Niin, siis kyse on siitä, että naiseni on masentunut. Siis hän on saanut puolisen vuotta sitten diagnoosin ja syö nyt lääkitystä masennukseen. Haluan erota mutta pelkään että hän tekee jotain itsetuhoista. Naiseni on nykyisin aivan kuin eri ihminen kuin pari vuotta sitten.
Olemme olleet jo vuosia yhdessä ja muutos hänessä on järkyttävä. Hän on lähes aina äkäinen, alakuloinen, katkera kaikelle, lihonut, ei huolehdi hygieniastaan (hiukset aina rasvassa ja karvat ajamatta ja hiki haisee), nukkuu vaan eikä koskaan lähde kanssani mihinkään. Syöminen ja herkut vain maistuu. Seksielämämme on kuollutta, vaikka enää en kyllä häneen haluaisi koskeakaan. Hän on negatiivinen, mustasukkainen (esim. tv:ssä näkemiään naisia kohtaan) ja rasittava.
Olen yrittänyt auttaa, piristää, rakastaa, kehua, tukea ja kaikin tavoin nostattaa itsetuntoa. Enää en jaksa. En saa avokiltani mitään takaisin, hymynkin ehkä kerran viikossa. Keskustelut ovat joko hänen monologista valitustaan tai jos itse haluaisin puhua parisuhteestamme, hän syyllistää ja syyttelee ja itkee. Mikään hänen itsensä ulkopuolella ei kiinnosta (paitsi ehkä joku idioottimainen realitysarja tai Seiska). Aiemmin hän on ollut tiedostava ja älykäs ihminen.
Karmeaa, mutta en vain näe sitä ihmistä masennuksen alla. En halua tuhlata vuosia elämästäni moiseen kammotukseen. Rakkauteni häntä kohtaan on hiipunut, nykyisin en voi olla katselemata uusia mahdollisuuksia. En halua muumioitua kotiini näin alle kolmikymppisenä. Tunnen syyllisyyttä, mutta hän ei vain ole minulle sitä mitä elämältäni haluan. En halua että minut vedetään pimeyksiin.
Onkohan mahdollista että hän toipuisi? Mitään varsinaista ulkoista syytä ei masennukselle ole, ehkä se on perinnöllistä. Elämäniloani en suostu uhraamaan. Enkä voi olla vastuussa aikuisesta ihmisestä. Mitä mieltä olette tilanteestamme?
Olemme olleet jo vuosia yhdessä ja muutos hänessä on järkyttävä. Hän on lähes aina äkäinen, alakuloinen, katkera kaikelle, lihonut, ei huolehdi hygieniastaan (hiukset aina rasvassa ja karvat ajamatta ja hiki haisee), nukkuu vaan eikä koskaan lähde kanssani mihinkään. Syöminen ja herkut vain maistuu. Seksielämämme on kuollutta, vaikka enää en kyllä häneen haluaisi koskeakaan. Hän on negatiivinen, mustasukkainen (esim. tv:ssä näkemiään naisia kohtaan) ja rasittava.
Olen yrittänyt auttaa, piristää, rakastaa, kehua, tukea ja kaikin tavoin nostattaa itsetuntoa. Enää en jaksa. En saa avokiltani mitään takaisin, hymynkin ehkä kerran viikossa. Keskustelut ovat joko hänen monologista valitustaan tai jos itse haluaisin puhua parisuhteestamme, hän syyllistää ja syyttelee ja itkee. Mikään hänen itsensä ulkopuolella ei kiinnosta (paitsi ehkä joku idioottimainen realitysarja tai Seiska). Aiemmin hän on ollut tiedostava ja älykäs ihminen.
