Naiset, oletteko tunteneet erotessanne vihaa kumppanianne kohtaan, riippumatta siitä oletteko jätettyjä vai itse jättäjiä? Miten olette vihaanne käsitelleet, vai olette käsitelleet ollenkaan? Onko viha auttanut/pahentanut asioita? Mitä olette vihanneet, ja miksi? Miten olette selvinneet vihasta? Onko viha jotenkin muuttanut teitä ihmisinä?
NAINEN ja VIHANTUNNE
sasa06
4729
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
luonnollinen tunne, kun menettää jotakin tai jos joku on ollut niin kamala, että hänet haluaakin menettää.
Vihasta pääsee yli, kun sitä purkaa vaikkapa haukkumalla ystäville exäänsä. Pikkuhiljaa se siitä häviää. Tunteet pitää käydä kunnolla läpi. Tunteiden läpieläminen vapauttaa ihmistä ja antaa voimia.
Itse ajattelen näin: Olen ennemmin yrittänyt vihata sitä tekoa, jonka toinen on tehnyt, kuin henkilöä, koska ihmisen vihaaminen on niin voimatonta; ei se ihminen siitä muutu vihaamalla. Ja kun vihaa sitä tekoa, niin se on 'rationaalisempaa', ja sekin auttaa.
Vihan tunteen on nostanut pintaan kumppanin itsekkyys; kumppani on tehnyt mitä vaan haluaa ja kun haluaa suhteen kustannuksella, ja pitänyt huolta siitä, että vain hän on se joka saa tehdä näin. Ihmisen itsekkyys, omaan napaan tuijotus herättää vihan tunteita minussa.
Viha on tärkeä tunne, jos se auttaa.
Ja se viha ei taida laantua ennen ku oon vetäny sitä jätkää korville. Eihän siitä olekaan, ku 12 vuotta, ku erottiin. Minäkö pitkävihainen, nöh en..
Se vaan kohteli mua todella huonosti, ja minä nuori tollo kestin sitä vuosia. Kaikkea sitä, miten se mua nimitteli, ajo puukkoineen takaa, puristeli ja uhkaili. Sitten yhtäkkiä minä oivalsin, ettei tämä oo oikein, ja muutin pois yhteisestä kodista.
Sen jälkeen ko.mies yritti ottaa monesti yhteyttä, kolkutteli uuden kämppäni oven takana, soitteli ja häiriköi, rukoili takasin jne jne. Minä en suostunut puhumaan sanaakaan enää hänen kanssaan. Siis todellakaan, en ainuttakaan sanaa puhunut hänelle sen jälkeen, kun sinä viimeisenä yönä lähdin pakoon kotoamme. Tavarani hain sukulaismiesten voimin pois.
Joskus tuntuu, että helpottaisi, jos törmäisin tähän mieheen jossakin, ja saisin puhua suuni puhtaaksi. Kertoa, että se, mitä hän yritti, ei todellakaan onnistunut. Mulla on itsetunto tallella, ja henkikin!
Nyt olen naimisissa, ollut jo vuosia, ja silti saatan vielä yöllä herätä hikisenä siihen luuloon, etten olekaan muuttanut sen ääliön luolta minnekään!!
Ahdistavaa.
Se sun exäsi on varmaan jo ton 12 vuoden aikana saanu monta kertaa tuntea nahoissaan oman huonon käytöksensä. Eli vaikka et siitä mitään kuule, niin voit kuvitella, et sillä ei oo käytöstavat vieläkään muuttuneet ja ongelmia piisaa. Yleensä ihmisen ei tartte siis kostaakaan toiselle kun 'maailma kostaa' joka tapauksessa tavalla tai toisella. Hyvä että pääsit siitä eroon ja elät uutta elämääsi, se on tärkeintä.