Kysymys kuuluu, et mitä mä tekisin?
En viitsisi ruikuttaa, joten yritän pysyä asiassa eli miten pääsisin tästä vitun huonosta olosta eroon? Olen 25v ja en ole koskaan edes seurustellut, ei siinä mitään, mut kun päässä aina vain takoo ajatus että miksi en kelpaa kenellekään. En usko että kukaan olis minusta ollut oikeasti edes koskaan kiinnostunut. Olen kyllä itse joskus ollut ihastunut muutamaankin tyttöön, mutta en rakastunut ikinä. En kai edes tiedä mitä se sitten tarkoittaa. Mut kuitenkin, kun tää nyt alkaa olla aika selvää pässinlihaa etten koskaan ketään saa, niin miksi en jo voisi unohtaa sitä ja keskittyä johonkin muihin tärkeämpiin asioihin, esim. opiskeluun ja kunnon työpaikan hankintaan? Ei vittu kun mä en osaa ajatella muuta kun sitä että olispa joku, mut kun ei.. menee koulukin päin persettä ja muuta.. Miks mä edes ketään haluaisin kun olen päättänyt muutenkin, etten koskaan mene naimisiin tai hanki lapsia.. kyllähän sitä sitten voisi olla yksinkin. On mulla ollut jopa muutaman kerran mahdollisuus aloittaa seurustelu, mut minä se olen ollut, joka on loppujenlopuksi sanonut että EI. En tiedä, ei vain ole sytyttänyt, mut jälkeenpäin on harittanut aivan vitusti! Ehkä olen pelännyt.. tai jotain.
Eli siis, ei musta ole edes aloittamaan seurustelua, nii miks edes unelmoin siitä? Ei tästä tule hevon vittua! Miksi mä en voi unohtaa sitä ja alkaa elämään elämää ilman rakkautta..
En viitsisi ruikuttaa, joten yritän pysyä asiassa eli miten pääsisin tästä vitun huonosta olosta eroon? Olen 25v ja en ole koskaan edes seurustellut, ei siinä mitään, mut kun päässä aina vain takoo ajatus että miksi en kelpaa kenellekään. En usko että kukaan olis minusta ollut oikeasti edes koskaan kiinnostunut. Olen kyllä itse joskus ollut ihastunut muutamaankin tyttöön, mutta en rakastunut ikinä. En kai edes tiedä mitä se sitten tarkoittaa. Mut kuitenkin, kun tää nyt alkaa olla aika selvää pässinlihaa etten koskaan ketään saa, niin miksi en jo voisi unohtaa sitä ja keskittyä johonkin muihin tärkeämpiin asioihin, esim. opiskeluun ja kunnon työpaikan hankintaan? Ei vittu kun mä en osaa ajatella muuta kun sitä että olispa joku, mut kun ei.. menee koulukin päin persettä ja muuta.. Miks mä edes ketään haluaisin kun olen päättänyt muutenkin, etten koskaan mene naimisiin tai hanki lapsia.. kyllähän sitä sitten voisi olla yksinkin. On mulla ollut jopa muutaman kerran mahdollisuus aloittaa seurustelu, mut minä se olen ollut, joka on loppujenlopuksi sanonut että EI. En tiedä, ei vain ole sytyttänyt, mut jälkeenpäin on harittanut aivan vitusti! Ehkä olen pelännyt.. tai jotain.
Eli siis, ei musta ole edes aloittamaan seurustelua, nii miks edes unelmoin siitä? Ei tästä tule hevon vittua! Miksi mä en voi unohtaa sitä ja alkaa elämään elämää ilman rakkautta..
Vastaukset 27
Vanhimmat
Mä olin joskus samoissa fiiliksissä kun sä. Mut sit 23-vuotiaana tapasin mun nykysen aviomiehen. En ois ikinä uskonu et ketään tapaan ja rakastun. Mun mielestä ihmistä ei oo tarkotettu elämään yksin. Pidä toivo yllä, koskaan ei tiedä millon kohtaat unelmies naisen...
...AMMU ITSEÄSI PÄÄHÄN.
Joo, tuo oli vitun hyvä, pitääpä tehdä se! Kiitti ideasta! See ya in hell..
...pienellä pyssyllä. 12.7mm se pitää olla, Suosittelen Desert Eaglen mallistoa.
Akat on perseestä, sinkkuna olis parempi
Ite oon 27 ja on sama tilanne. Mutta ei ole itelläni edes vielä tullut vastaan mahdollisuutta aloittaa seurustelu. Mutta ei hätiä mitiä. Eiköhän se siitä joskus. Siihen asti pitää vaan eleillä lokoisia päiviä kun saa olla talon herra ja tehdä mitä lystää milloin lystää hehheh.