Karmeaa, mutta en vain näe sitä ihmistä masennuksen alla. En halua tuhlata vuosia elämästäni moiseen kammotukseen. Rakkauteni häntä kohtaan on hiipunut, nykyisin en voi olla katselemata uusia mahdollisuuksia. En halua muumioitua kotiini näin alle kolmikymppisenä. Tunnen syyllisyyttä, mutta hän ei vain ole minulle sitä mitä elämältäni haluan. En halua että minut vedetään pimeyksiin.
Onkohan mahdollista että hän toipuisi? Mitään varsinaista ulkoista syytä ei masennukselle ole, ehkä se on perinnöllistä. Elämäniloani en suostu uhraamaan. Enkä voi olla vastuussa aikuisesta ihmisestä. Mitä mieltä olette tilanteestamme?
Vastaukset 11
Vanhimmat
hän ilmiselvästi on avun tarpeessa. Ymmärrän, että et kohta enää jaksa. Omaakin elämää tulisi ajatella. Mutta ei aina voi olla itsekäskään. Itselläni on mies, joka sairastui muutama vuosi sitten parantumattomaan sairauteen.Tuntemukseni olivat moninaiset ja vieläkin pelkään, että jonain päivänä työntelen häntä pyörätuolissa. Mutta en silti häntä aio hylätä. Olemme olleet niin kauan yhdessä ja hän on ollut aina hyvä mies minulle. Hän ei yksinkertaisesti ansaitse hylkäämistä. Sinun naisesi tapauksessa on kysymys masennuksesta ja siitä voi toipua. Hakekaa apua jostain terapeutilta vaikka. Tsemppiä.
Niin, siis naiseni on jo käynyt puolisen vuotta sitten (tai joskus viime talvena) lääkärissä ja saa siis lääkitystä ja terapiaa (kerran viikossa). Mutta, mitään tuloksia ei siis näy, ei mitään. Lääkitys ei kai auta, eikä terapiakaan tunnu tekevän mitään.
Tulevaisuus hänen kanssaan näyttää ahdistavalta, sillä vielä vuosikin tätä samaa p**kaa suorastaan imee minut kuiviin. Hän on nykyisin niin puistattava (siis henkiseti että fyysisesti) että tuntuu elämän tuhlaukselta elää hänen kanssaan. Mutta silti välitän hänestä, enkä tahtoisi hänen joutuvan entistä heikompaan tilanteeseen. MUtta minulla on vain yksi elämä..
kannata eikä tarvitse kenenkään kanssa olla...tekee hallaa itselleen...viha ja katkeruus kasvaa. Jos ei todella HALUA uhrautua toisen puolesta, ei kannata.
Masennuksesta toipuminen kestää joskus jopa vuosia ja olet ihailtavalla tavalla tukenut häntä. Tiedän omasta kokemuksesta miten raskasta se on.
Mutta paranemisen mahdollisuus on silti. Varmasti hän arvostaa kun olet ollut tukena, vaikkei sitä jaksa näyttääkään. Kuulostaa vain siltä että kovin hitaasti tehoavat nuo hoitokeinot, olisiko hyvä jutella lääkärin kanssa ja kertoa että olet huolissasi.
Oman jaksamisesi kannalta olisi hyvä välillä päästä "omaishoitajan" ominaisuudesta ja harrastaa tai matkustaa välillä, pitää hengähdystauko. Masennus vie parisuhteessa molemmilta elämänilon, ja voi pahimmassa tapauksessa tuhota koko suhteen. Masentunut itse on kovin avuton käsittelemään parisuhdetta, hänellä on oman pääkoppansa kanssa täysi työ..
Voimia teille..
