Enkä nyt tarkoita "vanhan hyvän ajan liittoja". Kyllä, mun vanhemmat ja isovanhemmat ovat olleet koko aikuisikänsä toistensa kanssa, ja niissä sukupolvissa se on jokseenkin tavallista.
Mutta entäs me 30 tai 40- sukupolvi? Löytyykö OIKEASTI onnellisia liittoja? Siis sellaisia, joissa ei ainoastaan pidetä kulisseja yllä tai roikuta yhdessä lasten vuoksi? Sellaisia, joissa lempi leimuaa edes ajoittain, ja vaikka välillä vähän hiipuisikin, niin ei kuitenkaan sammu? Että ei edes tule mieleen vaihtaa puolisoaan toiseen? Voiko tällaista edes odottaa/toivoa?
Mutta entäs me 30 tai 40- sukupolvi? Löytyykö OIKEASTI onnellisia liittoja? Siis sellaisia, joissa ei ainoastaan pidetä kulisseja yllä tai roikuta yhdessä lasten vuoksi? Sellaisia, joissa lempi leimuaa edes ajoittain, ja vaikka välillä vähän hiipuisikin, niin ei kuitenkaan sammu? Että ei edes tule mieleen vaihtaa puolisoaan toiseen? Voiko tällaista edes odottaa/toivoa?
Vastaukset 22
Vanhimmat
ja kaikki lienee riippuu siitä, miten itse kukin onnellisuuden määrittelee.
Tosien määrittelemä onnellisuus voi olla toisen määrittelemänä helvettiä.
Onni taitaa rakentua pitkälle oman pääkopan sisällä siitä, että on tyytyväinen ja onnellinen siitä, mitä on, eikä jatkuvasti purnaa ja kurkottele sinne, mitä ei vielä ole.
vanhempiesi tai isovanhempiesi liitossa lempi on leiskunut sammumatta?
Olen ollut naimisissa 21 vuotta. Menin naimisiin kivan miehen kanssa 4 vuoden seurustelun jälkeen. Meillä on 4 lasta. Heti aluksi teimme sopimuksen että mies hoitaa työn ja minä lapset ja kodin. ongelmiakin on ollut.oli kolmenkympin kriisiä ja neljänkympin kriisiä, appivanhemmat rassasivat, lasten teini ikä koettteli, seuraansa tyrkyttävät teinitytöt aiheuttivat mustasukkaisuutta, tulipa ihastuttua miehen parhaaseen ystäväänkin...
Kaikesta selvitiin. Ollaan onnellisia kun meillä on upea koti, taloudellinen turva, olemme hyvän näköisiä vieläkin. Ja terveitä. Olemme määrätietoisesti 25 vuotta tehneet elämästämme meille sopivaa.
Mieheni on sellainen mies johon rakastuisin jos hän olisi "vieras". Teen myös joka päivä töitä ollakseni mieheni maun mukainen nainen.
Avioliiton eteen pitää tehdä töitä. Se on onnellisuuden salaisuus.haluan myös vanheta mieheni kanssa.
oli juuri siksi lainausmerkeissä. Kulissejahan niissäkin on/oli varmaan hyvin paljon.
Molemmilla oma talous, viihdymme ihanasti yhdessä.
Ura imee molemmilla paljon, mutta vapaa-ajan vietämme yhdessä, jommankumman luona.
Lempi todellakin leiskuaa,ja yhteispeli pelaa.
16v naimisissa. En pois vaihtaisi.
Onnellisuus on omassa päässä.
Kyllä varmaan on oikeastikin onnellisia avioliittoja, ei ehkä kaikki.
Itse olen tällä hetkellä ns. onnellisesti naimisissa.
Meillä meni monta vuotta niin, että ei paljoakaan huomioitu toisiamme, ei koskettelua, hipaisuja, puristeluja ym. ym., eli asuttiin vaan samassa taloudessa "kavereina" ja hoidettiin lapsia.
Ehkäpä molemmilla saatoi pyöriä myös eroaminen mielessä hetkellisesti.?.
Nyt, kun on asiat puhuttu ja itketty ja käyty läpi, niin ei tää naimisissa olo olekaan yhtään hullumpaa. Saa rakastaa ja saa rakkautta.
Puhuminen on vaan ihan älyttömän vaikeata tai ainakin se aloittaminen.
Uskoisin, että moni mies rakastaa vaimoaan ja toisin päin, mutta ei kehtaa/uskalla sitä sanoa ja näyttää.