Mutta miksi olet sitten sanonut EI jos on ollut mahdollisuus? Kysynpä vain... Kannattaa iskeä kiinni kun nappaa heheh. Kunhan nyt vain nappais. Pitäisi ehkä tosin ensin alkaa kalastaa että nappaisi... :-P
Emmä tiä miks mä sit olen sanonut et ei. Kyl mä sitä itekki ihmettelen.. Siis, kai mä ajattelen et se seurustelukin on jo jotai nii vakavaa et pitää olla aivan varma et se henkilö on oikea. Vaan eihän se niin ole, miks mä en sitä tajua? Mul kai on vain joku pakkomielle siihen, et jos ei heti alussa tunnu oikealta nii ei kannata edes yrittää.
Kyl mä ennen ajattelin et mä pärjään yksin, mut nyt on mieli muuttunu aika totaalisesti. Kyl se vituttaa kun ei tiedä mitä haluais, vai haluaako mitään.
Sitäkin mä olen miettiny et miks naiset aina oottaa et mies olis se joka aina tekee päätökset ja valinnat, ollaanko yhdessä vai ei ja muuta.. Mä en ainakaan sellasii päätöksiä pysty tekee. Kai mun kohdalle on vain sattunu sellasii naisii jotka odottaa et noin se menis. Mä taas tarvitsisin sellasen naisen joka osais tehdä ne päätökset ja osais opastaa mua näis asiois. Onko sellasii edes?
Eihän siinä mitään vikaa ole, että kaipaat itsellesi elämänkumppania. Sehän on tosi luonnollista.
Itse olen 25-vuotias sinkkunainen, joka on suurimmaksi osaksi elämästään ollut yksin. Vain pari todella lyhyttä seurustelua (molemmat noin 1,5 kk) on takana. Tiedän kyllä erittäin hyvin nuo tuntemukset, mitä sulla on, kun yksinäisyys painaa ja samalla myös alemmuudentunto muihin nähden.
Minusta oli muuten ihailtavaa, ettet ole käynyt seurustelemaan vain sen vuoksi, että olisi joku, jonka kanssa olla, vaan olet osannut kieltäytyä tilaisuudesta, jos itsellä ei ole ollut siihen riittävästi halua. Olisi täysin väärin sitä toistakin ihmistä kohtaan käydä oman itsesäälin vuoksi tai kohottaakseen itsetuntoaan, että kunhan vain saisi jonkun. Ja kyllä sen ennen pitkää se toinenkin huomaisi, ollaanko hänen kanssa hänen itsensä vuoksi vai jonkin muun syyn takia. Eli sanoisin, että ryhdy seurustelemaan vasta, kun oikeasti kiinnostaa.
Toisaalta pitää kuitenkin muistaa sekin seikka, että toista ei opi tuntemaan ennen kuin tutustuu häneen. Mutta jos ei ollenkaan kiinnosta alun perinkään, niin turha tietysti sitten aloittaa.
Älä lannistu! Ota vasta semmoinen nainen, joka osaa arvostaa sinua ja sitä, että osaat ajatella tätä hetkeä pitemmällekin!
Tässä muuten hyvä kirjasuositus kaikille sinkuille: Mars ja Venus - Seurustelun taito (John Gray). Siinä on asiaa mm. tuosta aloitteen tekemisestäkin ja vaikka mistä muusta. Suosittelen!
Ajattele kuinka nopeasti aika kuluu. Kohta olet 35, sitten 45, ja yhä kokematon parisuhteen suhteen. Siispä: nyt ryhtiä nuori mies! Hankkiudu joidenkin uusien harrastusten pariin tai kirjastoon tms. Kotiin ei kukaan tule sinua katsomaan tai hakemaan. Olen tuntenut nuoria keski-ikäisiä miehiä jotka yhä ovat yksin ja voin sanoa että TAISTELE sitä kohtaloa vastaan! Tsemppiä! Löydät varmasti kumppanisi, mutta se vaatii omaa panostustasi!
En usko, että siinä on mitään järkeä, että pakottaa itsensä suhteeseen vain sen takia, että olisi jonkinlainen seurustelusuhde olemassa. Kyllä siinä pitää olla myös se tunne olemassa, että haluaa olla juuri tuon kanssa yhdessä. Tuollaisia väkisin tehtyjä suhteita on enemmän kuin luuletkaan. Siitä kertoo näidenkin palstojen jutut, yleinen välinpitämättömyys ihmisistä ja uskottomuus. Voit siis olla myös onnellinen, että et ole tuollaisessa suhteessa.
