Meillä on kriisi, piste.
Minä oon luvannut tahtoa rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä, ja nyt on se vastamäki. Minä edelleen tahdon rakastaa ja uskoa yhteiseen. Miehestä en osaa sanoa, kun hän ei puhu. Mitä minä muka yksin voin? Tai siltä ainakin nyt tuntuu, että olen yksin tahtomiseni kanssa. 12 vuotta on takana, ja lapsiakin löytyy. Tämä mies on se, kenet haluan, en muita. Milläpä senkin takoo suomalaisen miehen päähän.
Minä oon luvannut tahtoa rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä, ja nyt on se vastamäki. Minä edelleen tahdon rakastaa ja uskoa yhteiseen. Miehestä en osaa sanoa, kun hän ei puhu. Mitä minä muka yksin voin? Tai siltä ainakin nyt tuntuu, että olen yksin tahtomiseni kanssa. 12 vuotta on takana, ja lapsiakin löytyy. Tämä mies on se, kenet haluan, en muita. Milläpä senkin takoo suomalaisen miehen päähän.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Käy juttelemassa vaikka seurakunnan perheasiain neuvottelukeskuksessa.
Parisuhdeleiri tekisi taatusti hyvää.
Sinulla on ainakin oikea asenne! Aina on toivoa. Älä enää odota, vaan soita heti maanantaina tuohon ensin mainittuun.
ettet sinä tosiaankaan yksin paljon voi, valitettavasti.
Kriisin luonne ei tuosta selvinnyt mutta mahdollisuuksiahan toki on. Paljon tietysti riippuu miehestäsi. Edellisen neuvosta ottaa yhteyttä seurakunnan perheasiain neuvottelukeskukseen (toinen paikka on kuntasi perheneuvola) ei ole juuri iloa, jos et saa miestäsi mukaan.
Miehesi puhumattomuus on huono juttu. Puhu hänelle ja yritä saada lähtemään yhteistä apua hakemaan.
Yksinhän olet jo joutunut yrittämään.
Mene kysymään, miten se mies voitaisiin saada mukaan. Omin konstein se voi olla turhan vaikeaa.
Helppoa se ei tule olemaan hyvilläkään neuvoilla, mutta aina kannattaa yrittää.
Jos nyt luovutat, kun sinulla olisi halua vielä jatkaa, voit katua myöhemmin.
Itselleni tuo helpotusta juuri se, että tein taatusti kaikkeni. Ei jäänyt kaivelemaan "olisikohan pitänyt...".
Kun mikään ei riitä, on helpompi luopua, jos niin joutuu tekemään.
Miestä ei voi pakottaa voimakeinoin puhumaan. Puheeseen tarvitaan kuulija, kuulija ei väitä vastaan kuulemaansa. Harva sanainen mies puhuu silloin kun on asiaa. Myötäävä kuulija sanoo kuulemaansa myönteisen vastineen: -harkitsen kuulemaani,
- tuo kuulostaa toteuttamiskelpoiselta,
- kehitämmekö tuota ajatusta eteenpäin,
- lähden mukaasi, odotatko/autatko että saan tämän pois käsistä,
- ihanaa rakkaani, totta kai.
Tämän kaltaisia keinoja käyttämällä voi saada keskustelun jatkumaan/sujumaan. Keskustelun aloitukseen tarvitaan avoimia, väistövaihtoehtoja sisältäviä kysymyksiä: - tunnen itseni väsyneeksi, tiedätkö sinä mitään paikkaa jonne voisi päästä/mennä saamaan apua?
- en tiedä jaksanko mennä yksin, voitko tulla mukaan?
- haluaisin olla kanssasi kahden, voisiko lapsille hankkia hoitopaikkaa sitä varten?
- Imurointi on alkanut tuntua ikävältä, tarvitsen siihen työhön piristystä, tulisitko kanssani imuroimaan?
