Olen onnistunut sotkemaan elämäni täydelliseen solmuun, umpikujaan, josta en löydä ulospääsyä. Mieheni kanssa meillä on pitkä suhde takana ja suhde väljähtyi, kun mieheni laiminlöi minua vuosia ja minä väsyin yksinäisyyteen ja odottamaan häntä aina reissuiltaan. Hän oli hirvittävän paljon poissa kotoa aina milloin missäkin ja tunsin itseni tarpeettomaksi ja hylätyksi, kun en saanut tunteilleni vastakaikua. Kerta toisensa jälkeen hän torjui minut ja kaikki muu hänen elämässään on aina ollut tärkeämpää kuin parisuhteemme.
Niinpä kai minun oli helppo retkahtaa, kun eräänä iltana satuimme työtoverini kanssa lähtemään firman juhlista yhtäaikaa. Kummankin oli tarkoitus mennä kotiin, mutta siinä kun kadulla käveltiin ja juteltiin, hän pyysi minua yhdelle yömyssylle ja minä lähdin. Juttelimme pitkään ja lopulta hän halusi rakastella, mutta minun varoitusvaloni ja moraalini eivät sellaista suvainneet vaan sanoin hänelle, että eiköhän molemmat mennä koteihimme ja hän myös vaimonsa luokse. Siihen se silloin jäi. Mitään ei tapahtunut fyysisesti.
Tämä työtoveri alkoi kuitenkin lähettelemään minulle sähköpostiviestejä ja ne olivat hyvin kunnioittavia. Lopulta minä vastasin hänen viesteihinsä, kun tuntui, että hän kaipasi ystävää ja ihmistä, joka kuuntelesi hänenkin ajatuksiaan.
Sitten viikkojen jälkeen hän halusi tavata minut ja minä suostuin lopulta. Tapaaminen oli uskomaton. Intohimoa täynnä ja ajauduimme suhteeseen. Suhde oli niin kiihkeä ja tunnetasolla vei molempien jalat alta. Rakastuimme ja sen jälkeen ei ole ollut paluuta entiseen. Tunteiden syvyys tuli yllätyksenä molemmille.
Nykyään inhoan itseäni ja syystä. Miten minä järkevä nainen olen voinut olla niin typerä, että tunteet sokaisivat minut. Olen yrittänyt lopettaa suhteen ja silti emme ole vain päässeet toisistamme eroon. Näemme toisemme joka päivä työpaikalla ja tämä suhde tuhoaa meidät molemmat ja molempien avioliitot. Tiedän, että molemmat haluaa syvällä sisimmässään lopettaa tämän hulluuden, mutta aina kun olemme yrittäneet olla toisistamme erossa, kaipaus on karmivaa ja ei siitä mitään ole tullut. Meillä ei kuitenkaan ole yhteistä tulevaisuutta. Se on täysin mahdotonta. Ikäeroakin on riittävästi ja ei se olisi oikein. Kumpikin ymmärtää sen. Siinä menisi niin monen ihmisen elämä pirstaleiksi, että se on liian kallis hinta maksettavaksi.
Nykyisin itseinhoni on valtavaa. Minä, joka olen aina inhonnut pettäjiä, olenkin nyt itse ihan samanlainen. Rehellisempää olisi ollut päättää avioliittoni ja sen jälkeen etsiä elämääni vapaa ihminen. Tiedän sen.
Suhteemme on jatkunut jo kolme vuotta ja nyt en jaksa enää. Oma avioliittoni on joka tapauksessa ihan palasina ja vain kulissia. Olen puhunut miehelleni, etten ole onnellinen ja että jos eroaisimme. Hän on sanonut minulle, ettei halua erota. Vastaavasti työtoverini oli käynyt kesällä monen päivän keskustelun vaimonsa kanssa ja päätyneet siihen, että heillä on kuitenkin niin paljon yhteistä, ettei kannata erota. Siltikään hän ei päästä minusta irti vaan sanoo edelleen rakastavansa minua.
Minä en kestä tilannetta enää ja toivon, että hän vihdoinkin jättäisi minut, kun minulla ei tunnu olevan voimia siihen. Haluaisin jonkun tolkun tähän täysin kaoottiseen tilanteeseeni ja niin kauan kuin hän on elämässäni, se ei tule onnistumaan.
Syvällä sisimmässäni haluaisin jättää molemmat miehet ja olla yksin, että saisin elämäni raiteilleen. Todennäköisesti tilanteeni vaatii myös työpaikan vaihdoksen, koska en voi olla hänen lähellään, koska rakastan edelleen häntä syvästi ja tuska on armoton, jos hän on lähellä.
