Olen viime aikoina kuunnellut tuttavapiirini naisten puheita ja unelmia tulevaisuudesta. He tuntuvat olevan arvomaailmaltaan melkoisen terveitä ja ikäisikseen (alle 25) melko kypsiä yksilöitä. Koska olen itse samaa ikäluokkaa ja lisäksi poikamies, kuuntelen heidän ajatuksiaan paitsi mielenkiinnolla, myös tarkoituksenani oppia ymmärtämään tämäntyyppisten akateemisten nuorten naisten sielunelämää.
Nyt olen joutunut hämmennyksen valtaan. He haluavat kaikki lapsia lähitulevaisuudessa. Ei siinä toki ole mitään väärää, mutta mielenkiintoista on se, että heidän puheissaan etusijalla on lasten saaminen, kun minä olen aina kuvitellut, että parisuhteen muodostaminen olisi tärkeämpää. Toki ymmärrän sen, että lasten saanti on elämässä keskeisempi asia kuin pariutuminen, ottaen huomioon, että miehen voi heittää pihalle milloin tahansa, mutta lapsesta kantaa vastuuta vähintään sen 18 vuotta, ja jollain tasolla loppuelämänsä. Silti olen jossain määrin huolestunut, sillä itse uskon, että lapsia ei tulisi hankkia vain siksi, että se tuntuu juuri nyt tärkeältä.
Toisaalta uskon kyllä, että ko. henkilöt kantavat vastuunsa kunnialla, eli en ole huolestunut heidän tulevista lapsistaan. Sen sijaan minua huolestuttaa naisten suhtautuminen parisuhteeseen. Jotenkin on tullut asiasta sellainen kuva, että parisuhteen arvostus ei ole erityisen korkealla. Olen alkanut epäillä, että naisten motiivit eivät taida olla kovin rehellisiä. Jos tapaan mielenkiintoisen naisen, en voi olla miettimättä, näkeekö hän minut kiinnostusta osoittaessaan potentiaalisena kumppanina vai potentiaalisena isänä lapsilleen. Vai onko näillä naisten ajattelussa edes eroa? Minulle on, koska lasten hankkiminen ei ole omalla kohdallani itsestäänselvyys, vaikka sopivassa elämäntilanteessa siihen olisinkin luultavasti valmis.
Miksi tämä minua huolestuttaa? Siksi, että haluaisin joskus olla tietylle naiselle merkittävä omana itsenäni. Mutta voinko luottaa, että asia olisi näin, jos fiksujen nuorten naisten mielipiteistä paistaa läpi se, että lasten saaminen on tärkeintä, ja hyvästä elämänkumppanista puhutaan lähinnä ohimennen?
Nyt olen joutunut hämmennyksen valtaan. He haluavat kaikki lapsia lähitulevaisuudessa. Ei siinä toki ole mitään väärää, mutta mielenkiintoista on se, että heidän puheissaan etusijalla on lasten saaminen, kun minä olen aina kuvitellut, että parisuhteen muodostaminen olisi tärkeämpää. Toki ymmärrän sen, että lasten saanti on elämässä keskeisempi asia kuin pariutuminen, ottaen huomioon, että miehen voi heittää pihalle milloin tahansa, mutta lapsesta kantaa vastuuta vähintään sen 18 vuotta, ja jollain tasolla loppuelämänsä. Silti olen jossain määrin huolestunut, sillä itse uskon, että lapsia ei tulisi hankkia vain siksi, että se tuntuu juuri nyt tärkeältä.
Toisaalta uskon kyllä, että ko. henkilöt kantavat vastuunsa kunnialla, eli en ole huolestunut heidän tulevista lapsistaan. Sen sijaan minua huolestuttaa naisten suhtautuminen parisuhteeseen. Jotenkin on tullut asiasta sellainen kuva, että parisuhteen arvostus ei ole erityisen korkealla. Olen alkanut epäillä, että naisten motiivit eivät taida olla kovin rehellisiä. Jos tapaan mielenkiintoisen naisen, en voi olla miettimättä, näkeekö hän minut kiinnostusta osoittaessaan potentiaalisena kumppanina vai potentiaalisena isänä lapsilleen. Vai onko näillä naisten ajattelussa edes eroa? Minulle on, koska lasten hankkiminen ei ole omalla kohdallani itsestäänselvyys, vaikka sopivassa elämäntilanteessa siihen olisinkin luultavasti valmis.
Miksi tämä minua huolestuttaa? Siksi, että haluaisin joskus olla tietylle naiselle merkittävä omana itsenäni. Mutta voinko luottaa, että asia olisi näin, jos fiksujen nuorten naisten mielipiteistä paistaa läpi se, että lasten saaminen on tärkeintä, ja hyvästä elämänkumppanista puhutaan lähinnä ohimennen?
Vastaukset 30
Vanhimmat
Hyvähän toi on että naiset pikkuhiljaa heräävät:)
Ei ole mitään pahaa siinä että haluavat lapsia 25-vuotiaana, mielestäni olisi ihme jos eivät haluaisi.
Huolestutti jo se kehitys joka oli meneillään tässä jokin aikaa sitten, (taitaa olla edelleen)että lapsien tekeminen prioritoidaan viimeisenä ja vähiten tärkeänä. Siinä kyllä olet oikeassa että parisuhde tärkein perusta ainakin lasten kannalta ajateltuna.