SInulla oli kirjoituksessasi jo vastaus, mitä pitää tehdä. Hoidat koulut ym asiat niin hyvin kuin pystyt ja olet aktiivinen monissa asioissa. Näin todennäköisyys löytää se sinulle sopiva kasvaa koko ajan. Jos sinunlainen ihminen on olemassa niin miksipä ei voisi olla myös toista samanlaista, joka ajattelee samalla tavalla.
...jos sulle vielä yhdenkin kerran tulee mahdollisuus tutustua johonkin naiseen lähemmin niin en voi muuta sanoa kuin että TEE SE! Olen lähes nelikymppinen mies eikä minulla ole eläessäni ollut yhtäkään ns. seurustelusuhdetta. Tämä ei ole ollut minun valintani vaan jotenkin asiat vain ovat vääjäämättään kulkeneet tätä polkua. Olen kyllä, kuten tuossa puntaroit, hankkinut koulutusta, työpaikan ja nähnyt maailmaa, omaan kohtuullisen terveet elämäntavat jne. Kuvittelin että kaikki tämä voisi jotenkin "korvata" tuon alussa mainitsemani pikku puutteen elämässäni mutta taitaakin käydä niin että en välttämättä kovin vanhaksi tule elämään. Ihmisellä on tässä elämässä yksi tehtävä ylitse muiden: hankkia jälkeläisiä. Pyydän sinua: tartu tilaisuuteen jos ja kun se vielä tulee. Kiitos.
mikä on syynä tilanteeseesi, oman arviosi mukaan?
...että syitä on useitakin, mutta eiköhän se suurin syy ole omassa luonteessani: olen hyväksynyt tilanteen niin kuin se on enkä enää vuosiin ole edes jaksanut yrittää ottaa kontaktia vast. sukupuoleen. Tämä kyllä on myöskin seurausta niistä kauan sitten koetuista nöyryytyksistä joita todella tuli liikaa yhden ujon pojan osalle. Aina ne vaan vielä mieleen nousevat tietyissä tilanteissa ja saatan olla tosi maassa viikkokausiakin tästä johtuen. Elämä on tämmöistä vähän turhan tuntuista, onneksi olen löytänyt harrastuksen josta todella voin sanoa pitäväni, nimittäin matkailun ja siihen liittyen kielten opiskelun, joka on minua kiinnostanut aivan lapsesta lähtien. En osaa tähän muuta sanoa, kiitos sinulle Utelias, että osoitit kiinnostusta minua kohtaan. Toivottavasti tämän ensimmäisen viestin kirjoittaja saa vielä asiansa järjstykseen.
Hei vielä! Nuo mainitsemasi nöyryytykset ovat varmaan inhottava juttu. Mutta niistä on aikaa. Etkö voi hyväksyä että uudet ihmiset joita nykyään tapaat ovat eri henkilöitä, tilanteet ovat eri jne.? Eiväthän he ole mitään traumojesi uudelleenlavasteita, vaan eläviä kokonaisia ihmisiä. Myös sinun on nähtävä jonkinverran vaivaa jos aiot tutustua ihmisiin - vai mitä?
Oletko koskaan kellekään "nykyiselle" kertonut näistä vanhoista haavoista? Se voisi olla todella ratkaiseva siirto.
Etkö tosiaan koskaan kaipaa ketään tekemään kanssasi asioita (esimerkiksi tuota rakastaamasi matkustelua) ja jakamaan arkea ja juttelemaan mistä tahansa asioista?
Hyvää vuotta 2003 sinulle!
...aivan oikeassa kun sanot että ihmisiin (naisiin) tutustumisessa täytyy nähdä "vaivaa", mutta kun tilanne on se että ne vähätkin eväät tätä tarkoitusta varten on syöty jo aikoja sitten, ennusteeni taitaa olla huono. Tarkoitan tällä sitä että kun omaa (näihin tilanteisiin) olemattoman itsetunnon, ei takaiskuja jaksa vuosi toisensa jälkeen ja sitä jotenkin turtuu tähän olotilaan. En ole kertonut näistä asioista "nykyisille", johtuen siitä että mitään "nykyisiä" ei ole. Tottakai haluaisin että olisi joku joka kulkisi vierellä ja eläisi kanssani, tietysti. Et kuitenkaan tainnut ymmärtää mistä tässä on kyse: joidenkin taitaa vain olla kohtalona elää elämänsä yksin, ja minä olen eräs heistä. Hyvää vuoden jatkoa myös Sinulle, Utelias.
