Olen ihan normaali, hyvin sosiaalinen nainen, mutta saan "paniikkikohtauksia" ihan tavallisissa tilanteissa. Kaupan kassalla, treffeillä jne. saatan mennä ihan sekaisin, eli alkaa täristä kuin haavanlehti ja jopa juosta pois paikalta. Pelkään kaikkia ihmisiä ihan mielettömästi, koska olin lapsena pahasti koulukiusattu.
Olen peitellyt tätä asiaa todella, eli syön lääkkeitä, jotka estävät tärinän, mutteivät poista jännitystä ts. eivät vaikuta psyykeeseen, vain sydämenlyönteihin. Olen nykyään suht suosittu, menestynyt, iloinen ihminen ja minua pidetään itsevarmana ja itsenäisenä ihmisenä.
Tosiasiassa olen äärettömän epävarma, jokaikistä ihmistä pelkäävä, epäihmiseksi itseni tunteva surkea olento. Sen peittelemisessä on kova työ. Mitä ajattelisit mies, jos ihastuksesi/rakkaasi paljastuisikin foobikoksi? Itse olen ollut pitkissä suhteissa ja aina onnistunut salaamaan asian. Haluaisin kuitenkin kertoa jollekin, mutta vihaan ja pelkään sääliä ja ymmärtämättömyyttä.
Olen peitellyt tätä asiaa todella, eli syön lääkkeitä, jotka estävät tärinän, mutteivät poista jännitystä ts. eivät vaikuta psyykeeseen, vain sydämenlyönteihin. Olen nykyään suht suosittu, menestynyt, iloinen ihminen ja minua pidetään itsevarmana ja itsenäisenä ihmisenä.
Tosiasiassa olen äärettömän epävarma, jokaikistä ihmistä pelkäävä, epäihmiseksi itseni tunteva surkea olento. Sen peittelemisessä on kova työ. Mitä ajattelisit mies, jos ihastuksesi/rakkaasi paljastuisikin foobikoksi? Itse olen ollut pitkissä suhteissa ja aina onnistunut salaamaan asian. Haluaisin kuitenkin kertoa jollekin, mutta vihaan ja pelkään sääliä ja ymmärtämättömyyttä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
samaa vikaa, mulla se ei ilmene karkuun juoksemisella vaan jätän asian väliin, eli vältän tilanteita joissa tiedän stressaavan itseäni. Mulla kaikki ilmenee vatsan kautta ei niinkään sydämen tykytyksinä, vittumainen vaiva kun kaikki on ok ja sitten tulee viesti tai vastaavaa jossa pyydetään yhtä'äkkiä lähtemään jonnekin niin silloin pakki alkaa vetää volttia.
Haluaisin niin kovasti eroon tuosta vaivasta mutta se on jo tullut selväksi että se on peritty juttu jonka kanssa pitää vaan elää, mutta kun se estää ainakin mulla edes yritykset olla jonkun kanssa ja tutustua. Tiedän että vaiva on pieni jos toisesta tykkää ja kaikki muuten on ok, mutta kuka haluaa jonkun seinille hyppivän poikaystävän jos jonnekin pitäisi mennä, vaivat kun seuraa mukana siellä sohvallakin!!
"kiva", että meitä on muitakin. Pitäs perustaa jännittäjille ja foobikoille oma treffikerho, mis kaikki voisivat vain täristä ja voida pahoin ilman oudoksuntaa :) Joskus tuntuu, ettei kukaan muu kuin itse samasta ongelmasta kärsivä voi tajuta tän asian vakavuutta. Sitä vähätellään ja sille naureskellaan, mut mun elämän se oikeasti pilaa. Kirjoitin tänne, koska itse peruin treffit äskettäin tästä syystä. Pelkään aivan liikaa ja se todella vie elämänhalun ja halun tutustua keneenkään.
uskoisin, että itsellesikin olisi helpompaa, jos sinulla ei olisi mitään salattavaa.
Tänä päivänä paniikkihäiriö on jo ihan tunnettu ja tunnistettu sairaus. Et ole mikään "hullu", vaikka sinulla onkin psyykkinen sairaus. Lääkkeillä paniikkihäiriö pysyy hyvin kurissa eikä parantuminenkaan ole pois suljettu.
Käytkö muuten terapiassa, se lienee tärkeää paniikkihäiriön hoidossa.
Mielestäni sinun kannattaisi aloittaa kertomalla jollekkin ystävällesi tai sukulaisellesi niin se voisi olla hyvä alku itseluottamuksesi kohentamiseksi. Mutta valmistaudu siihen kertomiseen, että toinen ymmärtää mistä oikeasti on kyse.
Nimimerkillä "kokemusta on" enkä siitä säikähtänyt.
valitettavasti olen kärsinyt ongelmasta nuoresta iästäni huolimatta jo 10 vuotta, eli oireet alkoivat jo peruskoulussa. Takana 3 vuotta terapiaa sekä psykologilla että psykiatrilla, diapamia, cipramilia, seroxatia jnejnejne. Ei auta. Nykyään syön vain sitä yhtä (ei psyyken) lääkettä, josta kerroinkin.
Pystyn sanomaan ihmisille, että minulla on fobioita ja että jännitän kaikkea mahdollista... mutta jännitän silti sitä, että ihmiset näkevät sen käytännössä. Siis sen murtumiseni. Ja sitä en ikinä kehtaa kertoa, että joudun niitä lääkkeitä popsimaan. Yhdelle ihmiselle olen tähän mennessä sen kertonut, siis lääkäreiden lisäksi.
Onhan tää ihan helvetillistä. En oikein näe ulospääsyä. Välillä unohdan/opin elämään asian kanssa, mutta silloin, kun se paniikkireaktio iskee kunnolla, ei pysty tekemään muuta kuin juosta pois. Joskus tosiaan juoksen minkä kintuista pääsen :D Tai alan itkemään hysteerisenä...Tai menen vessaan oksentamaan...Ja silloin tajuaa taas, että mihinkään en ole kymmenessä vuodessa edistynyt. Välillä siis on ollut pitkiäkin kohtauksettomia aikoja. Tänään vaan taas huonompi päivä.
Kiitos kannustuksesta ja neuvoista kuitenkin, jokainen ymmärtävä ja tajuava auttaa asiaa :)
Jos muuten pystyt elämään normaalia elämää. Monilla ihmisillä on eri asteisia henkisiä lukkoja.
Täytyy kyllä sanoa, että monia jokin erilaisuus, kuten esimerkiksi paniikkikohtaus tai vamma, pelottavat niin paljon, etteivät kehtaa sen takia suhteeseen. Itse olen vammainen, enkä ole koskaan seurustellut. Mutta ei paniikkikohtaukset varmaankaan kaikkia haittaa, joten eiköhän nimim. ongelmainenkin löydä jostakin ymmärtäväisen miehen.