Olen itse mies joten kuvittelette nyt että helppo huudella sieltä sivusta tuollaisia kommentteja, mutta ensimmäisen lapseni tein 18-vuotiaana ja toisen 24-vuotiaana. (saman naisen kanssa)
Vuorotellen ollaan koulut käyty, koskaan en ole lapsien hankkimista katunut sekuntiakaan. Jotenkin mukavempaa kun tyttökin alkaa olla nuoren naisen iässä, musiikki, televisio ja harrastustoiminnasta löytyy paljon yhteistä ns. yhdistävää toimintaa.
Hommatkaa vaavit itsellenne, älkää olko liian vaativia ja oppikaa tekemään kompromisseja suhteissanne niin takaan että se voittaa sinkku elämän monella tapaa. Eiköhän se sopiva mieskin löydy jos lopetetaan vikojen etsiminen mikroskoopilla ja keskitytään olennaiseen.
ps. kaikille ystäville tästä mun tulevaisuuden bisneksestä, vain tutut ja ystävät tänne.
http://www.isp4www.net
Opinions expressed in articles within this site are those of their owners and may not reflect the opinion of the WGI
Kiitos asiallisesta vastauksesta. (Tosin se mainos ei ollut asiallinen.)
Ensinnäkin on todettava, että mielestäni lasten hankkimisen priorisointi viimeiseksi on todellakin ollut tervettä kehitystä. Perusteena yksi sana: Väestöräjähdys. Vaikka eksponentiaalinen väestönkasvu ei nykyään tapahdukaan enää teollisuusmaissa, on siitä kannettava vastuuta täälläkin. Helpoin tapa on hyväksyä arvomaailman muutos, jossa lasten hankkiminen ei enää ole ensisijainen tavoite. Vaikka Suomi onkin harvaan asuttu maa, suomalaisten ekologinen jalanjälki tallo silti maamme rajojen yli ->pienikään väestönkasvu ei ole toivottavaa. En kuitenkaan tuomitse ketään lapsia hankkivaa tai haluavaa, sillä se on luonnollinen tarve. Epäilen kuitenkin, että nuorten naisten (oli siis kysymys 20-25 -vuotiaista) voimakas halu lisääntyä ei ole pelkästään biologinen, vaan arvomaailmamme ja yhteisömme suosii ja arvostaa edelleen lasten hankkimista lapsettomien kustannuksella.
Ehkä minä sitten olen itsekäs ja lapsellinen. Mutta olen joka tapauksessa edelleen sitä mieltä, että minulla on oikeus toivoa, että mahdollinen kumppanini olisi kanssani nimenomaan siksi, että hän haluaisi olla minun kanssani. Ei siis siksi, että hän tarvitsee toisen osapuolen perheen perustamiseen. Onko?
Ei tietenkään ole suotavaa että joku haluaisi sinusta vain lapsikoneen:), toivon sydämestäni että se oikea osuu pian kohdalle, tuskin se itse teko olisi niin kauhean ahdistava tapahtuma kuitenkaan;)
Tosiasia on kuitenkin se kyky saada lapsia alkaa heikentyä naisilla tietyssä iässä, 25- ja 30-vuotiaana on jo noin 20% huonommat mahdollisuudet tulla raskaaksi. Liian pitkä venkuttelu voi todistetusti tulla jopa kokonaan esteeksi vaavien hankinnalle.
En missään tapauksessa kuitenkaa olisi huolestunut Suomen väestönkasvusta, hyvinvointivaltion perustana on aina ollut se että perhearvot ovat korkealla ja niitä myös priorisoidaan korkealle.
Tuota käsitystä että yhteiskunta suosii lasten hankkimista lapsettomien kustannuksella en ihan purematta niele:) Missään näissä urbaaneissa stooreissa ei aina ole perää kuten ei tässäkään.
Yleensä ottaen ei voida olettaa että lapssiperheet eläisivät lapsettomien perheiden kustannuksella, tulot voivat vaihdella suuresti ja asia voi olla tietenkin toisinpäinkin.
Esimerkkiä en viitsi antaa mutta luulen että tiedät mitä tarkoitan.
Hitto ihan alkaa tulla vaavikuume kun tälläisiä juttuja kirjoittelee, eksyin tähän puuhun koska se oli uusien keskustelujen listalla:)
Terveisin Wildlander
http://www.isp4www.net
Opinions expressed in articles within this site are those of their owners and may not reflect the opinion of the WGI
Et ole huolestunut Suomen väestönkasvusta, enkä ole minäkään. Vastuumme ulottuu kuitenkin maamme rajojen ulkopuolelle. Mielestäni teollisuusmaidenkin väestötiheys on liian suuri, ja tämä koskee myös tiettyjä alueita Suomessa. Mitä tulee hyvinvointivaltion perusteisiin, on todettava, että nykyinen malli todellakin perustuu jatkuvaan kasvuun -sekä talouden että väestön osalta. Ei ole vaikea ymmärtää, että tämän kasvun on jossain vaiheessa loputtava. Mitä aikaisemmin, sitä parempi. Ajattelusi mitä ilmeisimmin rajoittuukin Suomen rajojen sisäpuolelle, mikä on valitettavaa. Tulisi muistaa, että vastuumme ulottuu paitsi rajojen yli, myös pitkälle tulevaisuuteen.
