Oikeastaan en puhu eroista ja erilaisuudesta käytännön tasolla tai mielenkiinnon kohteissa, vaan pikemminkin arvomaailmassa.
Olen seurustellut 1,5v, avoliitossa puoli vuotta. Jo alussa mietin hetken tätä, että mitenköhän lähtee arki sujumaan ihmisen kanssa, joka on joissain asioissa täysin vastakohtani. Hyvät puolet kuitenkin voittivat, esim se että voimme puhua kaikesta. Suhteemme on avoin, on riittävästi läheisyyttä ja halua olla hyvä toiselle.
Nyt ollaan kuitenkin tapeltu jatkuvasti, ja huomaan että ehkä nämä riidat syntyvät pohjimmiltaan arvomaailmojemme erilaisuudesta. Perhe ja koti merkitsevät meille samoja asioita, samoin arvostamme toimivaa parisuhdetta sekä työntekoa sen eteen. Kaikessa muussa olemmekin sitten melkein kuin yo ja päivä. Äänestämme eri puolueita, suhtaudumme muihin ihmisiin täysin eri tavalla (miehellä rasistisia piirteitä, minut kasvatettu monikulttuurisessa ympäristössä)...joskus tuntuu, että mies asettaa itsensä ikäänkuin muiden yläpuolelle. Hän tekee sen kyllä "fiksusti", kuulostamatta mitenkään leuhkalta. Perusteelee kyllä kaiken hyvin, mutta tällöinkin huomaan, etten vaan kykene arvostamaan niitä asioita, mitä hän peräänkuuluttaa väitteissään. Pelkään, että tämä vaikuttaa rakkauteeni häntä kohtaan.
Se on kauhea tunne. Sillä haluaisin, että voisimme elää onnellisina yhdessä eroista huolimatta. Itse parisuhteessamme ei ole mitään vikaa, mutta me ihmisinä...onko lopulta itsensä kiduttamista, että jakaa elämänsä "vastapuolen" kanssa? Helpotusta ei ainakaan lisää se, että täälläkin suhteen tärkeimpinä asioina pidetään yhteistä arvomaailmaa.
Aiemman suhteen päättyminen oli minulle suuri pettymys, sillä tällöin koin olevani "toisen puoliskoni" kanssa. Rakastin ja arvostin, mutta elämässä ei mikään ole varmaa. Menetin tämän ihmisen, mutta siitä olen onneksi päässyt jo yli. Tähän liittyy kuitenkin se, että nykyään arvostan entistä enemmän sitoutumista toiseen, turvallisuuden tunnetta toisen kanssa. Nykyiseni pystyy vastaamaan näihin tarpeisiini jopa enemmän kuin toivon! Vastuuntunto, avoimuus ja hellyys ovat oman kokemukseni mukaan harvinaislaatuisia piirteitä miehillä...tältä osin tarpeeni tulevat tyydytetyiksi.
Hyviäkin asioita siis on (enhän muuten hänen kanssaan seurustelisi :)), mutta jatkuva pelko vastakkaisten arvomaailmojen koitumisesta esteeksi ei tee hyvää. Minulla on harvoin tasainen ja "seesteinen" olo. Samaan aikaan tunnen jonkinlaista rakkautta, välittämistä ja turvaa, mutta toinen puoleni haluaisi riuhtoutua irti, kapinoida kaikkea vastaan. Onkohan täällä muita samassa tilanteessa? ja voiko suhde onnistua suuresta erilaisuudesta huolimatta?
Olen seurustellut 1,5v, avoliitossa puoli vuotta. Jo alussa mietin hetken tätä, että mitenköhän lähtee arki sujumaan ihmisen kanssa, joka on joissain asioissa täysin vastakohtani. Hyvät puolet kuitenkin voittivat, esim se että voimme puhua kaikesta. Suhteemme on avoin, on riittävästi läheisyyttä ja halua olla hyvä toiselle.