Yhteistä elämää on tullut täyteen mieheni kanssa nyt jo 15 vuotta ja onnellinen olen edelleen. Työtä avioliittomme eteen on tehty paljon ja kaikkea koettu ja vaikeitakin aikoja on ollut, mutta aina niistäkin on yhdessä selvitty. Onnellisuus löytyy itsestä ja arjen pienistä iloista. En tavoittele kuuta taivaalta vaan minulle riittää tasapainoinen suhde toiseen ihmiseen. Seksiäkin on ja toisinaan on innostuneempia kausia ja sitten hiljaisempia, mutta sellaista elämä on. En vaihtaisi päivääkään mieheni kanssa pois. Hyviä hetkiä on ollut paljon, naurua ja iloa ja toisinaan itkuakin. Täyttä elämää silti.
mutta yhtä hyvin voisi tehdä vastakysymyksen. Moniko yksineläjä elää onnellisena siksi, että elää yksin.
Tarviiko sen lemmen enään varsinaisesti leimutakkaan pitkässä liitossa. Vanha parisuhde voi olla onnellinen ihan vaan lämpimästä kumppanuudesta.
Yhdessäolo vuosia 29. On koettu kaikenlaista niin hyvää kuin pahaa tuon ajanjakson aikana.Kasvettiin erilleen, tai näin luulimme, kunnes oivalsimme, että kasvoimme erilaisiksi, emme erilleen... Nyt kun lapset on jo isoja niin parisuh´de on taas saanut uudenlaista potkua. Intohimoa on aina suhteessamme ollut, niin myötä- kuin vastamäissäkin. Ja perusrakkaus ja -kiintymys on kantanut todella vaikeiden aikojen yli. Olen oikeasti onnellinen ja haluan vanheta rakkaan mieheni kanssa ja kokea elämäni parisuhteessa.
onnellinen avioliitto, olen aikasen kade niille joilla on.. mälsää
Olen avioliitossa, jossa tiedän epäröimättä olevani rakastunut. Voin sanoa vain, että sen tietää kun tosi oikea osuu kohdalle. Olemme tosi onnellisia. Meillä kaikki on kohdallaan ja keskusteluun tuntuu aina löytyvän aikaa. Tämmöisessä suhteessa molemmat laittavat itsensä peliin täysillä. Mitään ei säästellä "eläkepäivien varalle". Rakkaus poikii, ei se pihtailemalla lisäänny, eikä säästämällä kerry. Onnellisuus syntyy antautumalla täysillä.
Paljon avoimeksi jättävällä "katsotaan nyt" mentaliteetilla on vaikea saavuttaa varmuutta. Onnellisuus syntyy kun ollaan valmiita elämään yhdessä nyt ja aina, epäröimättä. Kun sydämissä asuu varmuus, niin kaikki tapahtuu luontevasti kuin itsestään. Myös avioon meno.
Meidän juttu ei ole uusi, vaan jo vuosia kestänyt.
Sydän teki valinnan. Sitten ei olekkaan tarvinnut muuta kuin ihmetellä, kuinka kaikki toimii yhteen.
Käsi jäi käteen rakkaan.
Sydän toi sanat varmaan.
Kanssasi kulkea tahdon.
Sylissä elämän kehdon.
"Kyllä, mun vanhemmat ja isovanhemmat ovat olleet koko aikuisikänsä toistensa kanssa, ja niissä sukupolvissa se on jokseenkin tavallista."
Eli jos on koko aikuisiän yhdessä ja avioliitto kestää vuosikymmenet = ollaan onnellisia?
Mun vanhemmat ovat olleet n. 35 v aviossa ja eivät vaikuta onnelliselta. Ja pheidän parisuhde ei tunnu kovin toimivalta. Moni olisi varmaan sellaisesta suhteesta lähtenyt ajat sitten lätkiin, mutta en usko että he koskaan eroavat.
Toteamus : "Kyllä, mun vanhemmat ja isovanhemmat ovat olleet koko aikuisikänsä toistensa kanssa, ja niissä sukupolvissa se on jokseenkin tavallista."
Oletus: "Eli jos on koko aikuisiän yhdessä ja avioliitto kestää vuosikymmenet = ollaan onnellisia?"
Tarkennan, että tuolla "jokseenkin tavallisella" tarkoitin juuri sitä, että ollaan yhdessä koko ikä, koska niin on siinä sukupolvessa "tapana". Varsinkaan isovanhempieni liittoa en pidä kovinkaan onnellisena; lähinnä pakkopullana.