"Tuota käsitystä että yhteiskunta suosii lasten hankkimista lapsettomien kustannuksella en ihan purematta niele"
Ei tarvitsekaan, sillä en ole sellaista edes väittänyt. Kirjoitin yhteisöstä ja arvomaailmasta, en yhteiskunnasta. En tiedä mistä urbaaneista stooreista puhut, sillä perustan näkemykseni lähinnä omiin kokemuksiini ja tiedotusvälineissä esiintyviin tutkimustuloksiin. Yhteisö ja sen arvomaailma painostavat lasten hankintaan, alkaen siitä, että vanhemmat alkavat jo aikaisessa vaiheessa vihjailla lastenlasten tarpeesta. Lapsen saaminen nähdään onnellisuuden huippukohtana, ja se varjopuolista ei juuri puhuta. Tämä on mielestäni vastuutonta ja johtaa paitsi epäterveisiin kuvitelmiin lasten hankinnan ihanuudesta, myös lapsettomien masentumiseen.
En siis puhunut mitään lasten hankinnan taloudellisista vaikutuksista, enkä edes osaa ottaa asiaan kantaa.
Vastauksia varsinaiseen kysymykseeni ei vain tunnut kuuluvan. Siis edelleen: Toivooko nainen enemmänkin löytävänsä isän tuleville lapsilleen vai kumppanin itselleen.
Lyhyesti: mulla ikä alkaa lähestyä kolmeakymppiä ja olen yksin. Lapsia en haluaisi, vaan miehen, joka haluaisi kanssani kunnon parisuhteen EIKÄ haluaisi lapsia. Omasta ja muidenkin mielestä olen huomannut olevani kummajainen, mutta en pysty mieltäni muuttamaan.
Itse olen ajatellut asian paremminkin niin että ensisijaisesti haluan itselleni kumppanin, mieluiten koko loppuelämäksi. En voisi kuvitellakaan hankkivani lapsia vain lasten hankkimisen vuoksi, vaan minusta sen on oltava yhteinen asia juuri sen ihmisen kanssa jonka kanssa voin kuvitella koko loppuelämäni viettäväni. Ikää on tosin jo 30, eikä sellaista ihmistä ole vastaan kävellyt, vaikka takana on muutama pidempi suhde. Eipä silti ole vauvakuumekaan vaivannut, onneksi, mutta luulenpa että en ikäänkuin "anna itselleni lupaa" sellaiseen ennenkuin se oikea ihminen löytyy...
Hyvä että asiaan kiinnitetään huomiota! Olen kohta 30-vuotias sinkku ja ikäisteni naisten jutu saavat minut usein voimaan pahoin. En tiedä mitä he parisuhteesta ajattelevat, mutta on oireellista, että he näkevät lapset ainoana mahdollisuutena. Ellei mies niitä halua, häntä ei koeta kiinnostavana. Itse olen hyvin epäileväinen onko minusta isäksi, siksi naisten kritiikittömyys omaan äiteyteensä tuntuu kummalta. Lapset ovat heille enemmän status-symboleja, jollainen hankittava, jotta sitä voisi työkavereille esitellä ja jäädä kotiin sitä hoitamaan. Itselläni ei ole taloudelllisia mahdollisuuksia perustaa perhettä enkä tunne olevani siihen kypsä. Pitäisikö minun etsiä nuorempia vai vanhempia naisia välttääkseni nämä pakkomielteiset alle 30-vuotiaat?
Lähden nyt hötkyilemään varsinaisesta asiasta, koska kysymys on melko mielenkiintoinen ja monisyinen.
Olen samaa mieltä siinä, että globaalisti ja ekologisesti ajateltuna nykytilanteessa olisi järkevää arvostaa sekä perheellisyyttä että lapsettomuutta samalla tavalla. En tarkoita, että lapsiperheiden yhteiskunnallista tukea tulisi heikentää, mutta arvostusten ja ajatusten tasolla lapsettomuus on varmasti vaikeampi valinta, jota joutuu perustelemaan ihmisille, joille se ei kuulu. Sama arvomaailma ehkä vaikeuttaa naisten asemaa työmarkkinoilla, sillä lastenhankintaa pidetään itsestäänselvyytenä ja rasitteena naisille. Isät sen sijaan voivat ratsastaa vastuullisuudellaan (hieman kärjistettyä kyllä).
En silti usko, että lapsettomuuden arvostuksen kohoaminen perheen perustamisen tasolle lisäisi lapsettomien pariskuntien määrää radikaalisti. Ehkä lapsimäärä vähenee entisestään, kun halutaan enemmän aikaa kaikelle kivalle ja työlle. Silti ihmiset hakevat mielekkyyttä ja sisältöä elämään ihmissuhteista, joten perheen piirin pienentyessä minimaaliseksi ydinperheeksi, oman jälkeläisen hankkiminen tullee aina olemaan tärkeää. Jos taas työ, harrastukset, tms priorisoidaan ihmissuhteita merkittävämmäksi tekijäksi, yhteiskunta tuskin on ekologinen (hedonistit tavoittelevat omaa mielihyvää tai hyötyä). Kehitysmaiden väestönkasvun huomioiden järkevintä olisi ehkä korostaa pehmeitä perhearvoja (pelastakaa maapallo lapsille jne), mutta vähentää biologisen vanhemmuuden merkitystä (ts. adoption ja vaihtoehtoisten perherakenteiden arvostaminen).