Jos ja kun vielä tästä jonakin päivänä selviän, en halua enää koskaan kokea mitään yhtä riipaisevaa. Mikään ei ole hirveämpää kuin kaksi ihmistä rakastavat toisiaan ja tietävät koko ajan, että kaikki on kuitenkin petosta. Tässä petämme itseämme, puolisoitamme ja kaikkia jotka ovat läheisiämme.
Toivoin elämääni aikoinaan rakkautta, kun mieheltäni en sitä saanut, mutta en tällaista rakkautta, joka tuhoaa minut ja on niin väärin kaikkia osapuolia kohtaan. Onko kukaan kokenut koskaan yhtä kamalaa tilannetta ja miten tästä selviän eteenpäin?
Niinpä kai minun oli helppo retkahtaa, kun eräänä iltana satuimme työtoverini kanssa lähtemään firman juhlista yhtäaikaa. Kummankin oli tarkoitus mennä kotiin, mutta siinä kun kadulla käveltiin ja juteltiin, hän pyysi minua yhdelle yömyssylle ja minä lähdin. Juttelimme pitkään ja lopulta hän halusi rakastella, mutta minun varoitusvaloni ja moraalini eivät sellaista suvainneet vaan sanoin hänelle, että eiköhän molemmat mennä koteihimme ja hän myös vaimonsa luokse. Siihen se silloin jäi. Mitään ei tapahtunut fyysisesti.
Tämä työtoveri alkoi kuitenkin lähettelemään minulle sähköpostiviestejä ja ne olivat hyvin kunnioittavia. Lopulta minä vastasin hänen viesteihinsä, kun tuntui, että hän kaipasi ystävää ja ihmistä, joka kuuntelesi hänenkin ajatuksiaan.
Sitten viikkojen jälkeen hän halusi tavata minut ja minä suostuin lopulta. Tapaaminen oli uskomaton. Intohimoa täynnä ja ajauduimme suhteeseen. Suhde oli niin kiihkeä ja tunnetasolla vei molempien jalat alta. Rakastuimme ja sen jälkeen ei ole ollut paluuta entiseen. Tunteiden syvyys tuli yllätyksenä molemmille.
Nykyään inhoan itseäni ja syystä. Miten minä järkevä nainen olen voinut olla niin typerä, että tunteet sokaisivat minut. Olen yrittänyt lopettaa suhteen ja silti emme ole vain päässeet toisistamme eroon. Näemme toisemme joka päivä työpaikalla ja tämä suhde tuhoaa meidät molemmat ja molempien avioliitot. Tiedän, että molemmat haluaa syvällä sisimmässään lopettaa tämän hulluuden, mutta aina kun olemme yrittäneet olla toisistamme erossa, kaipaus on karmivaa ja ei siitä mitään ole tullut. Meillä ei kuitenkaan ole yhteistä tulevaisuutta. Se on täysin mahdotonta. Ikäeroakin on riittävästi ja ei se olisi oikein. Kumpikin ymmärtää sen. Siinä menisi niin monen ihmisen elämä pirstaleiksi, että se on liian kallis hinta maksettavaksi.
Nykyisin itseinhoni on valtavaa. Minä, joka olen aina inhonnut pettäjiä, olenkin nyt itse ihan samanlainen. Rehellisempää olisi ollut päättää avioliittoni ja sen jälkeen etsiä elämääni vapaa ihminen. Tiedän sen.
Suhteemme on jatkunut jo kolme vuotta ja nyt en jaksa enää. Oma avioliittoni on joka tapauksessa ihan palasina ja vain kulissia. Olen puhunut miehelleni, etten ole onnellinen ja että jos eroaisimme. Hän on sanonut minulle, ettei halua erota. Vastaavasti työtoverini oli käynyt kesällä monen päivän keskustelun vaimonsa kanssa ja päätyneet siihen, että heillä on kuitenkin niin paljon yhteistä, ettei kannata erota. Siltikään hän ei päästä minusta irti vaan sanoo edelleen rakastavansa minua.
Minä en kestä tilannetta enää ja toivon, että hän vihdoinkin jättäisi minut, kun minulla ei tunnu olevan voimia siihen. Haluaisin jonkun tolkun tähän täysin kaoottiseen tilanteeseeni ja niin kauan kuin hän on elämässäni, se ei tule onnistumaan.
Syvällä sisimmässäni haluaisin jättää molemmat miehet ja olla yksin, että saisin elämäni raiteilleen. Todennäköisesti tilanteeni vaatii myös työpaikan vaihdoksen, koska en voi olla hänen lähellään, koska rakastan edelleen häntä syvästi ja tuska on armoton, jos hän on lähellä.