Höyhenen kevyt hyväilevän hellivän viettelevä kosketus menee suomalaismiehen päähän kuin häkä, huomaamatta ja ilman oirehdintaa. Lekan iskulla pakottaminen saa miehen pään kivistämään :)
Minä en onnistunut estämään puheitteni nollaamista, nyrkkiä en kokeillut, lähdin ennen. Kaikesta huolimatta onnea ja voimia tilanteen korjaamiseen.
Sain ap:n kirjoituksesta käsityksen, että heidän liittonsa ongelma ei ole siivousvuorot, vaan nimenomaan tunne puuttuu.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä voisin sanoa, että mitkään "kauniisti esitetyt kysymykset/puheet" eivät puhumattomaan mieheen tehoa. Puhumattomuus on lapsena opittua, jopa synnynnäinen "ominaisuus" (pahehan se ei ole, sillä puhumattoman mielestä ainut oikea käyttäytymismalli: "Mitäs asioista puhumaan, ei ole ongelmia, kun ei anna niitä olla (=puhu niistä)".
Eikä millään hyväilevän hellivällä, viettelevällä kosketuksella ole mitään vaikutusta mieheen, joka sitä ei kaipaa. Eivät kaikki miehet tarvitse/halua läheisyyttä.
Kyllä ap:n ainut "toivo" on se, että mies itse ymmärtäisi keskustelun tärkeyden. Perheneuvolat sun muut ovat aivan turhia, jos sinne raahaa toisen ns. vasten tahtoa. Hyvää suhdetta on hoidettava ja siihen tarvitaan molempien tahtoa. *kokemusta on*
Sain ap:n kirjoituksesta käsityksen, että heidän liittonsa ongelma ei ole siivousvuorot, vaan nimenomaan tunne puuttuu.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä voisin sanoa, että mitkään "kauniisti esitetyt kysymykset/puheet" eivät puhumattomaan mieheen tehoa. Puhumattomuus on lapsena opittua, jopa synnynnäinen "ominaisuus" (pahehan se ei ole, sillä puhumattoman mielestä ainut oikea käyttäytymismalli: "Mitäs asioista puhumaan, ei ole ongelmia, kun ei anna niitä olla (=puhu niistä)".
Eikä millään hyväilevän hellivällä, viettelevällä kosketuksella ole mitään vaikutusta mieheen, joka sitä ei kaipaa. Eivät kaikki miehet tarvitse/halua läheisyyttä.
Kyllä ap:n ainut "toivo" on se, että mies itse ymmärtäisi keskustelun tärkeyden. Perheneuvolat sun muut ovat aivan turhia, jos sinne raahaa toisen ns. vasten tahtoa. Hyvää suhdetta on hoidettava ja siihen tarvitaan molempien tahtoa. *kokemusta on*
Kylläpä puhuit asiaa!
Tuo kuullosti juuri niinkuin meillä. Kärsin valtavasti siitä että mieheni ei puhu. Puhuu kyllä perusasioista mutta jos tulee ongelma niin ongelmat ovat minun, ei hänen. Ei minkään näköistä keskustelutaitoa. Yhdessä 12v, ja melkein itken. Kun yritän puhua tulee riita ja menee asiattomaksi pään aukomiseksi...mitä teen?
kaikkea yritin,,huumorilla ja jopa lopuksi väkisin vääntämällä,,sittenhän se selvisikin, ettei mies enää halunnutkaan jatkaa liittoa,,vaan siinä mykkänä ajatteli,antaa eukon touhuta asiat, pääsee itse vähemmällä..ja ero siitä sitten tulikin.
