Nykypäivänä 40 vuotta taitaa olla raja "toivottomalle" vanhallepojalle tai vanhallepiialle. Itse olen luopunut pariuttumisen ajatuksesta jo kauan sitten ja olen sinkkuna ihan tyytäväinen elämääni.
Tilanteeni kuitenkin tuntuu yhä enemmässä määrin häiritsevän muita ihmisiä. He taitavat oikein urakalla pohtia, mikä minussa on vikana "kun en kelpaa kellekään". No, mikäpä siinä, mä ainakin saan hyvät naurut heidän kommenteistaan. Jokin aika sitten uusi työkaveri (nainen, jo eläkeikää hipova) kysyi yllättäin, että oletkos aina ollut tyttöihminen. Kun vastaukseni oli myönteinen, niin hän suorasukaisesti totesi siihen, että niin sitä TV-sarjoissakin nykyään avoimesti käsitellään aihetta, että tyttö rakastuu toiseen tyttöön. Olin paitsi huvittunut, niin hieman tyrmistynytkin. Onko siis yleisen käsityksen mukaan 40 täyttänyt sinkku automaattisesti omaan sukupuoleensa kallellaan? Minä ainakin luulisin, että olisi siinä tapauksessa homopuolison löytänyt.
Toinen (minusta yllättävä) tulkinta sinkkuudestani on se, että en vaan ole uskaltanut sitoutua. Eipä olisi tällainenkää ajatus omaan pääkoppaan pälkähtänyt.
Lopuksi sitten oma "analyysini" siitä miksi olen yhä sinkku: en ole vain kohdannut sitä henkilöä, jonka kanssa tuntisin voimakasta halua ja tarvetta sitoutua ja toisella olisi ollut sama tunne. Olen kyllä palavasti rakastunut monen monta kertaa ja ihastuksiakin on ollut kymmeniä, mutta kukaan heistä taas ei ole rakastanut minua takaisin. En siis ole mielestäni ollut kranttu, mitä usein olen saanut kuulla. Tunteet eivät vaan ole kohdanneet samalla tasolla. Ja kun tarpeeksi kauan on sinkkuna, niin vähitellen oppii olemaan kaipaamatta toista ihmistä lähelleen ja hyväksymään muiden paheksunnan.
Tilanteeni kuitenkin tuntuu yhä enemmässä määrin häiritsevän muita ihmisiä. He taitavat oikein urakalla pohtia, mikä minussa on vikana "kun en kelpaa kellekään". No, mikäpä siinä, mä ainakin saan hyvät naurut heidän kommenteistaan. Jokin aika sitten uusi työkaveri (nainen, jo eläkeikää hipova) kysyi yllättäin, että oletkos aina ollut tyttöihminen. Kun vastaukseni oli myönteinen, niin hän suorasukaisesti totesi siihen, että niin sitä TV-sarjoissakin nykyään avoimesti käsitellään aihetta, että tyttö rakastuu toiseen tyttöön. Olin paitsi huvittunut, niin hieman tyrmistynytkin. Onko siis yleisen käsityksen mukaan 40 täyttänyt sinkku automaattisesti omaan sukupuoleensa kallellaan? Minä ainakin luulisin, että olisi siinä tapauksessa homopuolison löytänyt.
Toinen (minusta yllättävä) tulkinta sinkkuudestani on se, että en vaan ole uskaltanut sitoutua. Eipä olisi tällainenkää ajatus omaan pääkoppaan pälkähtänyt.
Lopuksi sitten oma "analyysini" siitä miksi olen yhä sinkku: en ole vain kohdannut sitä henkilöä, jonka kanssa tuntisin voimakasta halua ja tarvetta sitoutua ja toisella olisi ollut sama tunne. Olen kyllä palavasti rakastunut monen monta kertaa ja ihastuksiakin on ollut kymmeniä, mutta kukaan heistä taas ei ole rakastanut minua takaisin. En siis ole mielestäni ollut kranttu, mitä usein olen saanut kuulla. Tunteet eivät vaan ole kohdanneet samalla tasolla. Ja kun tarpeeksi kauan on sinkkuna, niin vähitellen oppii olemaan kaipaamatta toista ihmistä lähelleen ja hyväksymään muiden paheksunnan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sinkkuuden häpeästä pääsee eroon, kun käyttää sormusta vasemmassa nimettömässä aina kun ei ole ns. radalla. Tosin sielläkin siitä on monesti vain apua.
päivän paras neuvo! Mäkin lähden kultasepän liikkeeseen ja sanon, että kihlasormus itselleni.
Syytät toisia enakkoasenteista sinkkuuttasi kohtaan, mutta silti itse toteat luulevasi sinkun lesbotytön jo homopuolison löytäneen. Kannattaisikohan tarkastaa myös omat asenteet muita kohtaan?
Ja mitä tuohon sinkkuutesi tulee. Anna muiden luulla mitä luulevat, tärkeintähän kuitenkin on se, oletko onnellinen sinkkuna, vai haluatko jonkun pysyvästi viereesi.
Jos todellakaan et halua olla yksin, voit myös aktivoioda sosiaalisen elämäsi niin, että tapaat mahdollisimman paljon uusia ihmisiä, esim. vaihtamalla työtä tai asuinpaikkaa tai lähtemällä vaikka reissuun. Näin ainakin maksimoit mahdollisuutesi tavata jonkun erityisen ihmisen.
Tärkeintä kuitenkin, että et ota ainoaksi elämäntehtäväksesi löytää se oikea, vaan osaat nauttia täysin palkein ystäviesi seurasta ja vapaudesta, niin kauan kuin sitä vielä kestää.