Nyt ollaan kuitenkin tapeltu jatkuvasti, ja huomaan että ehkä nämä riidat syntyvät pohjimmiltaan arvomaailmojemme erilaisuudesta. Perhe ja koti merkitsevät meille samoja asioita, samoin arvostamme toimivaa parisuhdetta sekä työntekoa sen eteen. Kaikessa muussa olemmekin sitten melkein kuin yo ja päivä. Äänestämme eri puolueita, suhtaudumme muihin ihmisiin täysin eri tavalla (miehellä rasistisia piirteitä, minut kasvatettu monikulttuurisessa ympäristössä)...joskus tuntuu, että mies asettaa itsensä ikäänkuin muiden yläpuolelle. Hän tekee sen kyllä "fiksusti", kuulostamatta mitenkään leuhkalta. Perusteelee kyllä kaiken hyvin, mutta tällöinkin huomaan, etten vaan kykene arvostamaan niitä asioita, mitä hän peräänkuuluttaa väitteissään. Pelkään, että tämä vaikuttaa rakkauteeni häntä kohtaan.
Se on kauhea tunne. Sillä haluaisin, että voisimme elää onnellisina yhdessä eroista huolimatta. Itse parisuhteessamme ei ole mitään vikaa, mutta me ihmisinä...onko lopulta itsensä kiduttamista, että jakaa elämänsä "vastapuolen" kanssa? Helpotusta ei ainakaan lisää se, että täälläkin suhteen tärkeimpinä asioina pidetään yhteistä arvomaailmaa.
Aiemman suhteen päättyminen oli minulle suuri pettymys, sillä tällöin koin olevani "toisen puoliskoni" kanssa. Rakastin ja arvostin, mutta elämässä ei mikään ole varmaa. Menetin tämän ihmisen, mutta siitä olen onneksi päässyt jo yli. Tähän liittyy kuitenkin se, että nykyään arvostan entistä enemmän sitoutumista toiseen, turvallisuuden tunnetta toisen kanssa. Nykyiseni pystyy vastaamaan näihin tarpeisiini jopa enemmän kuin toivon! Vastuuntunto, avoimuus ja hellyys ovat oman kokemukseni mukaan harvinaislaatuisia piirteitä miehillä...tältä osin tarpeeni tulevat tyydytetyiksi.
Hyviäkin asioita siis on (enhän muuten hänen kanssaan seurustelisi :)), mutta jatkuva pelko vastakkaisten arvomaailmojen koitumisesta esteeksi ei tee hyvää. Minulla on harvoin tasainen ja "seesteinen" olo. Samaan aikaan tunnen jonkinlaista rakkautta, välittämistä ja turvaa, mutta toinen puoleni haluaisi riuhtoutua irti, kapinoida kaikkea vastaan. Onkohan täällä muita samassa tilanteessa? ja voiko suhde onnistua suuresta erilaisuudesta huolimatta?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Äänestät vihreitä tai punikkeja ja haluisit että kaikkia reppanoita pitää hyysätä vaikka maailman tappiin asti. Kokoomusta äänestävä realisti miehes on eri mieltä. Se on voivoi. Sun pitäs ehkä ruveta ettii jotai boheemia taiteilijaluonnetta, mielellään moniongelmaista sellasta.
no väärin meni, mut ihan hyvä yritys :)
Mekin viihdytään toistemme seurassa tosi hyvin. Keskustelut ja oleminen toimii hyvin. Hän ymmärtää mitä mielipiteilläni tarkoitan vaikkei olekaan aina samaa mieltä. Esimerkiksi minä ymmärrän sen että ulkonäöllä on tässä maailmassa merkitystä vaikka tietenkään ei saisi olla ym. ja myös sen, että automaattisesti ei kaunis ihminen ole "paha" ja vaatimattomamman näköinen "hyvä" siis sisäisesti.
Hänelle on joitain mielipiteitä jotka pelottaa meidän suhteen kannalta esim. hänen mielestään ihminen voi hyvin elää elämäänsä toisen kanssa vaikkei rakastakaan (eikö hän siis rakasta minua?)
No alussahan me kaikki yritetään muuttaa puolisoitamme, vaikka emme sitä uskallakaan tunnustaa. Se vaihe vaan kuuluu ihmisenä olemiseen.
Teillä on nyt mahdollisuus venyttää sietokykyänne ja synnyttää hedelmällisiä keskusteluja ja väittelyitä, joista kumpikin väkisinkin oppii ja laajenee koko ajan. Ei siitä erilaisuudesta tarvitse tehdä automaattisesti kaiken hajoittavaa ongelmaa.