Näin oli tosiaan meilläkin vaan kyse oli miehestäni. Ihan samanlaista kuten kerroit oli meidäkin elämä ainakin n. 2 vuotta. Kyllä siinä eräänkin kerran sai niellä kiukkua. Joskus tuli sanottua pahasti kun yksinkertaisesti tuntui ettei vaan jaksa enää. Vaikka kuin yritti olla apuna ja keksiä kaikkea mahdollista mukavaa maan ja taivaan välillä niin ei tahtonut mikään auttaa. Mielenterveystoimistosta sai apua? Lääkkeitä lisättiin koko ajan ja pirun kovia määriä, että loppupeleis lääkepöhnis oli koko ajan ja nukkui vaan..Meillä tämmönen tilanne alko kun mies irtisanottiin sen jälkeen ei elää normaaliksi palannut. Mulla ainakin helpotti itteä ja omaa jaksamista se, että oli oma äiti tukena ja jaksoi kuunnella. Masentuneen, vaikeasti masentuneen ihmisen kans elämiseen vaaditaan voimia, paljon voimia siltä mahdolliselta puolisoltakin..En tiedä kyl tänäkään päivänä mikä olisi ollut mieheni kohdalla sitä parhainta apua mitä olisi voinut saada. Hän oli väliin myös hoitolaitoksessa vaan ei jaksanut pidemmissä jaksoissa siellä olla. Jaksamista ja voimia sulle, niitä tulet tarvitsemaan
Oon 24-vuotias mies ja seurustelen naisen kanssa, jolla oli vaikea masennus seurustelumme alkupuolella. Sitä kesti noin pari vuotta. Kun hän parani, elimme normaalia elämää ja kerkesimme nopeasti erotakin. Palasimme kuitenkin yhteen. Ei olisi pitänyt. Nyt hänellä on syömishäiriö ja on ollut sen vuoksi jo kuukausia osastohoidossa. Sairastumiset on koetelleet rakkauttani häntä kohtaan ja tehneet elämästäni rankkaa. Jätän tyttöystäväni ennemmin tai myöhemmin. Vientiä olisi.
Suosittelen sinulle tyttöystäväsi jättämistä. Mielenterveysongelmilla on tapana uusiutua, enkä usko että suhteestanne tulee koskaan täysin tasapainoinen. Ajattele itseäsi. Tulet olemaan onnellisempi ilman häntä.
itseltäsi, mitä elämältäsi haluat. Jos haluat vapauden, et voi, etkä saa syyllistää itseäsi. Se, että olet seurustellut tyttöystäväsi kanssa, ei sido sinua loppuelämäksesi häneen. Sinulla on lupa jatkaa elämääsi, mitä suosittelenkin, oman itsesi vuoksi.
Se, mihin tyttöystäväsi elämänsä käyttää, on hänen oma asiansa.
Onkohan tämä ns. terapia nyt ihan OIKEAA psykoterapiaa vai että kumppanisi käy psyk. sairaanhoitajan luona kerran viikossa purkamassa tuntojaan, mikä ei ole oikeaa terapiaa.
Onkohan tämä ns. terapia nyt ihan OIKEAA psykoterapiaa vai että kumppanisi käy psyk. sairaanhoitajan luona kerran viikossa purkamassa tuntojaan, mikä ei ole oikeaa terapiaa.
Itse seurustelin ihanan miehen kanssa, kun sairastuin masennnukseen. Olin masentunut todella pitkään ja hoitoa hain vasta puolentoista vuoden jälkeen. Sitä ennen olin kiukkuillut, äksyillyt, nukkunut, lihonut jne. hänelle.
Kun aloin saamaan hoitoa ja kerroin miehelleni asiasta, niin hän kysäisi, että hulluko minä olen ja nauroi päälle. Ei auttanut muuten kuin tuomalla kaupasta herkkuja, kun pyysin. Pakeni töidenkin jälkeen rassaamaan autoja, kun ei osannut itse käsitellä asiaa eikä näin ollen auttaakaan. Nyt vituttaa tuollainen tyyppi, miten vähän loppujen lopuksi merkitsinkään hänelle. No, ehkä hänelle oli ongelma mun masennus..