Tämän pähkäilyn tuloksena päädyn siihen, että lapsia tullaan aina tekemään perheissä, joten ekologisen jalanjäljen takia on parempi, että lapset tehdään nuorena, jos niitä joka tapauksessa tehdään. Epäilen, että kolmenkympin tuolla puolen omakotitalon ja kahden auton perheeseen syntyvän lapsen ekologinen jalanjälki on suurempi kuin 2-kymppisen opiskelijapariskunnan koko kolmelapsisen katraan. Mahdollisesti näiden eri oloissa syntyvien lasten jalanjälki on erilainen kautta elämän, koska yksi on tottunut saamaan kaiken ja nauttimaan materialistisesta elämästä jo pienenä. Voihan se tietysti olla päinvastoinkin, koska tutkimusten mukaan koulutetut perheet (akateemiset myöhäissynnyttäjät) ovat vihreimpiä. Mutta kouluttautuva köyhä perhe vasta vihreä onkin, kun on pakko.
Hyvä mies, mene ja tee äkkiä se perillinen, jos meinaat!
mikke:
Sehän minua tässä hieman huolettaakin, että jos alle 25-vuotiaat näkevät lasten saamisen ensiarvoisen tärkeänä, niin mitä seuraa sitten, kun biologiset syyt mahdollisimman nopeaan lasten saantiin alkavat myös vaikuttaa. Toki monet näistä nuorista naisista alkavat lisääntyä jo ennen sitä. En ota kantaa siihen, miksi lapsia halutaan. Uskoisin, että on muitakin syitä kuin nuo luettelemasi.
Mutta saatiinhan keskusteluun mukaan naisnäkökulmaakin. Nimimerkkien nainen ja Mariia kommentit ovat tavallaan huojentavia.
Lapsellisuuden ja yleensä perheellisyyden vaikutus työelämässä on mielenkiintoinen kysymys. On toki selvää, että naisen potentiaali jäädä äitiyslomalle koetaan rasitteena työelämässä. Muistutan kuitenkin, että samalla tavalla, vaikka ei tosin niin selvästi, miehen perheettömyys on rasite, perheellisyys hyve. Tälle suhtautumiselle on työelämässä aivan yhtä hyvät perusteet kuin lisääntymisikäisten naisten syrjinnälle. Tuore tutkimushan kertoi, että yksinäiset miehet usein menettävät kiinnostuksensa taloudellisen asemansa kehittämiseen, eivätkä siksi välttämättä ole erityisen hyviä työntekijöitä. Lisäksi perheettömyys tulee ongelmaksi esimerkiksi asunnon vuokraamisessa, sillä useimmat vuokranantajat haluavat yksiöönsä vuokralaiseksi savuttoman opiskelijatytön -eivät niinkään epämääräistä aikamiespoikainsinööriä.
"Ehkä lapsimäärä vähenee entisestään, kun halutaan enemmän aikaa kaikelle kivalle ja työlle."
Ehkä, mutta mikä sitten lienee syy ja mikä seuraus? Viekö työ ajan lasten hankinnasta, tehdäänkö enemmän töitä kun ei ole lapsia, vai joudutaanko tekemään enemmän töitä, koska saman firman perheelliset eivät sitä kuitenkaan voi tehdä?
"Jos taas työ, harrastukset, tms priorisoidaan ihmissuhteita merkittävämmäksi tekijäksi, yhteiskunta tuskin on ekologinen"
Eri mieltä. Väitänpä, että työnteko nimenomaan on ekologinen valinta. Koska suurin ekologinen uhka tällä hetkellä on nimenomaan kehitysmaiden elintasontoiveiden nousu, tätä uhkaa ei voida kumota länsimaiden perhearvoja kohottamalla. Työntekoa vähentämällä tuskin saavutetaan muuta kuin nykyisten elin- ja tuotantotapojen jatkuminen, koska kulutushyödykkeiden kysyntä takaa niiden tuotannon kasvun jatkumisen, joko meillä tai muualla. Toki työnteko yleensä kohottaa elintasoa, mutta nykyään se kohonnut elintaso voi muodostua muustakin kuin isommasta autosta. Korkeatasoisten hyvinvointipalveluiden markkinointi ylemmälle keskiluokalla voisi olla arvokasvatuksen rinnalle tehokas keino nyhtää ne työn tulokset ekologisesti pois.
Olen kuitenkin samaa mieltä adoptiomahdollisuuksien kehittämisen tarpeesta. Oma filosofiani on ollut, että jos minut onnistuttaisiin suostuttelemaan heimopäälliköksi, vetäisin rajan yhteen biologiseen lapseen ja sen jälkeen mahdollisiin adoptiolapsiin. Tämä vaatisi kuitenkin adoptiomahdollisuuksien kehittämistä. Adoptiolapsen tuominen kehitysmaasta on kuitenkin joka suhteessa hyvä valinta, tai ainakaan minä en löydä siitä huonoja puolia. Mitä tarkoitat vaihtoehtoisilla perherakenteilla?
Loppu kirjoituksestasi on toivottavasti huumoria.
"Hyvä mies, mene ja tee äkkiä se perillinen, jos meinaat!"
Öh. Käynkin heti tökkimässä neulalla reikiä pakettiin.