"joidenkin taitaa vain olla kohtalona elää elämänsä yksin, ja minä olen eräs heistä"
En kuitenkaan usko tuollaiseen fatalismiin, tai minkäänlaiseen fatalismiin. Jokainen muovaa itse kohtalonsa! Tuo voi olla kylläkin selitysmalli sille, ettei enää tarvitse kohdata tilannetta jossa joutuu ehkä riskeeraamaan tai ahdistumaan, vai mitä? En usko tuota nimittäin senkään tähden, että osaat kuitenkin tässä www-keskustelussakin niin selväpiirteisesti ilmaista itsesi. Jos ET osaisi, silloin sinulla voisi olla mainitsemasi "kohtalo". Usko vain!
...olla osittain oikeassakin mutta se ei kumoa sitä ettei minun "kohtaloni" voisi olla kuvaamani vaikka osaankin ilmaista itseäni. Tämä taito on elävästä elämästä hankittu (mm. asuessani ulkomailla) mutta sekään ei ole ollut avuksi yrittäessäni löytää ratkaisua ongelmaani, eli siihen että en ole onnistunut herättämään vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta. En pelkää tilanteita jossa joudun ottamaan riskejä ja ahditukseni pystyn kyllä käsittelemään mutta täytyy myöntää että en enää vuosiin ole tosissani edes yrittänyt tätä asiaa enää ratkaista. Vai onko niin että "vaikeimmat ajat" alkavatkin olla takanapäin?
"Vai onko niin että "vaikeimmat ajat" alkavatkin olla takanapäin?"
Minusta kuulostaa nimen omaan tältä. Sinulla on ollut tiettyjä elämänvaiheita; elämäsi ei kuitenkaan ole syklinen kierto, vaan olet saapunut jälleen uuteen vaiheeseen. Olen täysin varma, ettei ole mitään "fatalistista" (tai muutakaan) syytä siihen, mikset voisi, kaiken oppimasi perusteella, muodostaa suhdetta vastakk. sukupuolen edustajiin. Ehkä aiemmin et ole ollut siihen valmis. Mutta kukaan ei voi sanoa, milloin joku toinen on valmis - ikäkin on vain numerosarja, eikä kehityksemme analoginen ilmentymä. Osaat nähdä tilanteesi niin selvästi, että moinen kehittyneisyys suorastaan vaatii tulla siirretyksi elävään ihmissuhteeseen ja interaktioon. Tsemppiä! Laita tänne joskus viesti, kun olet 10 lapsen isi :-)
Selvä!
Olen jo 10 vuotta vanhempi, enkä minäkään tiedä vastausta. Jotain kuitenkin kannattaa tehdä, koska huono olo saattaa vaan paheta. Luulin, että yksin voisi elää, mutta koulu ja työ ja kaikki on mennyt vaan vaikeammaksi, kun tuota unelmaa ei pysty unohtamaan.
Kun olet vasta 25, niin mahdollisuudet ovat vielä kohtuulliset. Opinnoissa naisia saattaa jopa tavata. Kun olet 35, niin kaikki naiset on jo varattu ja olet pahimmassa tapauksessa miesvaltaisella työpaikalla tapaamatta edes vahingossa yhtään naista.
Seuraavan kerran kun olet sanomassa "ei", niin mieti vielä kerran. Minä en ole edes saanut tilaisuutta sanoa "ei". Tuskinpa tilaisuutta tuleekaan. Tässä vaiheessa 357:n vastaus alkaa kuulostaa oikealta.
Mut kirjoitanpa kuitenki. Kyllähän pistää mielen matalaksi luke tällasia juttuja, näinkö huonosti ovat miesten asiat? Voi ei.
Itse en ole koskaan kokenut vastaavaa, olen mennyt aikoinani naimisiinkin jo parikymppisenä, tosin sittemmin eronnut.
En ole oikeastaan mikään hyvä neuvomaan, mutta mielestäni ne neuvot eivät olleet ihan osuvia, joissa kehotettiin sinua odottamaan sitä oikeaa...kuitenkin on niin, että oikeassa elämässä aika harvoin on olemassa rakkautta ensi silmäyksellä. Se on tunne, joka kasvaa vasta sitä mukaa kun toisen oppii tuntemaan, häneen luottamaan ja sitä rataa.
Eli mitä tässä koitan sanoa on se, että anna elämän viedä, äläkä mieti asioita liikaa, joskus on hyvä antaa vain mennä...ei sitä kovin helposti oikein pahaa jälkeä saa aikaisiksi, mutta toisaalta voikin löytää jotain todella hienoa!
Älä sorru masennukseen ja kyynisyyteen, vaan elä elämääsi niinkuin hyvältä tuntuu!
