Onko täällä pitkään suhteessa olleita (yli 10 vuotta ), jossa alkuaika ei olut yhtä huumaa. Siis onko tunteet heränneet myöhemmin ja onko parisuhde ollut tyydyttävä ilman suurempia ogelmia? Vai onko niitä, jotka ovat kamppailleet läpi koko suhteen tunteiden puuttumisen kanssa?
Pitkä suhde ja tunteet
Kukkuu
81604
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei kai nyt kukaan mene yhteen toisen kanssa ilman jonkunnäköistä mielenhäiriötä, jota myös rakastumiseksi kutsutaan?
Itse ollut yli 16 v saman miehen kans ja vuosi kesti kummallista, outoa olotilaa. Sitten putosimme maan kamaralle tömähtäen ja toisiimme jämähtäen. Arkea kuitenkin jaksettu vaikka nyt alettu miettimään eroakin tai jotain parisuhdeleiriä tai vastaavaa.
Aika ankeeseen suuntaan nyt menossa jo oltu pitkään.
Totta,että tuskin kukaan menee naimisiin, tai perustaa perhettä vaan jonkun kanssa.
Olemme pohtineet tätä ystävieni kanssa...nyt yli 35-vuotiaina, toiset vielä yhdessä, toiset eronneet.
25 vuuotiailla tarve sitoutua, yhteiskunnan paine perustaa perhe, halu asettua. Tämä mielestäni myös ohjaa valintoja ehkä järkiperustein.
Ihmiset ja myös elämäntilanteet muuttuvat. Jokin elämäntilanne voi tuoda puolisosta uusia piirteitä vielä 10-vuoden jälkeenkin.
Arki varmasti tulee kaikille...mutta voisiko se olla helpompaa jos "on alussa lähtenyt jalat alta"...tätä olen myös miettinyt ?
voin sanoa että minulta puuttui se alkuhuuma miestäni kohtaan, tunteet tulivat pikkuhiljaa, ensin en tahtonut muuta kuin ystävyyttä. Olen miettinyt että jos se alkuhuuma olisi ollut niin mitäs sitten, kun se kuitenkin katoaa ajan myötä niin tulisiko tavoiteltua vain "mahdotonta". Nyt sitä ei osaa sillä lailla kaivata. Minusta meillä on vankka ystäväpohja, himon kustannuksella kylläkin. Mutta luulen että tämä jatkuu tulevaisuudessakin vahvana suhteena. Meilläkin omat ongelmamme, kuten juuri seksi, mutta missäpäs niitä ongelmia ei olisi..
Olemme jo kuusikymppisiä ja yhteistä taivalta 35 vuotta. Itse menin naimisiin vailla rakkautta, koin lähinnä ystävyyttä. Liekö syynä ensimmäisen liiton pettymykset, pahoja juttuja.
Jossain vaiheessa elämän ruuhkavuosina tuntui, että olemme kovin kaukana toisistamme, tarpeemme eivät kohtaa, kiukku kasvaa. Väsymystä, kuuntelemattomuutta. Tätä nyt jälkikäteen kelaamme – ja vasta nyt ymmärrämme, mitä olisi voinut tehdä toisin. Ei ollut oikeaa viestintää. Piiloviestit rasittivat ja turhauttivat.
Mutta erityisesti mies on pitänyt kaiken aikaa selkeästi kiinni päämäärästä: olemme yhdessä kuolemaan asti. Itse olisin jossain vaiheessa jo luovuttanut. Mikäli suhteessa ei ole väkivaltaa, alkoholismia, uskottomuutta, sairaalloista mustasukkaisuutta, muista ongelmista kyllä selviää, ajan kanssa. Pettämisiin en osaa ottaa kantaa, koska tässä liitossa uskottomuutta ei ole ollut; ehkä niiden yli olisimme päässeet, ehkä emme.
Pitkässä liitossamme olen nyt rakastuneempi kuin koskaan. Lapset maailmalla, meillä aikaa toisillemme, seksiäkin yllin kyllin. Ja hellyyttä. Mies on hurjan hellyydenkipeä, minä myös. Iho ihossa on tärkeää. Jos se johtaa yhdyntää, huikeaa; ellei, hieromme toisiamme, nautimme läheisyydestä. Yhteinen harrastus ei kesämökin ikuinen remontointi on eräs ilomme.
Rakkaudesta menin aikoinaan, yli 20 vuotta sitten naimisiin ( en olisi muusta syystä osannutkaan mennä ) ja sillä samalla rakkaudella jatkamme liittoamme edelleen. Toki tunteet ovat olleet vuosien saatossa koetuksellakin,ovat ne kai joka liitossa, mutta rakkaus ja luottamus ovat meille sellainen voimavara, että elämän myrskyistä on selvitty. Olen tunneherkkä ihminen ja kärsin kaikesta eripurasta, pyrin sovittelemaan asioita rauhanomaisesti. Ja sellaista elämänmallia olemme pyrkineet jälkikasvullemmekin (nyt jo aikuisa ) antamaan. Pitäisi olla kiitollinen aina niistä pienistä, kivoista asioista, joiden avuilla jaksaa sinne huomiseen.
