nyt on kulunut melkein 3 kuukautta erosta. 2 kuukautta siitä kun paperit lähti maistraatille. Elämäni on muuten raiteillaan, on kämppä kunnossa enkä kuole nälkään, mutta tää helvetin ikävä vaan ei lähe millään. Ajatukset ovat kirkkaat, tiedän mikä johti mihinkin. Pelkään etten pääse ikinä eroon hänestä unelmistani. Vielä joka yö kun menen nukkumaan, toivon hänet vierelleni. Tekis mieli vetää pää täyteen ja lyödä pää seinään. Hitto en mene enää ikinä naimisiin tai anna itsestäni kaiken kenellekään. Luottamuksesta ei auheudu kuin surua, eikä voi näemmä luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä.
melkein 3 kk
minä tottakai
31146
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
eli olen jättänyt mieheni ja silti kaipaan häntä ihan sairaasti.saan hänet kyllä takaisin sinä hetkenä kun haluan mutta tuntuu että peruuttamaton on jo ehtinyt tapahtua.mieheni kun ei ole yksin viihtyvää tyyppiä ja luultavasti on jo ehtinyt hakea lohtua.itsehän olen siihen työntänyt mutta onkin sitä nyt vaikeampi sulattaa..tyhmä mikä tyhmä.minä nimittäin.
mä oon näitä luusereita, jotka eivät selviä yksin. pakko olla toinen kiinni mussa koko ajan. en kuitenkaan pysty hakemaan lohtua mistään muualta, kun se ei olisi kuitenkaan se henkilö jota haluan. onhan tämmöinen "eksän" perässä haikailu typerää. mutta en voi itselleni mitään.
kuka tietää sinun miehestäsi. ehkä hän tuntee samoin.
Vähän samaa täällä. En kaipaa vaimoani, mutta lapsia on ikävä, asunto tuntuu tyhjältä.