Niin, eli milloin olisi aika lopettaa parisuhde? Olemme seurustelleet nuoruudesta saakka ja tällä hetkellä olemme reilusti yli parikymppisiä. Nykyinen tilanteemme on jatkuvaa riitelyä asioista, mutta tuntuu ettei noin pitkää aikaa "kehtaa" heittää hukkaan vaan yrittää aina vaan uudelleen. Emme ole koskaan asuneet ommillamme ja tuntuu, että se olisi kannattanut tehdä ennen vakavampaa seurustelua, mutta sen hetkinen elämäntilanteemme vei meidät saman katon alle. Olemme keskustelleet asioista, mutta emme tee mitään ratkaisua. Olemme vain ilman minkäänlaista hellyyttä. Tuntuu kuin olisimme enemmän sisaruksia kuin avopari. Tuntuu vaan niin kamalan vaikealta myöntää itselleen, että onkin epäonnistunut tässä suhteessa, eikä tahtoisi luovuttaa, pelkään jos alankin katua eroamme, eikä yhteenpaluun jälkeen kaikki olisikaan kuin ennen. Kuitenkin tuntuu, ettei tällainenkaan elämä ole mistään kotoisin. Toivoisin neuvoa ihmisiltä, jotka ovat eläneet vastaavanlaisessa tilanteessa, sillä minulle tämä tilanne on uusi kaikkine tunteineen.
Milloin aika lopettaa?
Liian vaikeaa
51842
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
että ottaisitte aikalisän. Breikin. Kattelisitte hieman eri silmin maailmaa, omilta tahoiltanne. Jos jonkun ajan kuluttua alkaa tuntua siltä, että toinen olikin se oikea, että rakkautta riittää.. Sen näkee sitten. Pieni tauko tekee hyvää. Usko pois.
Niinpä. Mulla sama tilanne, ollaan oltu yhdessä nuoruudesta asti, vajaa kolmekymppisiä ja parisuhde pysähtynyt junnaustilaan. Olemme jo kertaalleen eronneet nuoruudessa, mutta ikävä kyllä, olen taas samassa tyhjyydentunnetilassa kuin aikaisemminkin, jolloin päädyimmekin tauon kautta eroon.
Olen itse aina ollut sitä mieltä, että suhteen pystyy elvyttämään ja uskon siihen edelleen, mutta olen myös ymmärtänyt, että se ei onnistu jos vain toisella on siihen halua. Jos toinen ei kertakaikkiaan ole valmis tekemään muutoksia ja yrittämään, tilanne on liian turhauttava. Ei sitä millään haluaisi luopua monen vuoden suhteesta, varsinkin kun siinä on ollut niin paljon hyvääkin. Mutta suhdetta pitää hoitaa ja siihen pitää osallistua, se on tiimityötä joka vaatii molemmilta niin uhrauksia kuin haluakin.
Olen itse ollut monton "ei se vaihtamalla parane" kannattaja, mutta olen niin kyllästynyt yksipuoliseen rakkauteeni, että vaihtaminen voipi olla ainoa tapa saada itsekin sitä toivomaansa rakkautta ja huomiota naisena. Toki minussakin vikaa on (edelleen kun kahden kaupasta on kysymys), mutta jos toinen ei osaa kertoa mitä kaipaa ja haluaa, on vaikeaa koittaa täyttää hänen toiveitaan. Saan yrityksistäni vastakaiuksi välinpitämättömyyttä. Mies vain odottaa "että rauhotun", kun koitan puhua hänelle tuntemuksiani suhteestamme... Ja niinhän siinä loppuviimeksi (pannun täydellisen kuumenemisen jälkeen) aina käy, koska en jaksa olla kauan vihainen. Mutta nyt se maton alle lakaistu pölypallo on kasvanut liian suureksi ja nököttää ikävästi maton alta. Löövmachine tarvitsee öljyä ja pahasti, muuten kone tilttaa (näistä ei kannata välittää ;)).
Niin ja tämän pienen tilityksen jälkeen, palataksemme teihin, en osaa sanoa tietenkään muuta kuin että yritä viimeiseen asti ja jos koet ettei parisuhde siitä miksikään muutu, voisi olla se aika tehdä päätöksiä. Jos teillä on kyky keskustella asioista niin, että miehesikin osaa kertoa sinulle tunteista ja tuntemuksistaan, teillä saattaa kuitenkin olla jotain niin arvokasta yhdessä, että suosittelisin sinua odottelemaan hetkisen ja katsomaan tilannetta kriisin jälkeen uudestaan :)
Paljon tsemiä ja jaksamista, toivon että löydätte yhteisen sävelen! Ja jos ette löydä, sekin voi olla jonkun uuden upean alku. Ei kannata laittaa liikaa odotuksia ihmissuhteiden varaan, ei se toinen sua koskaan tule joka tapauksessa pelastamaan. Kannattaa ennen kaikkea elää omaa elämäänsä omien tuntemustensa mukaan, ei peläten seurauksia, koska jokainen päätös on varmasti syystä tehty. Katuminen on menneessä elämistä, vaikka edessä loistaa koko ajan uusi tie mutkista huolimatta.