Kysymykselläni etsin siis "oikeasti onnellista" pitkää avioliittoa - paria, joiden välillä on kaikkien vuosien ajan säilynyt jonkinlainen "henkinen yhteenkuuluvuuden tunne".
Minun vanhempani pysyivät aika kauan yhdessä, mutta tosiasiassa odottivat vain, että lapset lentävät pesästä. Siitä jäi sellainen malli päähäni, että avioliittoelämä ei voi olla onnellista.
Molemman puolen isovanhempani pysyivät ja pysyvät yhdessä hautaan saakka, mutta jos näiden liittojen alku siirrettäisiin nykyaikaan niin varmasti olisi erottu.
Sen, mitä olen oppinut, on se, että voi olla onnellinen liitto ilman intohimoista rakkautta ja voi rakastaa mutta olla onneton liitossaan.
Joku kysyi kuka on yksin siksi, että on onnellinen niin. Minä olen kai. Olen onnellinen enkä etsi mitään muuta, olen valmistautunut siihen, että näin olen loppuelämäni. Tai sitten en, mutta tavoitteeni on säilyttää onnellisuuden tunne ja tämä aste siinä. Jos avikseen joskus joudun (pääsen :) niin se on sitten myötä- ja vastamäet kestääkseni, mutta mitään kiirettä ei ole vielä näin kolmekymppisenäkään, sillä rehellisesti sanottuna onnellisimmat avioliitot jotka tiedän, on solmittu 40-50 -ikäisenä.
Ehkä siinä iässä vasta on kypsä, tietää mitä haluaa eikä ole muita paineita (urakehitys, lasten hankinta, taloudelliset murheet jne).
ja olen itse nähnyt. He, ketkä sanovat olevan onnellisia heidän mittarinsa ovat ehkä erilaisia kuin oletetaan.
Ei se onni ole kiinni suuresta taloudellisesta rikkaudesta kiinni, eikä kumppanin ulkomuodosta.
Onni löytyy pienistä asioista, turvallisuudesta ja siitä että perusasiat ovat kunnossa.
Kun on katto pään päällä, kaikki perheen jäsenet kuta kuin terveitä, joka päivä voi syödä normaalisti, joskus voi huvitella hyvällä omalla tunnolla ( niin ettei raha ole pois tärkeästä)
keskusteluyhteys toimii jokaisen välillä jne...
Joskus on tarpeen korottaa ääntään ja riidelläkin - se on normaalia, mutta lapset eivät niitä "riitoja" kavahda eivätkä pelkää, sillä ne selitetään lapsille ja sovitaan. Päivittäin ja ainakin silloin tällöin "hipaisu" kumppania kohti ja huomiointi..olet tärkeä..arvostan sinua. Samoin lasten pitää tuntea, että ovat rakastettuja ja tärkeitä.
Kysymykselläni onnellisuudesta tarkoitin juuri sitä, että kahden ihmisen välillä ON jotakin muutakin kuin yhteinen talous, lapset, talo jne. Ei materia ole onnen synonyymi.
Oikeasti jokin "henkinen yhteys", jota haluaa vaalia.
Tuota henkistä yhteyttä kaipaan omaan avioliittooni. Sitä oli joskus, mutta enpä tiedä mihin se hävisi, kai jonnekin kiireitten keskelle ja riitoihin.
Mut ainakin päällepäin näyttää olevan myös kavereilla ainakin kaikki hyvin, perheenlisäyksiä ym. kivaa tapahtuu ja hyvin menee.
Elämä on parisuhteessa hyvin tyhjää ja yksinäistä jos tuo henkinen yhteys puuttuu. Sen myötä puuttuu kaikki, läheisyys, erotiikka, tunteet..
Tietäis vaan miten sen sais takaisin? Ei kai millään.
Öööh, nyt ei ymmärrä... ovatko ihmiset todellakin niin oman napansa ympärillä eläviä, että eivät näe muuta elämää sellaisena kuin se on ja kuvittelevat kaikilla muilla olevan samoja ongelmia kuin itsellään?
Oma avioliittomme on mitä parhaimmalla tolalla ja säpinää riittää lakanoiden välissäkin.
