Luin tuossa kirjoituksen "menevältä naiselta", joka tuskaili miehensä kaverittomuutta. Meillä tilanne on päinvastainen, eli mieheni tuntee paljon ihmisisä ja on päivittäin kontakteissa ainakin muutamaan kaveriinsa.
Olemme muuttaneet pääkaupunkiseudulle, ja tunnen täältä oikeastaan kaksi ihmistä mieheni lisäksi. Vanhat ystäväni jäivät edelliseen kotikaupunkiimme. Miehelläni oli valmiina tänne kotiseudulta muuttaneita kavereita ja nyt hänen on ollut helppo sopeutua. Itse en ole tutustunut keneenkään, jonka kanssa voisin viettää vapaa-aikaani. Työkaverit ovat parikymmentä vuotta vanhempia (olen vasta valmistunut) ja harrastuksista (kuntosali, jumpat, koira) en ole uusia kavereita löytänyt. Olen ujo, kuten miehenikin, enkä oikein osaa spontaanisti tutustua ihmisiin - ainakaan niin että siitä kehkeytyisi jotain ystävyyden kaltaista.
Kaipaan vanhaa kaveripiiriäni (mikä sekään ei ollut erityisen laaja). Tapasimme useamman kerran viikossa ja vietimme usein viikonloppuja yhdessä. Nykyisin tapaan täkäläistä kaveriani kerran pari kuukaudessa, toinen tuntemani ihminen on veljeni, jonka kanssa en ole läheinen.
Viikonloppuisin olen joko yksin tai miesystäväni seurassa. Hän tuntee syyllisyyttä lähtiessään kavereidensa kanssa ulos, sillä itse jään useimmiten kotiin. Miesporukassa on hieman vaikeaa olla, varsinkin kun porukka on niin tiivis ja ihmiset siinä aika erilaisia kuin itse olen. Miehelläni on myös naispuolisia kavereita, joihin en oikein ole osannut tutustua. He tuntuvat jotenkin kylmiltä, sillä kaiketi huomaavat että olen niin erilainen (olen korkeakoulutettu, ujo, eri taustoista enkä kuulu samaan "alakulttuuriin" kuin he) ja heidän piirinsä on tuntenut toisensa jo jostain yläasteelta saakka.
Olen yrittänyt sanoa miehelleni, että menee kavereittensa kanssa aina kun siltä tuntuu. En halua sitoa häntä kotiin. Olen kuitenkin huomannut, että miehelleni on vaikeaa suhtautua sosiaalisten suhteideni puuttumiseen. Kun en erityisemmin nauti yksinolosta vaan kaipaan sosiaalista elämää. Mieheni olisi myös halunnut järjestää tuparit, mutta aikomus jätettiin kun hän ymmärsi, etten voisi kutsua kuin sen ainoan kaverini. Luulen, että hän olisi hieman hävennyt minun kaveripiirini puuttumista.
Tuntuu, että jos ei ole kaveripiiriä, on muiden silmissä jotenkin omituinen tai suorastaan "luuseri". Häpeän, vaikka tiedän ettei tilanne varsinaisesti ole minun syytäni. En tiedä miten tutustuisin uusiin ihmisiin. Voiko aikuisiällä saada uusia ystäviä, jos on ujo eikä työssä tapaa ketään omaan ikäluokkaan kuuluvaa? Ahdistaa ja pelkään että mieheni ahdistuu yksinäisyydestäni. Masentaa kun ei ole viikonloppuisinkaan hauskaa. Mieheni ei ole kotona viihtyvää tyyppiä. Enkä voi häntä siihen pakottaa. Se olisi kauheaa. Tuntuu, että sosiaalisten verkostojeni puute on yhtä iso ongelma miehelleni kuin itselleni. Olen kai hieman surkimus. Tiedän kuitenkin, että mieheni rakastaa minua ja minä häntä. Mutta ei rakkaus estä ahdistumista. Tai häpeää.
Olemme muuttaneet pääkaupunkiseudulle, ja tunnen täältä oikeastaan kaksi ihmistä mieheni lisäksi. Vanhat ystäväni jäivät edelliseen kotikaupunkiimme. Miehelläni oli valmiina tänne kotiseudulta muuttaneita kavereita ja nyt hänen on ollut helppo sopeutua. Itse en ole tutustunut keneenkään, jonka kanssa voisin viettää vapaa-aikaani. Työkaverit ovat parikymmentä vuotta vanhempia (olen vasta valmistunut) ja harrastuksista (kuntosali, jumpat, koira) en ole uusia kavereita löytänyt. Olen ujo, kuten miehenikin, enkä oikein osaa spontaanisti tutustua ihmisiin - ainakaan niin että siitä kehkeytyisi jotain ystävyyden kaltaista.
Kaipaan vanhaa kaveripiiriäni (mikä sekään ei ollut erityisen laaja). Tapasimme useamman kerran viikossa ja vietimme usein viikonloppuja yhdessä. Nykyisin tapaan täkäläistä kaveriani kerran pari kuukaudessa, toinen tuntemani ihminen on veljeni, jonka kanssa en ole läheinen.