Oltiin kanssa liki 8 vutta notkuttu yhdessä ja alkoi tuntua siltä, että tavan vuoksi yhdessä ollaan, kuin kämppikset enää, mutta kun kauan oli oltu yhdessä, niin ei muutakaan "osannut".
Lopulta avasin suuni ja toinenkin myönsi, ettei se enää niin hehkeetä oo ollu...
Vaikeaa oli, monet itkut itkettiin, mutta erottiin kuitenkin. Nyt mulla on uusi elämä, erosta 1,5 vuotta aikaa... aluksi oltiin kavereita, mutta nyt yhteydessä harvemmin. Mutta päätös oli oikea, en ole hetkeäkään katunut sitä, ei kannata kituuttaa tavan vuoksi yhdessä, menee vain elämä hukkaan =(
Me ollaan oltu avomieheni kans yhdessä jo 6 vuotta, ihan nuoruudesta asti. Ollaan kihloissa. Muutettiin yhteen ilman että kumpikaan asui omillaan. Nyt omasta mielestäni tästä meidän suhteesta on kadonnut se "jokin" ja musta tuntuu että mulla alkaa olla aika neutraalit tunteet miestäni kohtaan. Seksiä meillä on n. pari kolme kertaa kuussa (järkyttävää, tiedän!) että jo se kertoo tästä suhteen laadusta. Musta on alkanut tuntua, että ois ihana muuttaa omilleen ja kokeilla ihan yksikseen olemista, vaikka tiedän kyllä ettei se sinkkuus ja yksin olo varmasti todellakaan mitään ruusuilla tansimista oo. Meillä ei kuitenkaan ole mitään riitoja ja kaikki on ihan hyvin, ero vaan pyörii mulla mielessä. Tai ainakin taukoa olisi kiva pitää. En uskalla puhua miehelleni näistä tunteista koska luulen, että hänen mielestään meillä menee loistavasti ja hänellä ei varmasti ero tulisi mieleenkään, entä jos mua sitten kaduttaa kun avaan suuni? en tiedä..?! Musta on todella pelottava ajatus etten enää rakastaisikaan miestäni jonka kanssa luulin ja olen aina ajatellut elää loppuelämäni..
Me oltiin yhessä reilut 7 vuotta ja viimenen vuosi oli, niinku oltas oltu vaan hyviä kavereita ja asuttiin saman katon alla. Seksiä oli ehkä n.parin kuukauden välein ja viimesen kerran ku sitä oli, minä itkin koska se tuntu niin pahalle sen takia koska se ei enää tuntunu miltään! Meki alettiin olemaan yhessä nuorina ja kasvettiin yhessä aikuisuuteen, kihloihinkin mentiin ja jossain vaiheessa oltiin ehottomasti sitä mieltä, että loppuelämä ollaan yhessä ja "mehän ei ainakaan erota"! Jälkikäteen ku ajattelen, ollaan melko erilaisiaki ihmisiä mutta sitä ei huomaa siinä tilanteessa ja varsinki, ku on kasvanu yhteen. Me oltiin tosi hyviä ystäviä, mutta huonoja rakastavaisia. Lapsia ei edes ajateltu, koska tunne ei ollu niin syvää.
Mutta, kumpikaan ei osannu lähteä...oltiin vaan ja yritettiin,yritettiin ja vielä kerran yritettiin. Noin pitkässä suhteessa mukana on myös paljon muita ihmisiä, toisten perheet ja sukulaiset ja yhteiset ystävät, joita myöskin väkisellä ajattelee, vaikkei tarviskaan. Olin jo täysin turtunu tilanteeseen ja ajattelin tyytyä siihen, ei ollu tarpeeksi tahdonvoimaa lähteä ja jättää toista, ei kummallakaan. Sitten minun elämään ilmesty toinen ihminen, kuin tyhjästä, vaikken todellakaan edes ettiny. Koskaan en pettäny fyysisesti, henkisesti kyllä koska ihastuin ja tämän jälkeen tajusin, mitä voisin menettää, mitä me molemmat voitas...
Sitten tehtiin lopulta vatvomisen jälkeen päätös, joka oli kuitenki vaikea, ensin oltiin "tauolla" mutta hyvin pian erottiin lopullisesti ja se oli NIIN helpottavaa. Meni kuitenki vielä pitkään ennen ku uskaltauduin alkaa uudestaan suhteeseen tämän toisen ihmisen kans, vaikka tunteita oli koko ajan olemassa. Entisestä oli päästävä ensin yli ja ne tunteet selvitettävä. Nyt olen elänyt muutaman vuoden todella onnellisessa ja rakkautta täynnä olevassa suhteessa, lapsi on tulossa ja tulevaisuus näyttää ruusuiselta. Myös entiseni on saanut uuden, ihanan suhteen. Huuma uudenkaan kanssa ei kestä ikuisesti, kaikkihan sen tietää, mutta kun oikea sattuu kohdalle, tunne on täysin erilainen, sen vannon.
Kannattaa siis luottaa tunteisiinsa, myös järki on oltava mukana mutta loppujen lopuksi se on ihmisen sydän, mikä tietää. Eri asia on, uskaltaako kuunnella omaa sydäntään... Minä uskalsin ja nyt saan nauttia sen hedelmää.