On totta, että yksinäinen keski-ikäinen mies on helposti "reppana", jota muut väkisinnaittavat. Vuokranantajallekin aikamiespoikainsinööri taitaa olla syrjäytymisvaarainen alkoholistinalku tai omituinen hiippari, joka surfaa kaiket yöt ja kasvattaa hamppua vaatehuoneessa. Jännittävää, miten helposti päästään löytää stereotypioita ihan mistä vaan. Sinäkin olet varmaan kuluneissa farkuissa kulkeva 23 v. Aasia-instituutin opiskelija, entinen reilaaja ja säästät kesätyörahat Nepalinmatkaa varten, haaveissa UM:n Kehy-osasto?
"Ehkä lapsimäärä vähenee entisestään, kun halutaan enemmän aikaa kaikelle kivalle ja työlle."
"Jos taas työ, harrastukset, tms priorisoidaan ihmissuhteita merkittävämmäksi tekijäksi, yhteiskunta tuskin on ekologinen"
Ajattelin näitä hieman eri näkökulmasta, yksilön (yksilöiden muodostaman yhteisön) arvoasetelmista käsin. Perheinen keskimääräinen lapsimäärä vähenee tietoisen valinnan myötä. Mitä tärkeämmäksi koetaan työ, harrastuksiin jäävän ajan määrä ja kaikenlainen elämän mukavuus, sitä useammin perheet ehkä haluavat vain yhden lapsen, johon "panostetaan" enemmän. Samalla pieni ydinperhe on mobiilimpi tekemään kaikkea kivaa olettaen, että elämyshakuinen trendi jatkuu.
Mitä taas tulee työn ja harrastusten priorisointiin, ajattelin taas hieman epämääräisemmin ja abstraktimmin sitä mitä ihmiset kokevat ja pitävät pitkässä juoksussa tärkeimpänä, mistä arvoasetelmista käsin ihmiset tekevät valintojaan. Nykyään (tässä yhteiskunnassa) vallitsevan arvomaailman mukaan tärkeintä elämässä lienevät perhe ja läheiset. Jos perheen (ihmisten) paikalle korotettaisiin jotain muuta, olisimme käsittääkseni aika hedonistisessa, yksilökeskeisessä maailmassa: pelkkä työ (millä tahansa sektorilla) riittää mielekkääseen elämään tai ihmiset katsovat kuolinvuoteellaan taakseen ja toteavat "jesh, oli kivoja harrastuksia". Tarkoitan sitä, että perhekeskeinen (ihmiskeskeinen) arvomaailma luo edellytykset kestävälle kehitykselle. Yksilökeskeisessä minä-itse-maailmassa elämä keskittyy kuitenkin sen verran omaan napaan, omaan hyvinvointiin, omaan uraan, omiin harrastuksiin ja elämyksiin, jne, että epäilen, ettei tälläisestä yhteisöstä nouse kestävään kehitykseen vaadittavaa humaaniutta, välittämistä muusta maailmasta ja muista ihmisistä.
Hullukos näistä ajatuksista ottaa selvän, enkä edes minä itse, mutta tälläisiä aatoksia nyt syntyi. Voi tietysti olla niinkin, että omanapakeskeisyys kehittyy sen oman ydinperheen ympärille. Toivottavasti nyt kukaan ei lue tätä niin, että lapsettomat ovat itsekkäitä ykilöitä ja lapselliset sitten hyviä ja lämpimiä ihmisiä. Näenpähän vain perheiden arvostuksen hyvänä asiana, välittämisen maailma mikrokoossa.
Siitä olen samaa mieltä, että globaali kestävä kehitys ei onnistu ilman elintason uudelleenmäärittelyä, missä työn ja tuotannon painopisteen muuttamisella on suuri merkitys. Länsimaiden perhearvojen kohotus ei tätä korvaa, mutta länsimaa Suomi on kuitenkin se paikka, jossa sinä ja minä eniten voimme vaikuttaa. Menee vähän epämääräiseksi jeesusteluksi, mutta uskon vakaasti kaikenlaisen välittämisen kumuloitumiseen. Kun ihminen jaksaa välittää vaikkapa perheestään, se helpommin välittää myös muista ihmisistä. Kun yhteisössä laajemmin arvostetaan vaikkapa perheitä, hyviä ihmissuhteita ja ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia, mahdollisesti tätä lämpöä huokuu myös muuhun pehmoiluun, globaaleihin "kaikilla ois hyvä olla" -hankkeisiin.
"Mitä tarkoitat vaihtoehtoisilla perherakenteilla?"
En juuri mitään. Kun kerran kyseenalaistin biologisen vanhemmuuden ja konventionaalisen perheen normatiivisena perheformaattina, ajattelin jättää periaatteellisen mahdollisuuden muunkinlaisille perheille. Ehkä perheen voi tulevaisuudessa määritellä ja kokea paljon nykyistä vapaammin? Ehkä tulevaisuuden perhe on kaveriliittymän omaava kännykkäporukka...? (Joo, se oli huumoria). Adoptioperheiden määrän lisääntymisen edellytyksenä näen perhekuvan ainakin osittaisen muutoksen. Homoliittojen rekisteröinti on ehkä yksi merkki tästä, vaikka todellista perhestatusta ei vielä taida valtaväestön keskuudessa ollakaan. Mutta ehkäpä sosiaalisten ongelmien kasvu ja sijaisperheiden lisääntyminen, avioero ja kaikenkirjavat uusperheet, jne muuttavat kuvaa perheestä ja adoptiolapsen odotus on joskus yhtä luontevaa kuin raskaus.