Hyvää jatkoa ja onnellista elämää...
Kyl mä uskon et olen jo sen ikänen, et ymmärrän ettei rakastuminen ensisilmäyksellä ole todellakaan todennäköistä. Kyl sitä voi ihastua ja muuta mut ei sitä voi sanoa tuleeko siitä mitään. Hyvä tuurihan se olis jos tulis. Huonopuoli siinä ihastumises on vaa se et näkee toisen "liian hyvänä" ja myöhemmin huomaakin kuinka sokea on ollut..
Oon mä ollut kerran jopa siinä tilanteessa kun tutustuin yhteen tyttöön, et alussa se ei tuntunut oikeen missään, juuri siks en alkanutkaa seurustelee hänen kans. Kyl me kuitenki yhteydes pysyttiin ja kirjoteltii ja soiteltii. Meni vuos kun mä tajusin et hei, sehän on parempi tyyppi kun mitä olisin voinut edes oottaa.. Huono siinä oli vaa se et se ei jaksanu oottaa mua ja se oli hankkinu itellensä poikakaverin.. mä olin kai puolivuotta myöhässä. Ja turha mun oli enää sen jälkeen hänen päätään yrittää kääntää.. Nyt tiedän et sekin vei vain tätä mun vitutusta syvemmälle.. ja tää vitutus varmaa jatkuu maailman tappii asti..
Unelmoi ihmeessä!
Unelmoidaan vaikka yhdessä... Mulla on muuten nyt niin paska olo, että en voi muuta kuin unelmoida.
Mäkään en virallisesti voi sanoo seurustelleeni koskaan. Onkohan sekin yliarvostettua?!? Mutta joo...en mä tiedä, mitä mä sulle sanoisin.
Sä et ole paska!!! Se rakkaus tulee vastaan sitten, kun sen aika on. Mä toivon ainakin omalta kohdaltani niin. Mutta höh...mä oon himmuisen huono lohduttamaan... jaksellaan kuitenkin vielä. Ja toivotaan, että toi uus vuosi tois tullessan paljon kaikkea hyvää:)
37-v nainen on oikeassa. Älkää odottako "halolla päähän" -rakkautta. Ei sitä ehkä koskaan tule, eikä se ole ainoa tapa rakastua ja rakastaa.
Odottakaa ihmistä, jonka kanssa on mukava olla, josta pidätte ja joka kiinnostaa teitä. Tarttukaa kiinni tällaisesta ihmisestä ja antakaa rakkauden kehittyä pikku hiljaa, jos se on tullakseen.
Olen elämässäni rakastanut kahta miestä, kumpaankin rakastuin vasta usean kuukauden seurustelun jälkeen. Se on oikeaa rakkautta, kun rakastuu ihmiseen, jonka jo tuntee, ei mihinkään harhakuvitelmaan tai ulkokuoreen, vaan todelliseen ihmiseen.
Ei kai kukaan voi niin sanookaan, että rakkaus tulee välttämättä kuin halolla päähän lyötäis..
Mä lähinnä tarkotin sitä, että, jos nyt ei ole sattunut rakkautta kohdalle niin se saattaa tulla huomaamatta. Ja se ihminen todella voi olla lähempänä kuin luuleekaan.
Kai sen nyt kaikki tietää ettei rakkaus tuu aina samalla lailla. Se voi viedä aikaa tai tulla silmänräpäyksessä.
Vähän samat on tunteet. Vaikka olenkin muutaman vuotta nuorempi niin kyllä se silti rassaa.
Se on kaikista paskin kirous kun asuu täällä ei missään. Lähimpään meno paikkaan ei ole kuin vaivaiset 60km. Autolla ei viitsisi pörrätä sinne asti joka viikonloppu ja kun sitten menee niin ei sieltä mitään tuttavuutta löydy.
Itsemurha käy aina silloin tällöin mielessä, mutta ei sitä osaa tehdä. Gräsp, eläminen onnellisesti onnettomana on aika perseestä.
Vähän samat on tunteet. Vaikka olenkin muutaman vuotta nuorempi niin kyllä se silti rassaa.
Se on kaikista paskin kirous kun asuu täällä ei missään. Lähimpään meno paikkaan ei ole kuin vaivaiset 60km. Autolla ei viitsisi pörrätä sinne asti joka viikonloppu ja kun sitten menee niin ei sieltä mitään tuttavuutta löydy.
Itsemurha käy aina silloin tällöin mielessä, mutta ei sitä osaa tehdä. Gräsp, eläminen onnellisesti onnettomana on aika perseestä