Jos ja kun vielä tästä jonakin päivänä selviän, en halua enää koskaan kokea mitään yhtä riipaisevaa. Mikään ei ole hirveämpää kuin kaksi ihmistä rakastavat toisiaan ja tietävät koko ajan, että kaikki on kuitenkin petosta. Tässä petämme itseämme, puolisoitamme ja kaikkia jotka ovat läheisiämme.
Toivoin elämääni aikoinaan rakkautta, kun mieheltäni en sitä saanut, mutta en tällaista rakkautta, joka tuhoaa minut ja on niin väärin kaikkia osapuolia kohtaan. Onko kukaan kokenut koskaan yhtä kamalaa tilannetta ja miten tästä selviän eteenpäin?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lopeta itsesi syyllistäminen. Nauti kummastakin miehestäsi. Niin minäkin teen.
Et todellakaan ole ainoa, jolla on avioliiton ulkopuolinen suhde.
Ihminen kertoo olevansa aivan loppuunpalanut valehteluun ja satuttamiseen ja sinä käsket nauttia siitä!
Sinäkin elät vain kerran, joten tulisit todellisuuteen ja eläisit oikeaa elämää. Siitä voi nauttia oikeasti. Nyt hukkaat elämäsi siihen omaan keinomaailmaasi joka pyörii valehtelusi ja salaliittosuunnitelmiesi ympärillä. Nautit varmasti fyysisesti elämästäsi, mutta henkisesti olet aivan rikki. Valehtelet varmasti itsellesi olevasi onnellinen. Mietihän miltä tuntuisi mennä kotiin ja voida rentoutua täysin? Puhua vapautuneesti ilman ettei tarvitse joka sanaa miettiä. Jättää tavarat huoletta mihin vain ja voida olla miettimättä onko joku oleellinen salailu unohtunut. Olisiko mukavaa olla puolison seurassa täysin vapautunut ja rento? Typerintä mitä tiedän on pettäjän sanomana että nauttii elämästään. Epätoivoisia tunteita kotiin ja vieraisiin. Kyllä se repii kahteen suuntaan ja mikään ei tunnu toimivan. On helppo täällä yllyttää muita. Kai siitä helpompi olo itselle tulee kun tietää että joku muukin samassa sietämättömässä tilanteessa. Ei siitä kukaan oikeasti nauti!
ainakin minulle käytösesi puolustelua ja jonkintasoista itsekeskeisyyttä, noinhan se aina tapahtuu ja puoliso on kotona syyllinen, pitäisi muistaa tämä vanha totuus, ensin toivutaan entisestä suhteesta ennenkuin aloitetaan uusi, suhde loukkaa puolisoasi varmasti ja toivottavasti edes kakkonen on vapaa, älä loukkaannu, mutta mieleen tulee kahden asunnon loukku eli on se kauhiaa olla kahden miehen loukussa.
Olet oikeassa, että itsekeskeistähän se on pettää. Enkä minä syytä miestäni. Avioliitto on aina kahden kauppa ja me emme vain osanneet hoitaa sitä yhdessä. Minusta tuntui, että annoin kaikkeni ja kun en saanut hellyyttä ja läheisyyttä mieheltäni ja hän vain käänsi selkänsä minulle, lopulta olin aivan tyhjä. Olin pettynyt niin monesti, kun olin järjestänyt meille jotakin yhteistä ja suunnitellut yhteistä aikaa ja sitten hän aina ilmoitti, että nyt ei sovikaan ja hänellä on muita menoja. Jokainen hänen reissunsa alkoi syödä suhdettamme ja aina se oli pettymys jäädä toiseksi hänen menoihinsa verrattuna. En minä silti häntä syytä. Hän on vain sellainen ihminen, ettei viihdy kotona ja vuosien myötä jouduin toteamaan, ettei tähän tule koskaan muutosta. Olemme niin erilaisia.
Tietenkin oli väärin ja itsekeskeistä aloittaa suhde ennen avioliiton virallista lopettamista ja vielä varatun miehen kanssa. Kummankaan puolisot eivät tiedä suhteestamme, mutta eihän se ole voinut olla vaikuttamatta esimerkiksi seksielämään. Työtoverini vaimo oli nimittäin juuri kesällä valitellut, ettei mies enää halua häntä ja seksiä hänen kanssaan.