Te väkisinkin tasoitatte toinen toisianne, muovaudutte ajan myötä toistenne vaikutuksesta, enkä nyt tarkoita tällä sitä, että tulette toistenne kaltaisiksi menettäen omat arvomaailmanne, vaan sitä, että te kasvatte esim. joustavammiksi ja suvaitsevaisemmiksi ymmärtämään erilailla ajattelevia ihmisiä, mikä jo sinällään on vaan positiivinen asia tässä alati muuttuvassa maailmassa.
Hyväksymisestä ja kunnioituksestahan parisuhteessa aina on kyse. Hyväksynkö noin eritavalla ajattelevan ihmisen rinnalleni vaiko en ja miksi en hyväksyisi? Annanko pelolle vallan vai uskonko kykyyni selviytyä onnellisena toisen ihmisen rinnalla? Miksi en muka oppisi kunnioittamaan hänen erilaisuuttaan ja hän minun?
Ei teidän tarvitse muuttaa toisianne tai itseänne, teidän tarvitsee vain hyväksyä se, että te ette tule ehkä koskaan olemaan samaa mieltä kaikesta. Sehän tuo vain lisämaustetta elämään.
Te kinaatte tarmokkaasti kun virtaa ja halua riittää ja väsyneinä hetkinä te välttelette kinastelua ja keksitte jotakin muuta tekemistä.
Such is life.
lohdutuksen sanoista :)
Noin hänkin yrittää usein nähdä asian, ja se saakin minut yleensä paremmalle tuulelle. Tai että jaksan taas hetken aikaa uskoa yhteiseloomme :)
En ole vain oppint sulkemaan korviani tietyiltä asioilta, vaikka se ehkä olisi kannattavaa. Liian helposti alan väittämään vastaan, takerrun johonkin asiaan mikä mielestäni kertoo toisen "vääränlaisista" arvoista. En siis tarkoita, että ne ovat välttämättä yleismaailmallisesti vääriä, mutta täysin vieraita itselleni ja omalle tavalleni elää. Tiedän ettei minun tarvitsekaan arvostaa kaikkea toisessa, tuskin kukaan siihen pystyisikään. Mutta tuntuu, etten aina tiedä kumpi puoli vaa`assa painaa enemmän. En haluaisi koskaan ajatella, että kuinka voin olla tuollaisen ihmisen kanssa. Kuinka voin rakastaa häntä. Oikeastan näiden takia en vieläkään tiedä, mitä tarkalleen ottaen tunnen häntä kohtaan. Rakastan kai, mutta silloin suljen silmäni ja korvani näiltä tietyiltÄ asioilta.
Hmm...elämää kai tämä sitten on. Tuntuu vain, ettei ennen ollut näin vaikeaa. Vaikka ei saisikaan verrata aiempiin suhteisiin. Mut ehkä kaikkien ei ole tarkoitettu kulkea sitä helpointa tietä.
Kuullostaa tutulta tilanteelta. Näin minullakin. Seurustellaan ja tietyt arvot aika erilaiset. Toisella kovat, toisella eettisemmät. Monista asioista eri mieltä ja aina tullaan olemaan, joskus kiivastakin väittelyä. Onneksi on asioita, joista samaakin mieltä. Mietin toisinaan olemmeko liian erilaisia ja liian erilaisista taustoista. Yhdistäviäkin tekijöitä, kuten aloittaja, ei kai sitä muuten yhdessä oltaisikaan.
Mulla on aivan samanlainen tilanne kuin sulla... En osaa kyllä oikeastaan auttaa, koska itse mietin samoja asioita. Välillä yritän suodattaa meidän erimielisyydet (esim.just näissä maailmankatsomuksellisissa asioissa), mutta välillä raivostuttaa se "ilkeys" ja toisten ihmisten alentaminen ihan suunnattomasti! En voi hyväksyä sen loukkaavaa ja vähättelevää asennetta tiettyjä asioita kohtaan, mutta mitä voin tehdä?! Ja herra sitten ihan tahallaan provosoi, sen mielestä suhteessa pitää olla säpinää! Ja sitä varmaan onkin jäljellä kolmen vuoden suhteen jälkeen: arki ei ole tylsää eikä tasapaksua. :)
Itse olen tässä suhteessa, koska rakastan ja tiedän että herralla on oikeasti hyvä sydän, päältä on vain niin "kova"... Kaikki muu siis toimii, mut nämä elämänkatsomukselliset asiat sit aiheuttaa kränää. En tiedä, nähtäväksi jää itse kunkin kohdalla miten käy... Näinä aikoina, kun puolet avioliitoista päättyy eroon, ei voi määrittää enää ihanteellisen ja toimivan suhteen reseptiä... Se täydellinen pariskunta voi erota ja epäsuhtainen, "riitaisa" pari voi olla naimisissa kuolemaan asti! Ja onnellisesti vielä!