Viikonloppuisin olen joko yksin tai miesystäväni seurassa. Hän tuntee syyllisyyttä lähtiessään kavereidensa kanssa ulos, sillä itse jään useimmiten kotiin. Miesporukassa on hieman vaikeaa olla, varsinkin kun porukka on niin tiivis ja ihmiset siinä aika erilaisia kuin itse olen. Miehelläni on myös naispuolisia kavereita, joihin en oikein ole osannut tutustua. He tuntuvat jotenkin kylmiltä, sillä kaiketi huomaavat että olen niin erilainen (olen korkeakoulutettu, ujo, eri taustoista enkä kuulu samaan "alakulttuuriin" kuin he) ja heidän piirinsä on tuntenut toisensa jo jostain yläasteelta saakka.
Olen yrittänyt sanoa miehelleni, että menee kavereittensa kanssa aina kun siltä tuntuu. En halua sitoa häntä kotiin. Olen kuitenkin huomannut, että miehelleni on vaikeaa suhtautua sosiaalisten suhteideni puuttumiseen. Kun en erityisemmin nauti yksinolosta vaan kaipaan sosiaalista elämää. Mieheni olisi myös halunnut järjestää tuparit, mutta aikomus jätettiin kun hän ymmärsi, etten voisi kutsua kuin sen ainoan kaverini. Luulen, että hän olisi hieman hävennyt minun kaveripiirini puuttumista.
Tuntuu, että jos ei ole kaveripiiriä, on muiden silmissä jotenkin omituinen tai suorastaan "luuseri". Häpeän, vaikka tiedän ettei tilanne varsinaisesti ole minun syytäni. En tiedä miten tutustuisin uusiin ihmisiin. Voiko aikuisiällä saada uusia ystäviä, jos on ujo eikä työssä tapaa ketään omaan ikäluokkaan kuuluvaa? Ahdistaa ja pelkään että mieheni ahdistuu yksinäisyydestäni. Masentaa kun ei ole viikonloppuisinkaan hauskaa. Mieheni ei ole kotona viihtyvää tyyppiä. Enkä voi häntä siihen pakottaa. Se olisi kauheaa. Tuntuu, että sosiaalisten verkostojeni puute on yhtä iso ongelma miehelleni kuin itselleni. Olen kai hieman surkimus. Tiedän kuitenkin, että mieheni rakastaa minua ja minä häntä. Mutta ei rakkaus estä ahdistumista. Tai häpeää.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kaikki ihmiset ovat erilaisia. minulla on muutama ihana ystävä, ja sitten muutama koulukaveri ja siihen päälle hyvänpäiväntutut, eli ei minullakaan kovin laajaa kaveripiiriä ole. laatu ratkaisee eikä määrä. olen huomannut että tarvitsen vain muutaman hyvän ystävän, miehelläni taas on paljon kavereita, he viihtyvät laumana. hyväksy ihmeessä itsesi ja se etteivät kaikki ole yhtä sosiaalisia, puheliaita ja hohdokkaita kun toiset. ujo minäkin olen ;) hyvää syksyä!! neuvoja en osaa antaa, kyllä niit uusia kavereita/ystäviä tulee aina välillä elämään, kun hymyilee ja juttelee rohkeasti vaan!
Ei minullakaan käytännössä yhtään ystävää ole, mutta ei se minua eikä vaimoanikaan haittaa. Vaimonikin kun on hieman ujo. Minä itse olen kaikkea muuta kuin ujo, mutta viihdyn hyvin kotona, tarvittaessa yksinkin.
En myöskään tunne itseäni surkimukseksi. Naurettavaa olisikin sellaista väittää. Olen työnikin takia mies, jonka pitää tehdä tarvittaessa itsenäisesti isojakin päätöksiä - joista kyllä kerrotaan lehdissä ja tv-uutisissakin.
Häpeätkö siis sitä, ettei sinulla ole kaveripiiriä vai häpeätkö itseäsi ihmisenä? Etkö siis saa olla sitä mitä olet, vai etkö halua olla sitä mitä olet?
Olet pääkaupunkiseudulle muuton jälkeen luonut itsellesi ongelman, josta et näe ulospääsyä. Sopeutuminen vaatii aina jotain, ja sinä koet sen nyt olevan kaverit. Kaiken tämän muutoksen ja sopeutumisen keskellä, alat miehesi kavereiden kautta haikailla sosiaalista elämää, vaikka kerrot olevasi kuitenkin ujo. Kerrot myös, ettei vanhakaan kaveripiirisi ollut laaja ja suhde veljeesi on etäinen. Jollain tavalla nostat myös koulutuksen syyksi omaan sosiaaliseen ongelmaasi. Lyhyesti sanottuna, et välttämättä ole hypersosiaalinen ihminen, joka noin vaan nappaa kavereita ympärilleen, ja on aktiivinen ja avoin.
Ajatuksia.
Miksi häpeät itseäsi? Me ihmisethän olemme erilaisia, onneksi.
