Tässä eroa harkitsen ja ajattelin kysyä teiltä, miten teillä on (ollut) asiat esim vuoden jälkeen erosta?
Miten lapset ovat jaksaneet ym?
Mun lapset ovat 14 ja 17 v
Miten lapset ovat jaksaneet ym?
Mun lapset ovat 14 ja 17 v
Miten ootte selviytyneet?
Matti49
152823
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Pärjäät kyllä.
Alussa kaikki oli kaaosta, kun yli 15 vuoden yhteiselon jälkeen lähtee erilleen. Minusta tuntui, että koko elämä on sekaisin, eikä koskaan selkenekään. Mutta vähitellen alkoi ylämäki, joka nyt vuoden eron jälkeen on edelleen nousujohteinen.
Lapset ovat selvinneet erittäin hyvin. Omat lapseni ovat muutaman vuoden sinun lapsiasi nuorempia. Uskon, että kun lapset näkevät vanhempansa onnellisena, hekin ovat onnellisia. Ydinperheen idylli on vanhempien korvien välissä. Lapset kaipaavat vanhempaa, joka huolehtii, eikä sillä ole väliä, onko vanhemmat naimsissa vai ei. Älä lapsistasi huoli, vaan pidä itsesi kunnossa. Se on parasta, mitä voit lapsillesi tarjota.
Tushka tuli pienellä viiveellä, 3 vuoden
päästä, mutta selvitty on kaikesta.
siitä kummasti vain selviää.
Itse olen eronnut 15 vuotta sitten (liitosta 2 lasta 19 ja 14) ja nyt 10 vuoden avoliiton jälkeen taas ero edessä. Luulin että ei olisi niin vaikea mutta tunteet ja järki kulkevat eri reittejä.
Nyt toivon vain ettei avoero vaikuttaisi 14 v poikaan kovin paljon ja olenkin yrittänyt puhua ex-avopuolisolle että pitäisi yhteyttä poikaan, koska Hän on kuitenkin nuorimman ainoa oikea "isä". Katsotaan nyt kuinka asiat edistyvät, ja toivotaan parasta.
Lapsilla on lojaalisuus molempiin vanhempiin joten isän/äidin ei pitäisi käyttää lapsia välikappaleina, Ja minä ainakin pyrin kaikin tavoin siihen että pojan ja ex:n välit säilyisivät hyvinä.
Vuoden päästä molemmat ovat rakentaneet oman elämänsä uudelleen ja keskenäiset välitkin alkavat pikkuhiljaa muuttua kaveruudeksi.
Jostain luin että avio/avoeron läpikäyminen vie 2-3 vuotta ihmisestä riippuen.
Mutta itkut on itkettävä ja asiat käytävä läpi aivan yksin.
Tuloksena on vahva ja kokemuksen rikkaampi ihminen.
Ja sanotaan kun jotain menettää saa tilalle jotain uutta.
Voimia Sinulle ja lapset kyllä selviytyvät.
Oletko ihan varma, että ero on oikea ratkaisu?
Ero vaan tuppaa jättämään melkoisia arpia ja ikäviä asioita. Toki riippuu eron syistä, väkivalta / alko / mielenterveys / pettämis
-perusteiset erot ovat varmaankin "terveitä" mutta muiden muotisyiden vuoksi erot ovat ilkeitä. Olet varmaan huomannut tälläkin palstalla olevien katkeroituneiden naisten kommentteja. Exät pyrkivät (siis etupäässä naiset)hankkimaan taloudellista etua erosta, ja miehet ovat kovasti kilttejä, antavat lasten nimissä paljonkin periksi. Itsekin "hävisin" noin 50.000 egee, mutta menihän se lasten hyväksi??? Pidä huoli että saat ihan oikeasti pitää yhteyttä lapsiisi ja yritä tehdä jotain sen puolesta, että exä ei manipuloi lapsia isävastaisiksi.
"Mun lapset ovat 14 ja 17 v"
Murrosikäiset saattavat olla hyvinkin vihaisia vanhemmilleen. Hehän eivät välttämättä miellä kokonaisuuksia, eikä kaikista asioista voi kertoa. Oma poikani antoi minulle anteeksi vasta vuosien kuluttua.
Välillä tuntuu, että jaksaa, välilä ei. On niin paljon anteeksiannettavaa. Tuntuu, ettei ihmisen sielua, sydäntä, voi enempää rikkoa. silti olen tässä. Yritän saada tätä liittoa koottua. Yritän antaa anteeksi. Unohtaa ei voi. On vain elettävä nämä edessäolevat tunnit, päivät, kuukaudet ja toivottava, että se aurinko alkaa vielä paistaa tännekin risukasaan. Eroakin olen miettinyt. Mutta se on viimeinen vaihtoehto. Se on niin lopullinen vaihtoehto.
Minua varoitti yksi eronnut. Sen helvetin tuskan sain kokea. Pitäisi välttää erot.
