Moniko teistä avoliittolaisista on ihan _oikeasti_ onnellisia? En tarkoita, että näyttää onnelliselta sivulliselle vaan sitä että on. Meillä ei ollut kumpikaan enään pitkiin aikoihin, vaikka toiselta ehkä näytti ulospäin. Nyt on parikuukautta mennyt yksin eläessä, (ex puolisosta en tiedä eikä kiinnosta) niin voin tähän asti sanoa, että parasta-aikaa seitsemään vuoteen. Väkivaltaa ei ollut koko seurustelun aikana, tasaista kinaa vaan säännöllisesti. Mutta mikä parasta nyt se on loppu. Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, yritin parhaani.
Arvon avoliittolaiset
ex_avoliitto_M
112411
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mä en ole ihan oikeasti onnellinen tässä suhteessa. Olen jo etsinyt jo asuntoakin, mutta sopivaa ei ole vielä löytynyt. Mies elää siinä toivossa, että ihan kuin menisin hänen kanssan naimisiin. Miten tällaisessa tilanteessa voisi mennä naimisiin? Ei mitenkään. Kyllä kyse on oltava sitten todellisesta - oikein jalat alta vievästä - rakkaudesta, että on sitten puoliso, jonka kanssa haluaa elää lopun elämäänsä. Tuntuu todella tympeältä tuhlata paras aika elämästään tällaiseen kitkuttamiseen.
Minä olen ihan _oikeasti_ onnellinen: Minulla on mies jota rakastan, kunnioitan ja ihailen ja joka rakastaa, kunnioittaa ja ihailee minua. Meillä menee hyvin, arki sujuu ja osaamme myös rentoutua, juhlia ja reissata yhdessä. Välissä toki olemme eri mieltä asioista, ja joskus jopa tappelemme.
Yhteiseloa on saman katon alla, eli avoliitossa, kertynyt 5 vuotta, ja kovasti suunnitellaan tulevaisuutta ja vanhenemista yhdessä. Olen onnellinen, ja näytän myös siltä.
Kun mietin nyt vasta huomista muuttoani, pidän hyvänä että saan totutella rauhassa yksin olemiseen. Keskityn toistaiseksi siihen mitä muutenkin on: ystäviin, työhön ja harrastuksiin.
Mutta toiveissa siintää että minäkin vielä löytäisin itselleni erinomaisesti sopivan kumppanin, jonka kanssa voisin muuttaa yhteen... Haluaisin myös suhteen jossa on molemminpuolisesti rakkautta, arvostusta ja ihailua. Sellaisen suhteen jossa olisi selvää että haluaa olla aina yhdessä. Voisi tehdä kaikkea jännää ja kivaa yhdessä, ihan arjessakin. Lapsiakin olisi ihana saada... Mistään kirkkohäistä en haaveile, mutta voisin ihan hyvin avioitua, jos suhde olisi tuollainen ihanteellinen.
Olen asunut miesystäväni kanssa jo muutaman vuoden, ja tänään meni poikki. Se oli vain ajan kysymys, sillä tilanne on ollut rasittava jo pidempään. Vaikka rakkaus ei ole hiipunut, erilaiset odotukset tekivät seurustelusta tuskaisaa.
Kuinka paljon merkitystä sillä sitten oli, ettei oltu naimisissa? Ehkä kumpikaan ei ollut 100%:sen sitoutunut suhteeseen, kun odotukset kohdistuivat enemmänkin tulevaisuuteen... "sitten jos/kun olemme riittävän kelvollisia toistemme puolisoiksi". Ei sitä heti uskoisi että näin voin olla, mutta asialla oli merkitystä omalta osaltaan.
Minä elättelin toiveita avioitumisesta ja lasten saamisesta, mutta miehelle tuntuisi riittävän vain kolme asiaa:
1)seksi
2)edustava ulkonäkö
3)kodin siistinä pitäminen
Jos olisin "kiltti" ja näkisin enemmän vaivaa noiden juttujen eteen, saattaisin joskus vuosien päästä ansaita jopa vaimon tittelin.
Tänään eräs tuntemani miehen ystävä soitti ja kysyi kumppaniltani: "vieläkö sulla on sama kokki talossasi?" Että sellainen tapa kysyä olenko vielä kuvioissa - kuin olisin mikä tahansa satunnainen heila!