Itse löysin elämäni miehen vasta 32-vuotiaana. En ollut tätä ennen seurustellut kertaakaan, ja muistan monesti kännihuuruissani itkeneeni sitä, että miksi minä joudun jäämään yksin. Sain kolmenkympin kriisin surkuttelujen jälkeen ihan uuden vaihteen päälle, ja varmaan elämäni ensimmäisen kerran osasin nauttia olostani sinkkuna. Kai tuo monen vuoden ajan rakentunut itsetunto alkoi sitten vihdoin näkyä jo ulospäinkin ja tapasin sen oikean.
No, nyt olen pariutunut ja muistelen haikeana sinkkuvuosiani. Niin, aina sitä kaipaa jotain muuta kuin mitä on, oli se miten hyvää tahansa -kuuluu kai ihmisen perusluonteeseen.
Mukavaa, tapahtumarikasta syksyä sinulle!
pitää aina olla niin "palavasti rakastunut"?
Miksei voi vähemmistäkin tunteista aloittaa parisuhteen, jos muuten synkkaa tarpeeksi hyvin?
Tunteet haalenee kuitenkin parissa vuodessa, mitä jää jäljelle - parhaimmillaan se hyvä synkkaaminen. Tai ei mitään, jos on vaan rakastumisen pohjalta menty yhteen.
Rakkautta voi oppia myös elämällä toisen kanssa.
Mieti haluatko nyt ihan oikeasti parisuhdett, ja miksi sen pitäisi olla hetken hurma? Ei hurma kestä.
Haluatko todella olla yksin vielä vanhanakin, vai eikö olisi mukavampi jakaa elämää jonkun riitävän kivan ja sopivan ihmisen kanssa?
Lähes kuin olisi ote omasta elämästäni tuolla ketjun aloittajalla. Itselläkin on jo ikää 40 , mutta tällähetkellä taas neitinä.
Minä olen kyllä tuosta eri mieltä, että pitäisi ottaa 'joku ihan kiva'. Heitä on ystävinä, mutta parisuhteessa pitää olla vähän muutakin kiinnostavaa. Toisaalta on ihanaa nauttia elämästä, kun on antanut itselleen luvan vaikka jäädä vanhaksi neidoksi, vaikka se ympäristöä kovin vaivaa. Jokaiselle suotakoon oma tapa elää, mielummin yksin kun huonossa suhteessa!
Palavimmatkin tunteet jäähtyvät aikanaan, sen olen toki tiedostanut. Miksi niistä ei siis saisi nauttia edes sitä lyhyttä aikaa?
Vastakkaisen sukupuolen kanssa jos alkaa seurustella, niin ennemmin tai myöhemmin se miespuolinen alkaa haluta seksiä. Yleensä aika pian. Harrastaakseni seksiä minun täytyy olla vähintäänkin fyysisesti ihastunut kumppaniini, mielellään myös tunteen tasolla. En voisi mennä m sänkyyn sillä ajatuksella, että "kokeillaan nyt, syntyykö tästä mitään sen kummempaa". Sehän olisi toisen ihmisen aliarvostamista ja suoranaista hyväksikäyttöäkin. Arvostan myös itseäni sen verran, etten uteliaisuuttani syöksy mihin tahansa juttuihin mukaan. Nuorempana sellaistakin tuli harrastettua, muka kokemusta saadakseen ja silkkaa lapsellisuuttaan. Tällä iällä ei enää tarvitse.
Aina puhutaan siitä, että "miehet on vain sen yhden perään". Äitinikin aina varoitteli, mutta minä en tällaisiin miehiin ole juuri törmännyt. Äskettäin luin lyhyen lehtiartikkelin siitä, mitä mies todella haluaa. Sen mukaan mies haluaa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, mutta ennenkaikkea hän toivoo olevansa naisensa fyysisten halujen kohde. Näitä kaksnelosen palstoja lukiessaankin saa vahvistusta tälle käsitykselle. Mies haluaa olla naiselle se erityisistä erityisin ja tärkein, ei "kukatahansa".
Tällaisia tuntemuksia minäkin haluaisin rakastamalleni miehelle tarjota, en mitään vähempää tai laimeampaa. Tietysti henkisen yhteyden pohjalta alkanut suhde VOI johtaa sänkyynkin, mutta pitkän ajan kuluessa. Kukapa mies jaksaisi odottaa "saamista" vuosikausia? Ei sellaista voi keneltäkään vaatia.
No, ehkäpä minun on laitettava roihuavimmat tunteeni nyt naftaliiniin, keskityttävä työntekoon ja muuhun oleellisempaan ja harkittava parisuhdetta vasta sitten, kun en enää ole seksiin halukas ja/tai kykeneväinen. Sitten voidaan perustaa suhde ystävyydelle ja lämmölle ja kävellä auringonlaskuun toinen toisiamme kädestä pitäen. Eli odotusaikaa on siis noin toiset 40 vuotta...
sitä kuule noita homoepäilyjä alkaa meille miespuolisille tulla ja alta kolmenkympin, itselleni muistaakseni 3 vuotta sitten. On sen verran suorapuheisia työkavereita. Aluksi ehkä just tuollain kierrellen, mutta myöhemmin sitten jo suorempaan. Olen vain virnistänyt niille ja sanonut, noin yleisellä tasolla, että kyllä yks homo aina kaks pedofiiliä hakkaa :)
Vaikka siitä ei kohdallani kuitenkaan ole kyse.