...on vaikea taitolaji. Tosin se on eduksi pitkässä parisuhteessa. Sitäpaitsi ihmisten ajatusmaailma saattaa muuttua vuosien saatossa. Minä ainakin olen joissain asioissa kääntänyt kelkkani, kun vaimoni on tarpeeksi vakuuttavasti perustellut oman kantansa.
Kun sinut on ”kasvatettu monikulttuurisessa ympäristössä” , niin ilmeisesti olet sisäistänyt hyvin suvaitsevaisuuden erilaisuutta kohtaan. Siksi tuntuu ristiriitaiselta, että et suvaitse miehesi ”rasistisia piirteitä”, miten ne sitten ilmenevätkään.
Vai rajaatko suvaitsevaisuuden koskemaan vain mahdollisimman suuren erilaisuuden ja toiseuden suvaitsemiseen, mitä tulee ihonväriin, kulttuuriin ja uskontoon ?
Hän on kenties huomannut, ettei monikulttuurisuus ole vielä onnistunut missään ja epäilee sen onnistumista Suomessakin, vaikka saisimme tänne kuinka paljon eriväristä väkeä, jonka tapoihin, kulttuuriin ja vaatimuksiin kantaväestön olisi sopeuduttava, maksoi mitä maksoi.
Mutta kysymykseesi ”voiko suhde onnistua suuresta erilaisuudesta huolimatta?” vastaan, että voi hyvinkin – voitte jopa täydentää toisianne ja ihailla kumppanissa sellaisia piirteitä, jotka itseltä puuttuvat.
Nimim. ”kokemusta on”
Painin tällä hetkellä samojen asioiden kanssa kuin sinä. Jokainen joutuu itse päättämään,koska "eilaisuus" on liian suuri. Se riippuu paljon omasta persoonasta. Kai se on minun omaa vajaavaisuutta ihmisenä, kypsymättömyyttä,mutta en pysty rehelliseti hyväksymään ja kunnioittamaan kumppanini arvomaailmaa..
Entäs kun on ihan eri maailmankatsomus uskonasioihin nähden. Mies uskoo ("tapakristitty"), miettii joskus esim.kymmentä käskyä. Minä täysverinen ateisti. Joskus miettii, että mitähän tästä tulee. Vielä ei ole pahemmin haitannut, kun vasta alussa. Nyt on keskusteltu, että nämä on henkilökohtaisia juttuja. Olemme rakastuneita, voiko onnistua?
Meillä on mieheni kanssa ihan erilaiset kasvatusperiatteet. Se on tullut ilmi tässä vuosien aikana. Ja vieläkin, vaikka lapset ovat isoja, tulee sellaisia asiota eteen, joissa ajattelemme ihan erilailla. Tämä mielipide ero kasvatusasioissa ja suhtautumisessa aikuistuviin lapsiin hiertää suhdettamme aika lailla. Mies syyttä minua lasten "paapomisesta" ja minä taas näen tekemäni asiat niin, että haluan auttaa heitä, jos ja kun he pyytävät. Esim. lainaan autoa ja annan myös rahaa. Uskon, että helpompi olisi ollut kasvattaa lapset, jos meillä olisi ollut samanlaiset periaatteet. Minä olin tottunut kotonani siihen, että läksyt hoidettiin ilman, että vanhemmat jatkuvasti kysyivät niistä. Miehen mielestä taas lapsilta olisi pitänyt muistaa kysyä, että onko läksyt tehty. Kun en sitten muistanut niitä kysellä, niin mieheni mielestä en välittänyt asiasta jne. Monta muutakin juttua.