Tänään tuli siis sellainen muutos päiväjärjestelmään että pitikin pakata tavarat ja muuttaa pois. Mutta sovittiin että lähden vasta huomenna käytännön syistä. Onhan se tavallaan helppoa kun voi lähteä tuosta vain, ei mitään ero-prosesseja... Silti on vaikeaa jättää suhde jossa oli tarkoitus elää loppuikänsä. Miksi on niin vaikeaa lähteä silloinkin kun suhde on kuluttava? Pakatessa oli sellainen olo että olenko tosiaankin muuttamassa pois?? Outoa... Tavallaan helpottavaa, mutta tavallaan hyvin surullista. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vaikka rakastaisi edelleen toista, täytyy myös toimia niin että voi sanoa olevansa onnellinen. En jaksa enää ihmetellä, koska tulee helpommat ajat. Otan riskin ja olen yksin. Teen palveluksen molemmille.
Eikä sitoutumista vähään aikaan kiitos... Eikä yhteen muuttamista vain sen vuoksi, että on helppoa kun posti tulee samaan osoitteeseen!
Minusta sinä olet tehnyt hyvän päätöksen vaikka hiukan tuntuu oudoille ajatukset pakatessa kamppeita.Miksi tosiaan tuhlata aikaa ja hukata sitä kun voi käyttää sen, niin kuin sanotaan, että on todella onnellinen eikä vain pelkästään näytä olevan sitä. Onnea matkaan !
Liki 10 vuotta avoliitossa ja hyvin menee. Melkein joka päivä muistetaan sanoa, että "mä rakastan sua" ja myös tarkoitetaan sitä. Riidellään ehkä kerran puolessa vuodessa, jos silloinkaan. Alkuvuosina riideltiin enemmän. Ei ole juuri valittamista, onnellinen olen! Ehkä yhteistä vapaa-aikaa saisi olla vähän enemmän, mutta käymme kerran vuodessa etelässä ja siellä keskitymme vaan toisiimme. Ja taas on matka varattu... Töistä soitellaan toisillemme lähes joka päivä ja 1-2 päivänkin ero tuntuu pitkältä. En osaa kuvitella eläväni kenenkään muun kanssa.
Itselleni tämä on ensimmäinen avoliitto, puolisolleni toinen. Hänen ed.liitossa oli paljon riitoja, muuta en oikein tiedä.
Toivon mukaan sinäkin vielä löydät onnesi jonkun kanssa.
Yhdessä asumalla (oli sitten naimisissa tai ei) voi tietysti olla onnellinen - vaihtoehtoja on yhtä paljon kuin erilaisia suhteitakin...
Uskon että valtaosa yhdessä asuvista pareista on onnellisia. Nykypäivän yhteiskunnassa yhteistalous ei ole pakon sanelemaa, Suomessa pärjää taloudellisesti ilman pariakin. Joillekin myös riidat ovat luonnollinen osa itsensä ilmaisua, toisille se on tarpeetonta, mutta silti suhde antaa enemmän kuin ottaa.
Yhdessä asumisen vaikutus onnellisuuteen riippuu paitsi luonteiden yhteensopivuudesta myös iästä ja edellisistä kokemuksista. Alle 30-vuotiaana sitä voi huolettomasti asua yhdessä kokeilumielessä, mutta yli 30-vuotiaana sitoutumisen merkitys korostuu. Yleensä naiset miettivät enemmän avioitumista, sillä nainenhan vanhenee eri tavalla kuin mies (esim. hedelmällisyys katoaa n. 20 vuotta aikaisemmin).
Jotkut parit elävät tyytyväisinä yhdessä haluamatta naimisiin, jos esim. molemmilla on takanaan riitaisa ero ja lapsiakaan ei voi enää saada. Kaikesta huolimatta yhdessä asuminen sujuu kun on itselleen sopivan ihmisen kanssa!
Olen äärimmäisen onnellinen avovaimo =)
"kuinka moni on oikeasti onnellinen parisuhteessaan". Ei se papin aamen/maistraatin paperi siihen onnellisuuteen vaikuta.
Kyse on kahdesta ihmisestä ja heidän suhteestaan ja sen suhteen toimivuudesta. Ei siitä, onko suhde siunattu seurakunnan edessä.
tuskin se papin aamenesta onni on kii.
Asuttiin vielä kesällä yhdessä ja nyt asutaan erikseen. Ollaan yhdessä kuitenkin - tämä on vain käytännön järjestely. Hassua on se että meillä meni paremmin kun asuttiin yhdessä, nyt riidellään jonkun verran.
Tavataan kuitenkin joka päivä ja ollaan yhdessä paljonkin ajasta koska ollaan samalla luokalla koulussa, mutta useimmat yöt ollaan erillään...
Mistähän tämä sitten johtuu, mietin vaan..