin sisältöä. Tarkoittaako se, että hänellä on tunteita minua kohtaan, mutta on valintansa tehnyt toiseen ihmiseen. Vai oliko se vain yritys kertoa minulle kauniisti että eipä kiinnosta? Päätin, että en kysy asiasta. Mutta kuitenkin olen nyt vuoden ajan asiaa miettinyt ja väkisellä ajatukseni valtaa toivo... josko joku päivä sähköpostissani odottaisi viesti, joka haluaa vastata kysymykseeni yhteisestä tulevaisuudesta uudelleen. Mutta minä olen omat tunteeni kertonut ja minun on pakko jatkaa eteenpäin, jonnekin toiseen suuntaa. En vain tiedä, mikä on se suunta. Välillä jaksan uskoa, että se vielä löytyy, välillä en. Kukaan muu ei kuitenkaan ole saanut esiin minussa yhtä suuria tunteita. Tuntuu siltä kuin joutuisi tyytymään johonkin "kakkosvaihtoehtoon" =(!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hän piti sua kaverina ja sä kuvittelit jotain ihan muuta. Nyt sitten harmittaa kun poju onkin ollut varattu koko sen ajan. Jossain vaiheessa olisit kumminkin alkanut nalkuttamaan sille siitä sen harrastuksesta ja kun sillä ei ole koskaan aikaa sulle.
Enkä tiedä miten tähän tottuu. Minulle vastattiin mahdollisimman asiallisesti, ettei tunteeni ole molemminpuolinen. Silti olo on nöyryytetty. Kaipaan nyt vieläkin enemmän kuin ennen tunteideni kertomista.
Hän ei enää edes katso minuun. Onko se merkki siitä, että hän loukkaantui, on ylimielinen, vai suojeleeko itseään? En tiedä, ja ajattelen kaikkia vaihtoehtoja, olen aivan sekaisin kun en tiedä mitä hän oikeasti miettii! Saanko häneltä koskaan enää huomioita? Luoja miten riudun...
Ihan samat fiilikset! Yhtenä päivänä murheen murtamana ajattelen, että ne tunteet eivät koskaan tule olemaan molemminpuolisia. Itkee tihruttelen sohvan pohjalla. Toisena päivänä taas elättelen jopa ihan pikkuriikkistä toivetta siitä, että vielä joku päivä toinen tajuaa, että meidät olisi tarkoitettu toisillemme. Tiedän, että elättelen turhaa toivetta, mutta se kuitenkin auttaa edes hieman kestämään tätä tuskaa!
Ja arvaa montako kertaa olen miettinyt miten mahtavaa olisi päästä hetkeksi aikaa toisen pään sisälle. Mitä siellä liikkuu? Mitä ne ajatukset minua kohtaan oikein ovat? Loppuisi tämä riutuminen siihen, kun saisi tietää.
Mutta sinulle "siipirikkoinen", minäkään en tiedä mitä toisen hiljaiselo tarkoittaa. Onko se tosiaankin merkki siitä, että hän on loukkaantunut? Vai voisiko se olla merkki siitä, että asia kuitenkin vähän mietityttää, mutta rohkeus myöntää virheensä puuttuu? Voi kun ihmisillä olisi kyky puhua toisilleen niistä tunteista!!!
..jos eräs joskus vaikka tajuaisikin, että teki joskus virheratkaisun..Ja se harmittaisi sen verran, että haluaisi selvittää asian, että ei tarvitsisi jossitella loppuelämää..
Antaisin kyllä vielä mahdollisuuden! Tunteet ovat niin syvässä.
Mutta toisaalta taas loduton tunne, että eipä taida toinen haluta asíoihin enää palata, vaan jatkaa eteenpäin omissa olosuhteissaan. Kyllähän sen järki sanoo, vuosia kulunut, minkä vuoksi tilanne muuttuisi tulevinakaan vuosina..
Luulis kyllä toisaalta, että harmittais sitä toista osapuolta elää sellaisen tunteen kanssa, että jotain jäänyt joskus kesken..Lyhyt kun on tämä elämä, miten voi elää tyytyväisenä elämänsä loppuun, jos jotain joskus jäänyt selvittämättä. Luulisin, että omassa tapauksessani ei henkilö pystyisi siihen. Oli kuitenkin ajatteleva, pohdiskeleva ihminen.
Mutta siinäpä se on, että kyseessä on luulo! Jos ei ole toinen tuntenut samoilla vahvuuksilla, niin mitäpä sitten jossittelemaan. On jatkanut elämäänsä, ja saanut onnensa muualta.
Ja oikeudentaju, velvollisuus ja rehellisyys. Joillekin ihmisille ne ovat kunnia-asioita. Ihailtavaa. Kunhan osoittaisi niitä piirteitä varmasti itseäänkin kohtaan.
Pitäisi kuitenkin kai vain UNOHTAA, päästää ajatuksissaan menemään..Omakin elämä jatkuu käytännössä. Olen vaan joskus liian toiveikkaasti antanut sydämen eräälle, joka ikään kuin heittänyt sen pois, maahan, ja pirstaleita on saanut kerätä tässä monet vuodet. Hyviäkin aikoja ollut, hyviä vuosia jopa, mutta taas jostain syystä päivästä päivään lohdutonta ikävää ja miettimistä, ja onnetonta toivomista, että jos..
En tiedä, mikä auttaisi. Uusi mies. Tuskallista myöntää, mutta uusi rakkaus auttaisi. Vaikka vaikea kuvitella, että ketään toista rakastaisi samalla tavalla, eikä ole oikeastaan tähänkään mennessä rakastanut ketään toista samoin, mutta se auttaa unohtamaan, työntämään syrjään. Yksin kun ei siihen oikein tahdonvoima riitä.