Samankaltainen tilanne. En halua erota, sillä olen mielestäni antanut siitä rikkomattoman lupauksen. En halua erota, koska kolme lastani tarvitsevat ehjän kodin. En halua erota, koska mielestäni kupru ei ole syntynyt parisuhteesta, vaan parisuhde on kärsinyt miehen uupumisesta, masennuksesta, lapsuuden taakasta, sulkeutumisesta ja arvojen katoamisesta. Mikään yritykseni ei ole saanut miestä avaamaan silmiään. Nyt asumme erillään, mutta toivon yhä että voimme palata yhteen. Mies on vihdoin jotenkin ymmärtänyt että tarvitsee apua, mutta empii yhä rahanahneudessaan asiantuntijalle menoa. Olen edelleen luvannut tehdä kaikkeni suhteen pelastamiseksi, mutta ideat alkaa olla lopussa ja takki tyhjä. Olen henkisesti heikoilla ja fyysisesti uupunut yritettyäni yli puolen vuoden ajan raataa yksin. Mitä voin tehdä?
"En halua erota, koska mielestäni kupru ei ole syntynyt parisuhteesta, vaan parisuhde on kärsinyt miehen uupumisesta, masennuksesta, lapsuuden taakasta, sulkeutumisesta ja arvojen katoamisesta."
Miehesi on siis masentunut? Hänen itsetuntonsakin on varmaan alhaalla. Kirjoituksestasi näkee selvästi, että rakastat miestäsi ja olet huolissasi hänestä - todellakin. Oletko kertonut miehellesi kuinka tärkeänä häntä pidät? Että hän on paras isä lapsillensa, upein aviomies sinulle? Tämä toimii.. miehen pitää tuntea olevansa kunnioitettu ja arvostettu. Kaikkein tärkeintä hänelle on, että vaimo ihailee häntä. Ja se pitää sanoa. Vaikutat kunnon vaimolta, tuet miestäsi vaikeinakin aikoina, etkä ole valmis luovuttamaan (kuten ei alkuperäinen kirjoittajakaan). Se on ihailtavaa. Voimia sinulle!
Voi apua! Kuulostaa niin tutulta. 12v. meilläkin avioliittoa takana, muutama lapsi. Ja taustatkin niin samanlaiset.
Ja nyt on täysi kriisi päällä. Mies halusi asumuseroa 1,5kk sitten, ja nyt on vauhti päällä kohti eroa. Ja taitaa siinä toinen nainenkin olla mukana.
En halua erota. Koen, että meillä on vielä niin paljon yhteistä. Eikä turhimmasta päästä lapset ja koti, ei siis pelkästään se talo vaan kaikki siihen liittyvä henkinenkin puoli.
Nyt vain kaikki on parisuhteen, ja huonon sellaisen, vikaa. Mies kyllä puhuu, ja ammattilaisenkin juttusilla on käyty. Emme vain löydä yhteistä säveltä, esim. toisen ihmissuhteen pois kitkemiseksi. Mieheni mielestä siinä ei ole mitään väärää.
Elämä on niin kohtuuton.
Minäkin ehdottaisin parisuhdeterapiaa, jos saat miehen yhteistylhaluiseksi. Ihanaa että teet kaikkesi pelastaaksesi liittosi. Kunpa olisi enemmän kaltaisiasi ihmisiä.
Miehen puhumattomuus on tietysti hankalaa, mutta mitä jos kertoisit hänelle, että haluat tietää hänen näkökulmansa teidän parisuhteestanne: mitä siitä puuttuu? mitkä asioissa hän haluaa sinun muuttuvan? yms. Oletko kertonut hänelle miten tärkeää sinulle on, että hän on onnellinen - jota hän nyt ei ole(?) Voisit kertoa hänelle saman kuin täällä, että hän on se mies kenet haluat, ei muita.
Kestäväisyyttä ja kärsivällisyyttä sisko! Toivon todella että onnistutte!
Olipa mukavaa saada ihan oikeita vastauksia.. Kiitos.
Meillä ei tosiaankaan väitellä siivousvuoroista, vaan ongelma on jossain ihan muualla. Mies kokee itsensä jotenkin ahdistuneeksi. Oon yrittäny miettiä hänen huolensa aihetta, ja tiedän, että häntä pelottaa ainakin oma fyysinen terveytensä.
