En ole koko yli 20-vuotisen elämäni varrella koskaan seurustellut, vaikka kova haku on koko ajan ollut päällä ja ihastun helposti, mutta en saa sanaa suustani jos pitäisi sitten lähestyä jotakin. Ja kun viimein tapaan naisen joka näyttäisi todella pitävän minusta, niin minulle iskee paniikki. Pelkään alkaa seurustelemaan, mutta en ymmärrä miksi. Vaikka hän on todella mukava ja nättikin, niin jostain syystä tunteet eivät kunnolla herää ja tuntuu että pitäisi ennemmin lähteä baareihin iskemään yhdenillan juttuja. Mistä tämä voisi johtua? Olenko niin pinttynyt yksin elämiseen, että en uskalla päästää ketään elämääni? Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Miksi mikään ei riitä?
apua
3472
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kaveri sai kerran ihmissuhdeasioissa niin turpaansa, että tämä näkyy vieläkin äijän käyttäytymisessä. Jos vähänkin näyttää siltä että suhteesta voisi tulla jotain, niin hän tekee jotain älytöntä. Veikkaisin että ihan alitajuisesti. Ei uskalla enää päästää asioita siihen pisteeseen, että voi tehdä kipeää.
En voi tietää mikä sua vaivaa :)
juttu mulla aina.noh,kai tässä pitää odotella sitä joka kolahtaa niin että asiat muuttuu.mut naurattaa jo koko homma.tänäänkin varmaan toistuu sama kaava...
Silloin kun olin sun ikänen, en ollut mäkään vielä seurustellut. Sitten yks kaks jotain tapahtui ja olin 3 vuotta yhen friidun kanssa. Tänään 38 vuotiaana olen pitkään ollut sinkkuna ilman ystävätärtä ja mulla on sama ongelma edelleen kuin on aina ollut lähestymisen kanssa. Jotenkin ei meinaa tulla sanaa suuhun, vaikka on jo 'harjoteltu', eli olen kaikkiaan jo seurustellut 3 kertaa kullakin kerralla 3:sta 4:ään vuotta. Musta kuitenkin ei passaa jäähä sitä miettiin, se voi olla liiankin yksinkertaista ollakseen totta, kun osat loksahtaa kohdalleen. Lippu vaan korkeelle ja tuntosarvet ulos!