Erosimme reilu 3v sitten. Mieheni jäi entiseen taloomme asumaan, me muutimme n 60km päähän, toiselle paikkakunnalle. Opiskelin uutta ammattia ja koulu täältä käsin lähempänä.Samoin lastenhoitoapu, vanhempani ja sisarukset lähempänä.
Lapset eron hetkellä 11, 9, 7 ja vajaa 4v. Hyvin ovat sopeutuneet, ensimmäisen kesän olin heidän kanssaan, en mennyt kesätöihin, uusi paikkakunta meille kaikille, sopeutumista uuteen tilanteeseen oli kaikilla. Opiskeluni sujui hyvin, valmistuin viime vuonna sairaanhoitjaksi, 3,5v sain opinnot tehtyä ja lapset ovat omatoimisia ja reippaita, osallistuvat kotitöihin ja koulut menee hyvin.Uusia kavereita on saaneet ja arki sujuu hyvin.
Päivääkään en eroani ole katunut, ainoastaan sitä, miksi en lähtenyt aiemmin.
Nyt olen töissä, minulla on kihlattu rinnallani,
tätä ennen en olisi ollut valmis sitoutumaan uudelleen, mutta tämä mies vei kerralla jalat alta ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä;)
pari lyhyempää seurustelusuhdetta oli eron jälkeen.
Exmieheni on ollut yli 2v naimisissa, meillä ihan hyvät välit. Hän tapaa lapsiaan 1-2 kertaa/kk, miten töiltään pystyy ottamaan.Alkuun välit olivat kireät, mutta aika tehnyt tehtävänsä.
Lapsset voi hyvin :) paremmin jopa kuin ennen.
Molemmat vanhemmat elämässä - riitoja ei kuten ennen !!
ois pitänyt aiemmin jo erota
ikävä lapsia kohtaa oli aivan hirveä, vaikka niitä näkikin usein. Ja se syyllisyyden tunne kun lapset kysyivät iltaisin exältä miksi isi ei ole kotona. Sitä kesti tosi pitkään, eikä se vieläkään täysin ole mennyt ohi puolen toista vuoden jälkeen. Vuosi oli aikamoista vuoristorataa, välillä luuli asioiden olevan jo käsitelty, mutta kohta tuli taas kuoppa. Lapset eivät ole onneksi erosta kärsineet, ei ainakaan päälle päin näy. Heillä on kaksi kotia, joissa saavat olla milloin haluavat. Vanhemman kohdalla on tällä hetkellä jotain ristiriitaa menossa, kun olemme exän kanssa samassa tilassa. Ei suostu puhumaan kummallekaan. Olemme antaneet asian olla puuttumatta siihen silloin. Itsestä alkaa pikkuhiljaa tuntumaan ettei niitä 'kuoppia' ole enään tullut ja alkaa olemaan omilla jaloillaan taas.
Meillä on avioeron esivaihe meneillään.Tunteet vaihtelevat tunneittain,välillä ajattelee että jaksaa yksin ,välillä taas ei ja sitten taas ahdistuu kun ajattelee loppuelämäänsä tässä liitossa.Meillä on avioliittoa 18v. takana ,sitä ennen olimme lapsina (alle20v)kihloissa ja siitä eroa n.5v jolloin taas palasimme yhteen.Miehellä alko-ongelmaa,kiivas luonne ,itse olen omahyväinen aina oikeassa oleva paska akka,olemme tapelleet fyysisesti hyvinkin rajusti.Avioeroa olen ajatellut 10v enemmän tai vähemmän aktiivisesti,mutta lapset ja ehkä annettu avioliitto lupaus on kuitenkin pitänyt yhdessä. Ehkä myöskin yhteineen omaisuus ja muutoksen pelko.Yhdessä emme harrasta mitään,emme edes kauppareissuja.Itse kaipaan muita ihmisia ja ns,sosiaalista kanssakäymistä mutta mies ei.Lapset ovat ala-aste ikäisiä poíkia,vanhempi siirtyy ylä-asteelle ensivuonna.Kaipaan miestä seurakseni vaikka mihin ,kalaan ,teatteriin,kävelylle,lomille,mutta aina pyydettyäni niin olen saaanut vastaukseksi ,ettei sun kanssa voi lähteä!!Syynä on varmastikin kurja jäkättävä luonteeni??Yleensä ihmiset kyllä pitävät minusta .Viimeiset 5v olen tehnyt kolmisin poikien kanssa kaikkea kivaa,ollaan käyty ulkomailla,elokuvissa,kalassa,retkillä jne.,mutta jotain on puuttunut.Ehkä se mies seura.Sitten viime keväänä eräänä päivänä kohtasi aivan yllätäen miehen ,kenet halusin tavata uudelleen ja pian meillä oli mukava,intiimi suhde,missä molemmat nautimme olostamme.Tapasimme salaa ,mutten oikeastaan edes halunnut sen kummemmin peitellä olotilaani ,kun tulin tämän toisen luota,Käyttäydyin aivan törkeästi miestäni kohtaan,enkä tuntenut edes syyllisyyttä!Oikeastaan halusin loukata miestäni hänen haluttomuudestaan olla kanssani.Moneen,moneen