Vihasta ei ole kysymys, rakkauttakin tunnen hyvinä päivinä saavani. Miehin pinna vaan on nyt ollut ennätyslyhyt.
Jollakin kumman konstilla hän poimii arkipäivän asioista lauseita, jotka kokee minun "määräilyksi". Ei tässä kohta uskalla mitään sanoa, ettei toinen loukkaantuisi. Hän kokee, että syyllistän häntä kaikesta, ja ettei hän osaa tehdä mitään oikein. Ikinä maailmassa minulla ei sellaista tarkoitusta ole ollut! Selitäpäs se sitten hänelle... Välillä tuntuu, että jos kerron laittavani perunat tulelle, niin hän möksähtää siitä, että minä päätän siitäkin, että mitä meillä syödään. No, tähän tyyliin... Minä kuulostan diktaattorilta, jota en ole. Oikeasti. Sen verran paljon on pitänyt tässä viime kuukausina itsetutkiskelua harrastaa, että viimeisetkin pomottamisoireet on haudattu.
Kuten joku jo kirjoitti, että takki alkaa olla tyhjä ja keinot vähissä. Näin on. Kyllä on oveen turha koputella, jos sitä ei kukaan avaa. Miestäni en aio väkisin mihinkään terapiaan raahata. Taitaa olla suomalaiselle miehelle korkea kynnys lähteä sinne, vaikka vaakakupissa olisi mitä!
Pallo on nyt miehellä, ja jos hän sen minulle heittää, niin kyllä minä kopin otan. Luvattu mikä luvattu.
ja voimia.
Olin itse puolitoista vuotta sitten vastaavanlaisessa tilanteessa. Miehellä paha olo mutta mitään ei saanut puhuttua. Ei suostunut minkäänlaiseen terapiaan 'minä en kallonkutistajalle lähde' urahti luolamieheni. Ei suostunut siihen, että joku tuttumme, vanhemmat, sisar, kuka tahansa olisi ollut mukana avaamassa solmua. Pattitilanne siis. Itse olisin ollut valmis aivan mihin tahansa. Olinhan luvannut rakastaa niin vasta- kuin myötämäessä.
Ainut mitä sai sanottua oli se, ettei tiedä onko enää onnellinen. Avioeropäätöksen teki kahdessa viikossa ja harkinta-aikana selvisi sitten syykin. Onni oli kolkutellut jo liittomme aikana työkaverin muodossa. Siitä se paha olo siis juonsi juurensa. Puoli vuotta erosta ja asuu tämä uuden naisen kanssa yhdessä.
Olin pitkään äärettömän katkera hänelle. Mitenkään ei ollut liittomme aikana vihjaissut, että kaipaa jotain muuta. Miten minä voin tietää mitä toisen päässä liikkuu, jos hän ei puhu? Miten minä voin yksin vaikuttaa suhteeseemme, jos hän ei sano mitä kaipaa?
Toivon täydestä sydämestäni, että saat miehesi ajoissa puhumaan - ennen kuin on liian myöhäistä. Oletko yrittänyt 'kyselytuntia'? Jos puhuminen on hänelle vaikeaa, ehdota, että teet kysymyksiä, joihin hän vastaa. Jos hän tähän suostuu, voit kysymysten avulla ehkä päästä selville mikä häntä kalvaa.
Onnea ja voimia sinulle! Ole ylpeä itsestäsi - ainakin sinä olet yrittänyt kaikkesi!