Suhteita on niin monenlaisia, vaikkakin ne loppupeleissä seurailevat samaa kaavaa. Luulen, että pointti kumppanin valinnassa on se, että tulee kyseisen ihmisen kanssa arjessa toimeen. (Alkoholi, muut suhteet, väkivalta ym. kun keikuttavat venettä vähän turhan paljon). Jossain vaiheessa huuma hiipuu ja tilalle tulee joko ero tai kestävä rakastuminen. Itsellä menossa hurja kapina, minkä vuoksi välillä tuntuu vaikealta olla suhteessa, mutta taustalla tikittää miehen niin monet hyvät puolet. Ja toisaalta tietoisuus siitä, että menossa on oma kehityskriisi, eikä se ole kumppanin syytä. Kiitokset vastauksista! Toivottavasti niitä tulee paljon lisää.
Tähänhän minä osaankin vastata...hmmm.
Olen niitä, jotka elämässään rakastuivat vain kerran enkä osaa muuta kuvitellakaan omalle kohdalleni. Sanotaan nyt sitten että ns. sydämeni valinta oli järjetön ja minun oli "jätettävä se taakseni"... Halusin kuitenkin perheen enkä halunnut alkaa tekemään itseään toistavia erehdyksiäkään, eli että olisin kuitenkin "korvannut" sen,jota en koskaan olisi voinut saada, jollakin sitä muistuttavalla.
Eli päädyin menemään naimisiin ja perustamaan perheen ennestään tutun ja turvalliseksi tietämäni miehen kanssa. Muut vaihtoehdot olivat oikeastaan poissuljettujakin, koska lapsentekoikänikin olisi muutoin mennyt ohi.
Jos ihminen ei ole täysin tunteeton, niin eihän sitä voi mitenkään välttää, että kaikenlaisia tunteita herää ja kehittyy ja on mukana ihmissuhteessa. Seksikin paranee vanhetessaan... Tässä tapauksessa. Olihan se ihme löytää mies, joka halusi myös tulla isäksi lapsilleni sensijaan että olisi halunnut vain harjoitella sitä lapsentekoa.
Tietysti muistan rakastumiseni, sekään ei ole haihtunut mielestäni. Miten se edes voisi? En ymmärrä lainkaan näitä "hetken huuma"-ihmisiä, valitan. Miksikään valtaisan puoleensavetäväksikään ei mieheni ole muuttunut, samalta turvalliselta vaihtoehdolta se tuntuu kuin minkä kanssa menin naimisiin. Tunteita on kyllä paljonkin. Niitähän on tullut lisääkin. Olenhan myös äiti... Perhe on kokonaisuus, jonka kaikkien osapuolien tarpeista pitää pitää huolta, enkä voisi edes kuvitella, että lähtisin ns. juhlimaan kodin ulkopuolelle. Pitäisin sitä askeleena kohti ties minkälaisia harharetkiä. Seuraukset tuntuisivat minusta niin karmivilta, etten ikinä voisi tehdä sellaista toisille ihmisille. Ihmisille, joilla on tunteet.
Sanonpa vain teille ihmiset, että voisin allekirjoittaa täysin kuulemani lauseen: "Meno ympärillämme on sellaista, että kaikki suuret rakkaustarinat ovat kuolleet..."
Oikeastaan haluan jatkaa edellistä senverran, etten ole käynyt varsinaisesti kamppailua puuttuvien tunteiden kanssa. En ole ajatellut koko asiaa. Nuoruuden suhteet ja rakkaudet olivat senverran tyrmääviä kokemuksia, että tuntui hyvältä vain jatkaa elämää näin. En ole järkisuhteiden tai kulissiliittojen puolestapuhuja. Olen aivan liian intohimoinen moiseen. Olen vain tarvinnut aikaa (tiedän että tarvitsemani aika on aina ollut paljon pitempi kuin ihmisillä keskimäärin)ja se aika tuntuu minut myös "palkitsevan". Eli ne tunteet, joista nuorena haaveilin heräävät kyllä, kun malttaa... Ovat heränneetkin... Mulla on vissiin menossa joku loppuhuuma, kun toisilla on vain lyhyt alkuhuuma ja loputon arjen harmaus enkä voi edes käsittää sitä elämisen ankeutta, josta ihmiset niin mielellään tuntuvat puhuvan yleisenä ja kaikkia koskevana asiana. Mulle kotonakin puhuttiin rakkaudesta eikä haihtuvista huumista ja minusta se on todellisuutta myös jo vanhusikään ehtineille vanhemmilleni.