Miksi luulet, että ihminen ilman kaveripiiriä on luuseri, ajatteletko itse jostakin tuntemastasi yksnäisestä ihmisestä näin? Hänhän voi olla hyvinkin onnellinen ja ennenkaikkea sinut itsensä kanssa.
Koska sinulla jäi vanhalle paikkakunnalle kaveripiiri, pidätkö heihin yhteyttä puhelimella? Eivätkö he voisi olla kavereita vieläkin, sinä voisit käydä joskus viikonloppuisin siellä, tai joku heistä voisi tulla luoksesi? Pääasia on kuitenkin, että pidät heihin yhteyttä jollain tavalla, älä laiskistu siinä asiassa.
Miehesi ja sinä olette kuitenkin aika nuoria, kun viikonloppuisin täytyy aina olla "ulkona", vai tulkitsinko väärin? Pystyttekö itseasiassa olemaan kahdestaan, vai onko miehesi pakko päästä kavereidensa luo? Kyllä miehesi voi tunteakkin vähän huonoa omaatuntoa, jos hän tykkää vain roikkua ulkona kavereiden kanssa. Kummat saa enemmän huomioita, miehesi naispuoliset kaverit vai sinä? Jos miehelläsi on vaikeuksia suhtautua sinun sosiaaliseen elämään, niin kyllä miehelläsi on myös vaikeaa suhtautua parisuhteeseenne. On asioita jotka täytyvät olla tasapainossa, kun ihmiset ovat parisuhteessa. Ei ratkaisu ole se, että hän on omien kavereiden kanssa ja sinä kenties omien, miksi te silloin olette edes yhdessä?
Voiko ihminen muuttua, saada uusia ystäviä, tottakai jos haluaa. Nyt onkin kyse siitä haluatko sinä. Toistan tässä nyt vähän alkupuolen tekstiä. Minä ihmettelen eniten sitä, että kuntosalit, jumpat, koira, liian vanhat työkaverit ei tuo ongelmiisi ratkaisua. Miehesi työkaverit on erinlaisia, liian tiivitä, väärää alakultturia, kylmiä. Täkäläistä kaveria tapaat "vain" kerran pari kuukaudessa, ja veljesi kanssa on kylmää. Aivan kuin et näkisi metsää puilta, aivan kuin löytäisit kaikkiin asioihin jonkun syyn olla luomatta suhdetta. Jopa oman miehesi "päästät" aina ulos, kun hänestä siltä tuntuu. Aivan, kuin et haluaisi sitoutua mihinkään, edes mieheesi, aivan kuin pelkäisit hylätyksi tulemista. Onko taustalla kuitenkin jotain muuta, joka kummittelee mielessäsi?
Höpö höpö, miksi sun pitäs hävetä? Muuten ne tuparit olis hyvä idea, vaikka näin jälkikäteenkin järkkää! Puolisosi kavereilla varmasti on tyttöystäviä, eli pyytäkää hekin mukaan! Tupareitten kautta olisit heihin päässy tutustumaan ja heidän kautta vaikka ulkoilee ja ylipäänsä menee johonkin!
Nyt kuule vaan tupareita järjestämään ja tsemppiä!
Mulla muuten ei ole kans yhtään kaveia täällä pääkaupunkiseudulla. Vaan yks vanha duunituttu, ex-mies ja lapset. Puhelimella soittelen muualle päin Suomeen mis lapsuuden kaverit asuu.
Ei onnea tuo laaja kaveripiiri, raha, seksi, parisuhde tai pikkuporvarillinen roju. Onni on harhaluuloista luopumista, sitä kun lakkaatte olemasta ulkoa ohjattuja robotteja.
.. ne harvat ystävät mitkä on elämän kiemuroissa mukana roikkuneet ja mukaan joissain käänteissä tarttuneet. Minäkin olen vastikään muuttanu eri paikkakunnalle, jossa mullei ole ainuttakaa varsinaista ystävää mieheni ja työkavereiden lisäksi. Olen tosin sellaisessa työssä, että joudun setvimään ihmisten asioita päivät pitkät, joten kotona kaipaan vaan rauhaa, väliin yksinoloa ja olemista vaan perheen kanssa.Ei tuo sinun ihmisarvoasi alenna lainkaan.
Niihin harvoihin ystäviin pidän yhteyttä puhelimitse, tekstiviestein ja sähköpostila Mesellä. Tosin minä olenkin iältäni reilusti sinua vanhempi. Mutta jos ei kavereiden puute sinua itseäsi häiritse, so what.
Jokainen ihminen on yksilö ja erilaiset tarpeet, tarvitsetko todella niin monia ystäviä. Ole rohkeasti oma itsesi äläkä yritä väkisin tapojasi, hukkaat vain itsesi jos käytät muita ihmisiä määrittelemään mitä olet tai haluat. Minulle perhe ja tyttöystäväni tulevat ensin, sitten vasta kaverit.
Oikea ystävä muistaa pitkänkin ajan jälkeen, älä turhaan tunne syyllisyyttä näin turhasta asiasta.