Mikke, ao. lainaus tekstistäsi on kuin minun suustani, tai ajatuksistani, en vain itse olisi osannut asiasta noin hienoa lausetta muodostaa...!
"Lapset ovat heille enemmän status-symboleja, jollainen hankittava, jotta sitä voisi työkavereille esitellä ja jäädä kotiin sitä hoitamaan"
Itse sanoisin, että yhteiskunnan vaikutusta tässä kuitenkin on mukana.
Ja sitten kun nämä em. tuntomerkit omaavat naiset saavat haluamansa, niin eipä mistään muusta voi puhua ja muunlainen elämä on heidän silmissään halveksuttavaa (vaikkeivat sitä ihan ääneen sanoisikaan). Eikä tietty saa yleistää, mutta...
Mikke, jos tosiaan kriteerinä naisen valinnassa on "ei lapsia", niin ikä ei valitettavasti aina ole se kriittinen tekijä. Pitää olla jo pitkälle yli kolmenkympin oleva lapseton nainen, jos pelkän iän mukaan asian voi ratkaista. Luonne- ja arvokysymys tämä ennemminkin on. Jos "otat" parikymppisen naisen, niin hän ehkä on vielä hetken lapsentekoa vastaan, mutta jos haluat suhteen jatkuvan pidempään ja edelleen ilman lapsia, niin tuossa on riskinsä.
"Sinäkin olet varmaan kuluneissa farkuissa kulkeva 23 v. Aasia-instituutin opiskelija, entinen reilaaja ja säästät kesätyörahat Nepalinmatkaa varten, haaveissa UM:n Kehy-osasto?"
Heh. Kuluneet farkut ja ikä osui.
Ajattelutavoissamme on yksi selkeä ero. Sinä tunnut näkevän työnteon ensisijaisesti rahan ansaitsemisen muotona. Minä taas näen sen ensisijaisesti tuottavana toimintana, jolloin sen vaikutukset kohdistuvat ensisijaisesti yhteiskuntaan. Siksi minä en näe työntekoa korostavaa arvomaailmaa yksilökeskeisenä, vaan nimenomaan toisinpäin. Tämän takia en voi hyväksyä ajatustasi, että perhekeskeinen ajattelu tukisi kestävää kehitystä. Toki ymmärrän sen, että perheen sivuuttaminen jättää elämään aika ison aukon, jota tyypillisesti täytetään ekologisesti kestämättömillä harrastuksilla.
Siihen en osaa ottaa kantaa, kumuloituuko välittäminen vai ei. Näkisin perhekeskeisyyteen kuitenkin liittyvän samanlaisen sisäänpäinkääntyneisyyden vaaran kuin yksinelämiseenkin. Ratkaisu piilisi ilmeisesti yhteisöllisyyden vahvistamisessa. Tämä olisi mahdollinen tapa aktivoida myös ne työkeskeiset ja muuten perheyhteisöjen ulkopuolelle jäävät (sekä jossain määrin myös oikeasti syrjäytymisvaarassa olevat) yhteisvastuulliseen toimintaan. Toivoahan saa.
"Kun kerran kyseenalaistin biologisen vanhemmuuden ja konventionaalisen perheen normatiivisena perheformaattina..."
Noh! Taitaa kohta tulla Hevonpaska-bingossa osumia... Normatiivinen perheformaatti... Ei pahalla, mutta alkoi hieman huvittaa. Älä suutu, OK?
"Kun kerran kyseenalaistin biologisen vanhemmuuden ja konventionaalisen perheen normatiivisena perheformaattina..."
Hei, toi oli sentään oikoluettu versio! Olisitpa nähnyt alkuperäisen kirjoituksen...
Kyllä mua nauratti koko hihhuliteksti eikä vain perheformaatti, mutta kun näin pitkiä jaarituksia ei jaksa enää oikolukea ja hioa. Jää jutut kirjoittamatta, jos tavoittelee kuuta taivaalta.
Töitä on pakko tehdä, että hengissä pysyy. Olen minäkin sen verran yksilökeskeinen, että ajattelen työtä ensisijaisesti oman tyydytyksen (henkisen ja rahallisen) lähteenä. Tuottavuutta ja laajempaa yhteiskunnallista kontekstia voi miettiä budjetti-esityksen aikaan pienen hetken ja sittenkin kääntää kiinnostavamman sivun lehdestä...
Vedin herneen nenään, mutta sain sen pois, joten kaikki OK.
"Toivooko nainen enemmänkin löytävänsä isän tuleville lapsilleen vai kumppanin itselleen."
Jako ei ole noin jyrkkä. Vaikka yleistän vain omista lähtökohdistani, uskoakseni useimmat naiset, etenkin noin nuoret, yhdistävät ajatuksissaan molemmat. Eli lapsia ei vauvakuumeesta huolimatta hankita, jollei olla varmoja, että potentiaalinen siittäjä on myös juuri se kumppani, jota jaksaa ja haluaa katsella lopun ikänsä. Enemmänkin näkisin nuorten naisten valmiuden äitiyteen kuvastavan sitä, että he olisivat valmiita sitoutumaan perheeseen, kun Se Oikea astuu kuvioihin ja he toivovat Sen Oikean löytyvän lähitulevaisuudessa. Se on varmaan nuorena niin itsestäänselvää, ettei sitä edes viitsitä ääneen korostaa, minkä vuoksi hämmennyt. Nämä naiset ovat tulleet elämässään vaiheeseen, että he tietävät, mitä haluavat (perheen). Nuorempana sitä vain seurusteltiin, mutta nykyään he todennäköisesti katsastavat seurustelukumppania silläkin silmällä, haluaako se elämältä samoja asioita.