Kun jätin hänet, niin laihduin viisitoista kiloa ja tapasin uskomattoman miehen. Kerroin hänelle masennuksestani ja hän kysyi: miten voin auttaa. Uskomatonta! Nyt ollaan kihloissa ja eletään yhdessä ja joka kerta, kun alkaa masennuspiikki, katson häntä ja ajattelen: tuon takia nousen ja lähden puntille.
Siis, jos naisesi lääkkeet ei auta, kannattaa ne vaihtaa. Odota hetken aikaa (siis muutama kuukausi), mulla itelläni tepsi. Kannattaa myös kertoa, miltä susta tuntuu, kun naisesi makaa sängyssä ja syö vaan. Se herättää aika kovasti!
p.s. Itselläni masennus on kestänyt 6 vuotta, joten varaudu siihen. Kaikki ei jaksa, mutta siinä se rakkaus punnitaan. Tsemppiä!
Lueskelin tuota viestiäsi kauhun vallassa.. aina ei itsekään tiedä mitä poikaystävältään vaatii..
Itse tukeuduin aiempaan ex-avomieheeni ehkä liiaksikin entisessä avoliitossani ongelmieni kanssa, olen kova jännittämään esiintymistä. Hän jätti minut ja sanoi päin naamaa löytäneensä parempaa. Eron jälkeen laihduin rajusti ja minulla puhkesi vähitellen paniikkihäiriön omaisia tuntemuksia. Siinä mielessä olen suomalainen perus sissi, etten ole käynyt tuosta asiasta lääkärissä vaan järkeilen asioita omassa päässäni parhain päin sekä upotan suruani urheiluun silloin kun pystyn.
Uusi avokkini on aivan ihana, mutta ei vaan välillä ymmärrä pelkojani. Voi olla tietysti ettei haluakaan, ajattelee samalla lailla kun sinä että ei jaksa kovin kauaa. Minä taas puhun peloistani, yritän saada tukea ja ehkäpä muutaman järkevän lauseen toisen suusta, en odota että hän minut parantaa. Miehet helposti syyllistävät itseään, kun eivät pysty ratkaisemaan tilannetta. Ei sitä voikaan ratkaista, mutta rinnalla voi seistä. Mulla paheni tää olo kun jouduin edellisessä työpaikassani vielä työpaikkakiusatuksi ja sitä on nyt seurannut kamalat pelot.
Kamalaa nyt näin näkemättä tuomita, mutta uskon että kumppani voi salakavalasti myös ruokkia ja jopa pahentaa masennusta, jos ei osaa tukea oikealla tavalla. Jos toinen on masentunut ja toinen vaan vieressä ilakoi, ei se ainakaan sitä masentunutta yhtään helpota.
En nyt ehkä ole sillälailla oikea henkilö sanomaan, koska luulen että pohjimmiltani hallitsen itseäni ehkä hiukan tyttöystävääsi paremmin tässä asiassa. Tänäänkin sain kamalan paniikkikohtauksen ruokakaupassa ja totesin kylmän rauhallisesti poikaystävälleni että "Nyt se taaas tuli ja pyörryttää ihan pirusti", tarkoitus oli mennä vielä toiseen kauppaan ja poikaystävä oli jo lähdössä kotia päin, mutta jotenkin tuntuu paskalta antaa tällaselle oireelle periksi, ikäänkuin se olis vahvempi kun minä ja veis mut kotiin makaamaan sillon kun sattuu ilmaantumaan.. ei ei ei .. sanoin siis poikaystävälleni etten todellakaan anna nyt periksi tällaselle että mennään samperi siihen toiseenkin kauppaan, piän vaikka seinistä kiinni jos ei lopu tää pyörrytys!
Tiedän, et elämä tällasten "häiriöisten " kanssa ei ole helppoa. Meistä jokainen kuitenkin tarvitsee tukea, jopa ne "terveetkin" omissa parisuhteissaan, mutta ehkä sitten taas hiukan eri asioihin. Ei meistä kukaan ole oikeasti niin vahva miltä se ulospäin näyttää.