Kyllä niitä löytyy ja paljon. Omakin liittomme on erittäin onnellinen. Olemme 30 ikäisiä ja olleet naimisissa kohta 14 vuotta. Kertaakaan ei ole tehnyt mieli erota. Kauniimpia naisia voi kävellä joskus vastaan, mutta vaimoa mukavampiin en ole vielä törmännyt. Ja vaikka törmäisinkin, se ei muuttaisi mitään. Olemme luvanneet toisellemme tahtovamme rakastaa toisiamme elämämme loppuun asti, ja sen lupauksen pidämme.
Sain vanhemmiltani erittäin hyvän ja yksinkertaisen ohjeen läheisyyden säilyttämiseen liitossa: Joka ikinen päivä on halattava puolisoa vähintään kerran. Jo sillä pelkästään on uskomaton vaikutus. Kokeilkaa ! Kun on jokapäiväinen fyysinen läheisyys, on keskustelun aloittaminenkin paljon helpompaa. Minä tahdon ainakin olla sellainen että välillä linnoittaudun henkisesti yksikseni, ja siitä tilasta pois pääsy on joskus hankalaa, mutta fyysinen kosketus avaa lukot.
Ja sitten se vanha totuus: tehkää toisille (=puolisoillenne) mitä toivoisitte itsellenne tehtävän. Uskon että näillä pääsee jo pitkälle.
ja monet kerrat ihaillut yhdessä vanhenevia pariskuntia. Omien vanhempieni liitto kesti yli 50v ja on täysin järjetöntä kuvitella, etteikö siinkin olisi ollut vastamäkiä. Kaikissa on joskus. Niistä vaan selvittiin ennen muilla keinoin kuin eroamalla. Kun aika kului ja tuli uudet haasteet ja vaikeudet, entiset painettiin unholaan. Töitä oli paljon ja miltei kaikki toimi käsivoimin. Ei ollut aikaa jäädä pohtimaan niin kuin nyt, kun netit y...Juuri niissä vastoinkäymisissä punnitaan kaikki - elämänarvot, itsekkyydet, toisesta välittämiset, vastuunkannot ym..
Kun isäni sairastui ja joutui täysin huolenpidon kohteeksi, tuli tippa linssiin monet kerrat, kun näki miten äiti huolsi ja hoiti hellyydellä ja rakkaudella. Eikä äitikään enää ollut voimissaan, mutta se periaate oli, että hoitolaitokseen ei viedä. Lopulta tuli aivoinfarkti ja sen päälle keuhkokuume ja isä meni. Äiti täyttää pian 90v.
Tätini avioliittoa olen myös ihaillut. Hän mnei naimisiin vasta myöhemmällä iällä ja olimme jo tottuneet ajatukseen, että täti on ikuinen vanhapiika. Kaksi lasta ehti syntyä, kun täti oli hieman 40v. Lapset ovat koulutettuja ja fiksuja, lämpimiä ihmisiä ja saaneet hyvät kasvun eväät/mallin omalle elämälleen vanhemmiltaan. Siinä perheessä tuskin on riidelty koskaan. Rauhallista ja lämmintä perhe-elämää, matkustelua ja yhdessäoloa on ollut.
Muutama vuosi sitten täti jäi leskeksi, kun mies kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen. Molemmat olivat olleet jo vuosia eläkkeellä.Suru ja kaipaus on pohjaton ja täti ei ole päässyt yli vieläkään yli kolmen vuoden jälkeen.
Hän kertookin, että koska heillä oli hyvä avioliitto, niin on vaikea vieläkään hyväksyä toisen poismeno. Olen lohduttanut, että koska sinulla oli hyvä liitto, niin on kauniit muistotkin. Ne ovat paras lahja jälkeenjäävälle.
asiaa. Juuri tuollaisilla eväillä mennään eteenpäin. Ei päästetä suhdettä "lässähtämään" eikä pidetä toista itsestään selvyytenä.
Itse olen ollut naimisissa yli 20 vuotta. Henkinen yhteys on säilynyt, ajattelemme usein samoja asioita samaan aikaan, toinen vain ehtii ensin sanomaan sen ääneen.
Joka päivä osoitetaan hellyyttä, halaus, suukko tai kädestä pitäminen ja kun se tulee sydämestä, se kertoo paljon.
En pystyisi kuvittelemaan eläväni jonkun toisen kanssa, tuntevani samanlaista hyvänolon tunnetta. Vaikka jäisin leskeksi, en kaipaa uutta miestä, olen saanut tältä suhteelta niin paljon.