Naisena on ehkä pakko ajatella vanhemmuutta enemmän ihan jo vahinkoraskauden mahdollisuuden vuoksi mutta myös biologisen kellon takia. Vauvakuume voi iskeä, vaikka ei kumppania olisikaan. Vauvakuume tai vahva halu tulla äidiksi saattaa hieman muuttaa kriteerejä, millaisen puolison näkee hyvänä, mutta silti nainen ennen kaikkea hakee hyvää puolisoa itselleen, jotta haluaisi ja olisi henkisesti kyllin turvallinen olo hankkia lapsia. Älä säikähdä muuttuneita kriteerejä: se ei tarkoita, että persoonaasi arvioitaisiin vain lasten elättäjänä tai geeniperimäsi edullisuus ratkaisisi puolisovalinnan. Ennemminkin saattaa olla niin, että esim. ulkonäköseikkojen merkitys vähenee, huolehtivaisuutta arvostetaan, tms.
Ikääntyminen saattaa muuttaa ajatuksia. Ehkä lähellä vaihdevuosia miettisin itsekin, miten paljon äidiksi haluan: yksinhuoltajana, kelvollisen miehen kumppanina vai en lainkaan, jollei juuri sitä oikeaa elämänkumppania ole. Naisiahan on monenlaisia. Jollekin äitiys voi olla niin tärkeää, että miestä arvostetaan pitkälti hänen isäkykyjensä takia, enemmän kuin toivoisit. Mutta tuskin nämäkään naiset kokevat vain kelpuuttaneensa jonkun rimaa hipoen. Sen sijaan tunnen naisia, jotka eivät ole kohdanneet sitä oikeaa miestä kumppaniksi, mutta jotka harkitsevat vakavasti lapsen hankkimista yksin. Onhan niitäkin pareja, jotka eroavat, kun toinen ei halua lasta. On pareja, joissa toinen luopuu lastensaantitoiveista, koska ennemmin haluaa pitää puolisonsa.
Minusta tuntuu, että pelkosi on ennenaikainen. Kun olet seurustellut pidempään naisen kanssa, sinulle varmasti selviää, miksi hän sinua arvostaa.
No tulipas perinpohjainen selvitys, kiitos siitä. On kyllä aivan mahdollista, että sitä kumppanin löytämistä pidetään itsestäänselvyytenä. Lisäksi tuli mieleeni, että ehkä minä en sitten itse ole sellainen henkilö, jonka kanssa naispuoliset tuttavani haluaisivat keskustella parisuhdekiemuroistaan.
"Kun olet seurustellut pidempään naisen kanssa, sinulle varmasti selviää, miksi hän sinua arvostaa."
Tämän kai piti olla jonkinlainen loppukaneetti vain, mutta tässä taitaa kuitenkin olla ongelman ydin. Eli tuo arvostuksen syy selviää nimenomaan vasta pidemmän yhdessäolon jälkeen. Kun aikoinaan tutustuin erääseen naispuoliseen ystävääni, puhuimme kaikista mahdollisista asioista -mutta emme koskaan perheestä tai lapsista. Pidän ilmeisenä, että hänen kiinnostuksensa minuun oli tuolloin syvempää kuin toisinpäin. Asiasta ei koskaan puhuttu suoraan, mutta pikkuhiljaa hän kuitenkin hyväksyi sen, että olemme vain hyviä ystäviä. Olikin järkyttävää huomata, kuinka hän tuolloin alkoi puhua toiveistaan ihan eri sävyyn. Asia, josta ei koskaan oltu puhuttu, olikin yhtäkkiä hänelle tärkeä unelma -lapsia ja mielellään paljon. Eli lastensaantitoiveista puhuttiin kyllä ystävälle, mutta potentiaalisen kumppanin kanssa puhuttiin mistä tahansa paitsi niistä. (Hupaisaa asiassa on se, että nyt minä olen kiintynyt häneen kovin, mutta nuo suurperhe-jutut ovat liian pelottavia. MOT)
"Älä säikähdä muuttuneita kriteerejä:... Ennemminkin saattaa olla niin, että esim. ulkonäköseikkojen merkitys vähenee, huolehtivaisuutta arvostetaan, tms. "
Auts! Tuohan karsii minut heti pois! (hjuumoria) Vakavasti puhuen en ole huolissani siitä, että nuo kriteerit olisivat jonkinlainen kynnyskysymys, vaikka en oikein isukkityyppiä olekaan. Kysymys oli lähinnä motiivien aitoudesta.
Kirjoituksesi oli todellakin selventävä. Ymmärrän asian niin, että nainen (minun otoksessani on lähinnä "kunnollisia", akateemisia nuoria naisia) saattaa joko tietoisesti tai tiedostamattaan etsiä kumppania, joka soveltuu paitsi viereen kuorsaamaan, myös isäksi. Minä taas toivon löytäväni hyvän kumppanin, ja lapsia ajatellaan (jos ajatellaan) vasta jälkeenpäin. Ehkä tämän kanssa voi elää.
