Tuntuuko kenestäkään muusta ettei itsestä oikein ole mihinkään? Olen jo kohta neljäkymmentävuotias äijä ja minusta tuntuu siltä. En tahtoisi mitenkään syyttää siitä ketään, mutta vanhempani latistivat minua lapsuudessa ja nuoruudessa. Olin nuorin lapsi ja ikäeroa sisaruksiin oli paljon. Minun ei annettu tehdä juuri mitään ja annettiin ymmärtää etten osaisikaan. Jos jotain sitten yritin ja se ei onnistunut HETI ENSIMMÄISELLÄ KERRALLA, niin aina joku muu tuli ja teki sen asian.
Olen elämässäni opiskellut, ollut työttömänä, tehnyt kovasti töitä, yrittänyt kehittää itseäni. Silti minusta aina tuntuu ettei minusta ole mihinkään, etten osaa, että kaikki muut tekevät asian paremmin, että syy on aina minussa ja siinä etten osaa.
Olen ollut koko ikäni jossain määrin ahdistunut ja neljä vuotta sitten ahdistuin niin pahasti että jouduin turvautumaan lääkitykseen ja terapiaan. Olen ollut siitä lähtien ensin sairauslomalla ja sitten kuntoutustuella (=määräaikainen eläke) ja sen jälkeen puolitoista vuotta työttömänä. En pysty enää tekemään niitä töitä joissa olin aiemmin. En totta puhuen tiedä mihin minä olisin kykenevä.
Niin, onko ketään jolla olisi samanlaisia tuntemuksia?
Itse olen vastuussa tekemisistäni ja osastani, en voi kenenkään muun päälle ongelmiani kaataa.
Lapsesta asti olen miettinyt itsemurhaa, jokseenkin tosissani. En tiedä olisiko se sittenkään oikea ratkaisu, elämässä on kuitenkin paljon asioita joista nautin ja pidän. Voin myös rehellisesti myöntää että pelkään kuolemaa, mutta en tiedä mitä tehdä elämälläni.
Siinä kaikki. Alles da. Kiitos kun luit.
Olen elämässäni opiskellut, ollut työttömänä, tehnyt kovasti töitä, yrittänyt kehittää itseäni. Silti minusta aina tuntuu ettei minusta ole mihinkään, etten osaa, että kaikki muut tekevät asian paremmin, että syy on aina minussa ja siinä etten osaa.
Olen ollut koko ikäni jossain määrin ahdistunut ja neljä vuotta sitten ahdistuin niin pahasti että jouduin turvautumaan lääkitykseen ja terapiaan. Olen ollut siitä lähtien ensin sairauslomalla ja sitten kuntoutustuella (=määräaikainen eläke) ja sen jälkeen puolitoista vuotta työttömänä. En pysty enää tekemään niitä töitä joissa olin aiemmin. En totta puhuen tiedä mihin minä olisin kykenevä.
Niin, onko ketään jolla olisi samanlaisia tuntemuksia?
Itse olen vastuussa tekemisistäni ja osastani, en voi kenenkään muun päälle ongelmiani kaataa.
Lapsesta asti olen miettinyt itsemurhaa, jokseenkin tosissani. En tiedä olisiko se sittenkään oikea ratkaisu, elämässä on kuitenkin paljon asioita joista nautin ja pidän. Voin myös rehellisesti myöntää että pelkään kuolemaa, mutta en tiedä mitä tehdä elämälläni.
Siinä kaikki. Alles da. Kiitos kun luit.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen kanssasi samanikäinen nainen. Ja pärjään ihan OK.
Haluan kertoa sinulle, että useat kanssamme samanikäiset ajattelevat ihan samoin. Mutta toisin kuin sinä, he eivät tuo sitä julki vaan filmaavat olevansa itsevarmoja ja tietävänsä mitä tekevät. Minä mukaanlukien.
Olen luotettavan ja itsevarman tuntuinen. Ihmiset uskovat minun ohjeisiini (asiantuntijatehtävät) ja noudattavat neuvojani. Voi jos he tietäisivät kuinka paljon joudun tekemään työtä ennen tapaamista; tarkistan lain ja muut asiaa koskevat sopimukset, luen ennakkotapaukset. Ja sitten itse tapaamisessa esiinnyn rauhallisena ja maltillisesti antaen selväsanaiset ohjeet mitä tehdä.
Olet rehellinen ja syvästi tunteva ihminen. Ja ehkä siksi olet joutunut turvautumaan terapiaan. Ehkäpä muut eivät pohdiskele asioita kuten sinä, ehkäpä siksi toiset vaikuttavat itsevarmoilta? Usko pois, sinun elämäsi on arvokas!
Jaksamisia vaan. Monilla on ahdistuneisuutta nykyään, minullakin on todettu sitä mutta pärjään ilman lääkityksiä kun en huoli sellaisia. Olen työelämässä ja en anna mitään arvoa terapioille.
Mielestäni onnellinen lapsuus kuuluu kategoriaan tarinoita joulupukista. Lapsuuttaan ei voi muuttaa ja kun sitä ei voi muuttaa on se vaan hyväksyttävä osana omaa persoonaa. Itse hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, ja jos joku valittaa siitä millainen olen, voin vain todeta, että olen täysin syytön siihen asiaan.
Säännöllistä ruumiillista liikuntaa ja ulkoilua, se auttaa ahdistukseen. Ainakin mulla.
Itselläni on ollut juuri samanlainen kuvaamasi elämä.Lohduttavaa kuulla,että en ole ihan täysin yksin ongelmieni kanssa.Alles Gute für dich auch
Kiitos ihmiset vastauksistanne. Kokemusten ja tuntemusten jakaminen helpottaa.
Viime aikoina minulla on ollut kovasti huolta ja mietittävää talouden ja asumisen järjestelyjen taholta. Työttömyys ja osaamattomuuden tunne ei juurikaan asioiden laitaa paranna.
En ole nukkunut kovinkaan hyvin, olo sen mukainen.
Haluaisiko kukaan muu käpertyä pöydän alle lepäämään? Siellä vaan levätä, olla välittämättä kaikesta, lapsuudesta, työelämästä, vaatimuksista, tuntemuksista, ihmisistä.
Minäkin mietin samaa...
Olen työskennellyt kovasti, ja on todella hienot akateemiset suoritukset, mutta on vaan työtön, ja seuraa miten toiset onnistuvat töissään.
Olen tosissaan pohtinut tehdä itsemurha. Vuoden graduni jälkeen, tein jo itsemurha (Gilette käyttäen)mutta epäonnistuin... ei vaan saisi epäonnistua! Noloa!
alkuperäinen viesti kuin omasta kynästä.
Sen enempää tuosta,kaikkihan on edellä jo kerrottu.
Luin jostain Disneyn huvipuistosta ja kyllä tekisi mieleni paeta sinne satumaailmaan lopullisesti,voisin kiivetä sinne Tikun ja Takun pesäpuuhun enkä koskaan tulisi sieltä pois.
Niin paha olo.
...Mutta sitten tulisi karenssi.