Miten mun pitäis taas suhtautua mihinkään...tarina on pitkä, kiitos etukäteen jos jaksat lukea ja kommentoida:
Tapasin tän kaverin duunin merkeissä parisen vuotta sitten. Se oli jalat alta molemminpuolin ja välittömästi. Ainoa kapula rattaissa, molemmat olimme varattuja. Oltiin todella rakastuneita, tavattiin kun pystyttiin, mutta silti todettiin, että jatketaan vaan niin kauan kun tuntuu hyvältä, eikä heittäydytä tän tunteen virtaan tekemällä mitään uhkarohkeita ratkaisuja. Mä luulen, että tää kundi oli vielä enemmän kiinni mussa, kuin mä siinä. No tilanne ajautui mulla siihen, että avioliitto päättyi. Ei tän uuden vuoksi (pelkästään), hän oli ehkä sellainen ponnahduslauta vaan päästä eroon kuluneesta suhteesta, jota ei yrityksistä huolimatta saatu toimimaan.
En halunnut kuitenkaan, että mies tekisi mitään omia ratkaisuja takiani kotonaan, vaikka väittikin (ja väittää edelleen), että suhde on tullut tappiinsa. Itse en kuitenkaan halua olla se kodinrikkoja tässä tapauksessa. Enkä varmasti siihen pystyisikään, vaikka haluaisinkin. No muutama kuukausi meni, ja tietysti, kun oma tilanteeni vapautui, tuli vaihe, jolloin kyllästyin olemaan kakkonen. Pistin jutun katkolle. Yhteydenottoja on ollut tasaisen säännöllisesti sen jälkeen, tavattu ollaan lähes viikottain (tietenkin miehen aloitteesta). Seksiä ei ole ollut tuon 'eron' jälkeen, ja vain kerran sorruttu hellimään toisiamme. Muuten tapaamiset ovat olleet viileän asiallisia, siitä olen ylpeä, koska sieluni edelleen huutaa miehen perään. No, tuli tässä sitten viikonloppu ja yhteiset bileet. Juttu alkoi samantien, mies alkoi kertomaan, miten paljon kaipaa, rakastaa eikä tiedä miten päin olla. Kuitenkin haluaa kunnioittaa mun päätöstä, koska ei 'pysty' olemaan se mies, jota edellytän. Hahaa, onneksi en sentään sorru uskomaan noita tarinoita. Kuitenkin pistää mietteliääksi, mitä se mies minusta haluaa??? Ei seksiä, ei vaimoa. Mitä sitten? Olen kuulemma sielunkumppani, vuokseni hän tekisi mitä vain. Ei koskaan ole tavannut kaltaistani, ja toivoisi voivansa olla minulle se 'täydellinen' mies. Olen ainoa nainen hänen sanojensa mukaan, joka hänet on saanut kyyneliin. Hän ajattelee minua jatkuvasti, ja taistelee itsensä kanssa, ettei olisi joka päivä soittamassa tai laittamassa viestiä.
Jonkinlaiset välit tässä on pakko säilyttää töiden vuoksi, mutta on tällainenkin aika kuluttavaa. Mitä siis tehdä? Sanoa, että nyt riitti kauniit sanat. Vaiko uskoa noihin sanoihin kuitenkin, kaikista varoituksista huolimatta ja katsoa mitalin toinen puoli? Sekoan pian näihin ajatuksiin, ja teen vielä jotain todella tyhmää, kuten tunnustan edelleen rakastavani. Sitä en kyllä haluaisi tehdä, haluan kuitenkin säilyttää itsekunnioitukseni.
Auttakaa, jos olette yhtään samaa kokeneet! Mikä on mun seuraava kortti?
Tapasin tän kaverin duunin merkeissä parisen vuotta sitten. Se oli jalat alta molemminpuolin ja välittömästi. Ainoa kapula rattaissa, molemmat olimme varattuja. Oltiin todella rakastuneita, tavattiin kun pystyttiin, mutta silti todettiin, että jatketaan vaan niin kauan kun tuntuu hyvältä, eikä heittäydytä tän tunteen virtaan tekemällä mitään uhkarohkeita ratkaisuja. Mä luulen, että tää kundi oli vielä enemmän kiinni mussa, kuin mä siinä. No tilanne ajautui mulla siihen, että avioliitto päättyi. Ei tän uuden vuoksi (pelkästään), hän oli ehkä sellainen ponnahduslauta vaan päästä eroon kuluneesta suhteesta, jota ei yrityksistä huolimatta saatu toimimaan.
En halunnut kuitenkaan, että mies tekisi mitään omia ratkaisuja takiani kotonaan, vaikka väittikin (ja väittää edelleen), että suhde on tullut tappiinsa. Itse en kuitenkaan halua olla se kodinrikkoja tässä tapauksessa. Enkä varmasti siihen pystyisikään, vaikka haluaisinkin. No muutama kuukausi meni, ja tietysti, kun oma tilanteeni vapautui, tuli vaihe, jolloin kyllästyin olemaan kakkonen. Pistin jutun katkolle. Yhteydenottoja on ollut tasaisen säännöllisesti sen jälkeen, tavattu ollaan lähes viikottain (tietenkin miehen aloitteesta). Seksiä ei ole ollut tuon 'eron' jälkeen, ja vain kerran sorruttu hellimään toisiamme. Muuten tapaamiset ovat olleet viileän asiallisia, siitä olen ylpeä, koska sieluni edelleen huutaa miehen perään. No, tuli tässä sitten viikonloppu ja yhteiset bileet. Juttu alkoi samantien, mies alkoi kertomaan, miten paljon kaipaa, rakastaa eikä tiedä miten päin olla. Kuitenkin haluaa kunnioittaa mun päätöstä, koska ei 'pysty' olemaan se mies, jota edellytän. Hahaa, onneksi en sentään sorru uskomaan noita tarinoita. Kuitenkin pistää mietteliääksi, mitä se mies minusta haluaa??? Ei seksiä, ei vaimoa. Mitä sitten? Olen kuulemma sielunkumppani, vuokseni hän tekisi mitä vain. Ei koskaan ole tavannut kaltaistani, ja toivoisi voivansa olla minulle se 'täydellinen' mies. Olen ainoa nainen hänen sanojensa mukaan, joka hänet on saanut kyyneliin. Hän ajattelee minua jatkuvasti, ja taistelee itsensä kanssa, ettei olisi joka päivä soittamassa tai laittamassa viestiä.
Jonkinlaiset välit tässä on pakko säilyttää töiden vuoksi, mutta on tällainenkin aika kuluttavaa. Mitä siis tehdä? Sanoa, että nyt riitti kauniit sanat. Vaiko uskoa noihin sanoihin kuitenkin, kaikista varoituksista huolimatta ja katsoa mitalin toinen puoli? Sekoan pian näihin ajatuksiin, ja teen vielä jotain todella tyhmää, kuten tunnustan edelleen rakastavani. Sitä en kyllä haluaisi tehdä, haluan kuitenkin säilyttää itsekunnioitukseni.
Auttakaa, jos olette yhtään samaa kokeneet! Mikä on mun seuraava kortti?
Vastaukset 1
Vanhimmat
No voi sua ressua...tätäkö kaipaat? Lopeta jo tulella leikkiminen...ja jatka omaa elämääs!