Mieheni sairastui joitakin vuosia sitten.Selkä meni.Ja siitä seurasi masennus.Hän ei piitannut enää mistään muusta kuin lapsista.Minä jäin sivuun.Uhkaili välillä ties millä kauheilla asioilla,haukkui ja syytti.Minä yritin rakastaa ja tukea.Jos ohimennen kosketin tai yritin syliin,hän tulkitsi kaiken vonkaamiseksi.Joskus turhautuneena purskahdin itkuun,hän vain totesi,että ei hän osaa auttaa.Raha-asioista ei saanut kysyä mitään,vaikka hän välillä tyhjensi tilin samantien kun tuli rahaa.Ja ne rahat meni ihan humpuukiin.Laskut jätti maksamatta.Minä jouduin niitä maksamaan ja venyttämään penniä,että saa lapsille ruokaa.Jouduin selittelemään hänen rahankäyttöään sosiaalitoimistossakin.Ettei minua olisi rankaistu mieheni toilailuista.Yritinhän minä hänelle puhua,mutta riidaksi se aina meni.Onneksi minua ymmärrettiin ja sain tarvittaessa maksusitoomuksen kauppaan.Me kävimme parisuhdeterapiassakin,mutta se lopetettiin,koska koin turhaksi mennä sinne riitelemään.Mieheni ei suostunut joustamaan yhtään.Jos hän oli päättänyt jotain niin siihen ei ollut sanomista.Minä olin muka hirmuvaltias ja diktaattori ja määräsin kaikki hänen tekemisensä.Sain haukut kerran jopa siitä että olin maksanut vuokrarästejä.Olisi kuulemma nekin rahat voinu säästää muuhun.Jonkun oli pakko olla siinä aikuinen,kun toinen ei piitannut mistään.Hän oli ollut henkisesti väkivaltainen jo avioliittomme alkuaikoina ja se paheni sairastumisen ja masennuksen myötä.Koskaan hän ei minua lyönyt,mutta ne haukkumiset.Ei hän hävennyt haukkua minua vaikka oli muita ihmisiä paikalla.Ja yleensä ilman syytä.Jos hän halusi kutsua ryyppyremminsä meille kotiin,hän kutsui sen kysymättä minulta mitään.Jos uskalsin sanoa vastaan,sain sellaisen huorittelu-ryöpyn naamalleni,että vieressä olevia hirvitti.Yritin pariterapiassa sitä asiaa käsitellä,mutta mies alkoi vääntelemään,että minä liioittelen.Siinä oli sitten minun sanani hänen sanaansa vastaan.Olen yrittänyt ymmärtää,mutta ei hänellä ollut oikeutta kohdella minua niinkuin kohteli.Hän puolusteli tekojaan,että ei hän vastaa teoistaan ja sanomisistaan pahalla päällä.Minä sain olla varpaillani 24h vuorokaudessa,etten vain sano tai tee mitää väärää.Tällä hetkellä hän asuu muualla.Minulle tuli mitta täyteen ja pyysin häntä etsimään oman asunnon.Toinen lapsistamme asuu isänsä kanssa.Toinen minun kanssani.Mieheni asunto on pyörämatkan päässä,lapset pääsevät kulkemaan tätä väliä.Emme ole tehneet erikseen mitään sopimuksia,meillä on yhteishuoltajuus,vaikka lapsilla eri osoitteet.He saavat tavata meitä niinkuin itse haluavat.Heillä on avaimet molempiin koteihin ja me yritämme lasten takia pysyä sovussa.Virallista eroa emme ole vielä hakeneet.Minä toivon,että asiat voisivat vielä muuttua.Jos ei niin käy,elämä menee kuitenkin koko aika eteenpäin.Anteeksi on jo pyydetty puolin ja toisin ja olisi toivonut,ettei olisi tarvinnut käydä näin.Mutta minun ei ole pakko olla toisen orjana ja syntipukkina.Ehkä mieheni sen vielä jonain päivänä ymmärtää,mitä hän minussa menetti.Ja mistä sitä tietää vaikka vielä aikanaan muuttaisimme yhteen takaisin.Kaikesta huolimatta minä rakastan häntä.Ja tiedän että mieheni rakastaa minua,mutta meidän yhteinen elämä ei sujunut.
Hän on pikkupoika. Siitä nyt vaan ei pääse mihinkään. Jokaisen ihmisen on pakko kasvaa. Suomessa on tarpeeksi 100 % luottokelvottomia tyyppejä myös naisissakin.