vuoteen tunsin taas olevani haluttu.Kerroin loppukeväästä erohaluni,mies järkyttyi ,itki ,sanoi rakastavansa minua ,ryyppäsi viikon ,jätti työnsä.Aloin katua ja yritin lepytellä ja vaikkamitä.Lupasin ,etten tapaa tätä toista ja kuitenkin tapasin vielä muutamia kertoja ja hänen luonaan olirauhallinen olo.Eropaperit laitettiin vireille alkukesästä ja sitten jouduin paniikkiin muutoksen uhatessa ,mutta mieheni oli tavannut jo jonkun mukavan naisenja vietti viikonlopun tämän kanssa;ei öitä,nautti vain olostaan ja hetkellisestä vapauden tunteestaan ja siitä varmasti,että tämä toinen tuntui pitävän hänestä,miksei olisi pitänyt?Mieheni on aivan mukava ja komea mies,mutta me saamme toisistamme huonoimmat puolet pinnalle.Tulin hysteeriseksi,itkin ja sain hengenahdistusta ,rukoilin ja painostin miestäni jättämään tämän toisen ;lupasin unohtaa tämän toisen miehen ja olla onnellinen liitosssamme,tyytyä siihen ettei yhdessä tarvitsekaan kulkea ,ei puhuta,että rakastelu riittäää joskus,ettei miehen ryyppykaudetkaan haittaa,kunhan vain säilytetään "eheä"koti lapsilla.Mies jäi ,olemme rakastelleet ,käyneet kerran ulkona syömässä kahden,olemme yrittäneet viihtyä toistemme seurassa. Mutta nyt syksy on saapunut,asumme yhdessä ,koitan olla kaipaamatta mutta kun tunne on kuitenkin kadonnut ja kaipaan tätä toista niin ,että sattuu.Hänen läheisyyttään ja kosketustaan,tuoksua ,naurua,sitä kun tuli läheelle ja kertoi kaivanneensa minua ja kuinka paljon hän haluaa minua. Emme ole kuitenkaan tapailleet enää,niinkuin alkukesänä ,minun tahdostani.Miten kykenen säilyttämään avioliittoni ja perheeni,jos kuitenkin tunnen tällä tavoin toista miestä kohtaan.Hän sanoo rakastavansa minua ja vaikka tiedän sen olevan ehkä vain fyysistä halua ,kaipaan häntä niin ,että olen itkun partaalla koko ajan ja öisin ajattelen häntä. Kuitenkaan en haluaisi loukata miestänikään enempää ,.Että kyllä osaa mennä elämä sekaisin tunteiden voimasta !!
että kannattaa jäädä riippumaan tuohon tilanteeseen? Onko k u k a a n osapuolista onnellinen nykytilanteessa? Onko jäämisessä kysymys pelkästään "muutosvastarinnasta"? Itse riipuin vastaavassa suhteessa kolmekymmentä vuotta. Sitten löysin sen sielunkumppanin enkä kadu hetkeäkään lähtöäni; nyt muutaman vuoden jälkeen kaikki ovat onnellisia; ennenkaikkea lapset, jotka olivat todella kärsineet vanhempien riidoista. En ihan vähällä allekirjoita "lasten tähden" pakolla kasaan parsittua liittoa, ainakin omalla kohdalla ero päinvastoin pelasti lapset!
Kiitos neuvostasi!Ehkä olen kuitenkin jo sisimmissäni päätöksen tehnyt ,ja käyn perheterapiassa;yksin ! Nyt vain mietin uskaltaisinko sittenkin ottaa tämän toisen miehen elämääni,sekamelskaan mukaan.Etten sorru käyttämään häntä "kainalosauvana",siihen hän on liian ihana.Mutta miten voin väheksyä tätä tunnetta häntä kohtaan ja olla haluamatta häntä elämääni.Ja kuinka saada oma elämä raiteilleen ,etten nyt tällä hetkellä tunnekuohujen ollessa suurimmillaan ,unohda lasten parasta miehen ja naisen tunteiden lomassa.Ja voiko kahta miestä rakastaa,ja kumpi on tärkeäpää tottumusja arki ,,,vai halu olla toisen sylissä ja koskettaa(monen,monen vuoden läheisyydenkaipuun jälkeen) Keski-ikä on sittenkin hankala ikä vaikka toisin ajattelin.Ja ehkä olisi ollut kuitenkin parempi lähteä silloin kun ensi kertaa sitä ajatteli.Silloin kuin ei vielä ollut ketään toista ihmistä tullut ihon alle.Tämä toinen on itse eronnut vuosia sitten ja sanoo,että lapset tottuvat.Luultavasti se on tottakin ,mutta kun muutos sattuu ja myös aviomies on omalla tavallaan rakas ihminen.Keväällä kun olin niin onnellinen tämän toisen ihmisen tapaamisesta,oli outo tunne että haluaisin kertoa siitä miehellenikin;niinkuin hyvälle ystävälle tai veljelle,että huomaatko "olen rakastunut , iloitse kanssani" Luulenpa ,että jumalat leikkivät meillä ihmisillä ja tunteillamme!