No minäkin teen virheitä ja ehkä opin loppujen lopuksi tästä jotakin. Ainakin sen, ettei elämä koskaan ole yksinkertaista ja samaan tilanteeseen en enää koskaan halua joutua tai olla pettäjä. Meneekin varmasti vuosia toipua tästä kaikesta sotkusta ja ennen kaikkea olen pettynyt itseeni, etten ole pystynyt käyttäytymään järkevämmin ja tukahduttamaan tunteeni. Jos joku on ollut silmittömästi rakastunut, ymmärtää varmasti, että joskus tunteet voivat sumentaa järjen ja sitten kun silmät eräänä päivänä avautuvat, tuska voi olla karmeaa. Siinä sitä sitten ollaan kaiken kaaoksen keskellä ja jotenkin asiat vain pitää saada selkiintymään. Luulen, että kun vihdoinkin saisin suhteen loppumaan ja joudun myöntämään, että olen epäonnistunut avioliitossanikin, ehkä lopulta kaiken kivun ja tuskan jälkeen olen yksin ja helpottunut, että kaikki on sitten ohi, valehtelu, pettämiset, avioliittomme epätyydyttävyys ja kulissit, kaikki. Ehkä voin joskus antaa itselleni anteeksi oman typeryyteni, mutta vuosia siihen menee.
tilanteeni on samankaltainen kuin aloittajalla. oma parisuhteeni tuntuu menevän mönkään sen takia, että mieheni ei puhu paljon mistään mitään. me vaan elellään saman katon alla ja tehdään omia juttujamme. mieheni on ikänsä ollut hiljainen ja epäsosiaalinen. hän ei osaa puhua syvällisiä asioita ollenkaan ja tuntuu kuin hänen ajatuksensakin ovat jossain ulkoavaruudessa. kaipaisin itse keskustelua ja avoimuutta, mutta ei näytä meiltä luonnistuvan.
sosiaalisempana ihmisenä tutustuin erääseen mieheen, jonka kanssa synkkaa todella hyvin.
tajusin heti, että en voi jatkaa tämän uuden miehen kanssa "juttua" jos en ENSIN EROA TOISESTA, mutta tässä se minun ongelma nyt onkin... olen kertonut miehelleni monesti, että en voi olla tyytyväinen hänen hiljaisuuteensa ja erakkomaisuuteensa ja haluaisin tutustua muihin ihmisiin (miehiinkin...)ja toivoin saavani olla yksin eli erota. tuntuu että nämäkään sanat EI MENE PERILLE ja vaikka ystävällisessä mielessä olen ne sanonutkin. toinen mies kiinnostaa silti kovin ja haluaisin jo tutustua häneen paremmin. mies on laittanut jo avioeron vireille, joten käytännössä hän on kohta "vapaa". mutta miksi mieheni ei tajua, että en viihdy hänen kanssaan. olenko petturi jos olen toisen kanssa vaikka "seurustelen" toisen kanssa, mutta käytännössä haluan jo eron ja sen olen sanonut? mutta kun ei mene perille. en voi tehdä kovin radikaaleja temppuja että lähtisin itse noin vaan, koska mieheni luoteenlaadun tuntien hän ei kestäisi ajatusta. puhumalla hänen kanssaan ei voi ratkoa ongelmia, koska häneltä puuttuu keskustelutaito.
tosiaan ajanut. Toivottavasti tuo pysäyttäisi monet ihmiset, jotka ovat ajautumassa tuollaiseen. Onnettomaksihan sitä itsensä tuntee salasuhteessa ja vähintäänkin ala-arvoiseksi. Jokainen kuitenkin sisimmässään haluaa olla kunnollinen.
Itse olen ollut se osapuoli parisuhteessa, joka on saanut selville puolisonsa uskottomuuden ja voin kertoa, että kyllä se satuttaa helvetisti.
Omasta mielestäni meidän parisuhde oli kunnossa eli meillä oli yhteisiä asioita, keskustelimme, hoidimme arkiaskareet ja lapset tasapuolisesti, molemmilla oma työ jne.
Sitten yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta paljastuukin, että toisella on ollut toinen suhde jo jonkin aikaa. Tai kyllähän sen asian oli aistinut... Toinen vain kaipasi niitä alkuaikojen ihastumisen ja huuman tunteita mitä normaali arki ei vain tarjoa ja "ajautui" suhteeseen, mutta kaikkea ei voi saada.
Nyt yritämme työstää suhdettamme, mutta enpä tiedä pystynkö kuitenkaan antamaan anteeksi ja luottamaan enää toiseen osapuoleen. On se vaan sääli.
Reilua (voiko sitä sanaa edes tällaisissa asioissa käyttää) olisi laittaa ensin vanha suhde seinää vasten eli joko kuntoon tai poikki ja vasta sitten uutta kehiin. On vaan niin helvetin itsekästä pettää ja satuttaa toista.