"Minä taas toivon löytäväni hyvän kumppanin, ja lapsia ajatellaan (jos ajatellaan) vasta jälkeenpäin."
Ehkä tämä on osa-ongelmaa, kuten olet huomannut erään naisystäväsi kanssa. Toisaalta et halua tulla mitellyksi heti kättelyssä potentiaalisena isänä, mutta toisaalta voi seurata ikäviä ongelmia, kun asiasta ei ajoissa puhuta eikä tiedetä, mitä toinen toivoo. Samoja pelkoja on naisellakin, minkä vuoksi perheen perustamistoiveista ei paljoa huudella. Nainenkin haluaa tulla halutuksi naisena ja kumppanina, ei vain vauva-automaattina tai yhtenä palikkana miehen suuressa suunnitelmassa "työ-talo-vaimo-lapset-koira".
"Kysymys oli lähinnä motiivien aitoudesta."
Niinno... aito motiivi se on halu tulla äidiksikin hyvän miehen kanssa. Ehkä olisi pitänyt puhua tupkriteereistä, mutta ihan ajattelemallani tavalla olit asian oivaltanut. Hyväsointisen kuorsauksen ohella isitaidot ovat suurta plussaa. Epäilen sitäkin, että naiset arvostavat hyvässä isäehdokkaassa hieman eri asioita kuin miehet luulevat. Hyvä isäehdokas on hyvä lapsille, mutta myös hyvä äidille.
Tuli todellakin pohdittua pitkään ja laveasti. Johtuu kai siitä, että näitä on itsekin joutunut miettimään omalta osaltaan (27 v. lapseton) ja myös hieman vanhempien naisten kanssa, joilla ikä olla alkaa kynnyskysymys.
Sinänsä on mielestäni positiivista, että ystäväsi tietävät noinkin nuorena, mitä haluavat. Ei tarvitse kriiseillä jokaisen täyden kympin kohdalla, mitä sitä elämältään toivoo. Miehet tuntuvat keskustelussa usein unohtavan sen, ettei lastenhankinta ole kiinni vain vaihdevuosista. Naiset ehkä paremmin tiedostavat sen, että odotus, synnytys ja ehkä äitiyskin (jaksaminen koliikkikaksosten kanssa) vaikeutuvat iän myötä. Tietysti hyvän synnytysiän määrittäminen riippuu paljon siitäkin, millaisen painon antaa taloudellisille edellytyksille, uralle, jne.
Mietinpä vielä hieman tätä asiaa.
En ole ollenkaan varma, että tuttavieni varmuus siitä, että he haluavat lapsia on hyvä asia. Se lasten saaminen ei kuitenkaan ole varmaa, vaan enemmänkin epävarmaa. Siksi on vaarallista fiksautua nuorella iällä tiettyyn haaveeseen, ihanne-elämän malliin. Jos sitoo oman onnellisuutensa aikaisessa vaiheessa noinkin epävarmaan asiaan, voi pettymys olla suuri. Toisaalta haaveitakin pitäisi olla, mutta tuli vain sellainen olo, että joidenkin kohdalla nuo haaveet hallitsevat elämää.
Halu tulla äidiksi sopivan miehen toimesta on toki aito motiivi. Ongelma ei kuitenkaan häviä mihinkään, sillä epäilen, että tämä motiivi mieluummin kätketään.
Ja nyt alkoi ällöttää koko asia. Pitäisi varmaan jättää tällaiset asiat pohtimatta, kun loppujen lopuksi tulee aina sellainen olo, että pitäisi pysyä tällaisista asioista erossa. Olkoon.
Mielestäni lapset on sen rakkauden hedelmiä, ikäänkuin HighScore siitä yhteisestä hedelmäpelistä. Eli sinulle ei voi puhua halusta saada ennätyspisteitä, pitää vaan puhua pelistä.
Haluan minäkin lapsia joskus, mutta ei siihen nyt kuka vaan kelpaa äidiksi.
Jotenkin risoo kun vielä kolmekymppisetkin miehet puhuvat lasten hankkimisesta ikäänkuin se nyt olisi jotenkin epäluonnollista että nainen haluaa haluaa lapsia; vaikkei ei ehkä nyt, mutta joskus tulevaisuudessa. Parisuhteessa lasten hankkiminen voi todellakin olla se kynnyskysymys sille, jatketaanko yhdessä vai etsitäänkö kumppani, jonka kanssa toiveet osuvat paremmin yhteen, mutta niitä kynnyskysymyksiä on paljon muitakin, ja lapsen hankinta on vain yksi muiden joukossa.
Kärjistäen mies voi hyvinkin hyväksyä eron vaikkapa siitä syystä että pari ei sovi seksuaalisesti yhteen tai arvomaailma on liian erilainen, mutta lapsen haluaminen tekee naisesta hirviön joka näkee miehen vain siitosorina?
Naisen nyt on biologisista syistä miestä aiemmin päätettävä, haluaako hän koskaan lapsia, enkä itse nyt 30 vuotiaana halua haaskata aikaani seurustelemalla miehen kanssa, joka on jo päätöksensä lapsettomuudesta tehnyt. Vaikka lasten hankinta ei minulle vielä ajankohtaista olekaan, en sentään halua sellaista mahdollisuutta pois sulkea.
Miks tää oli mulle osoitettu? Minä haluan kaksoset kun löytyy se oikea mamma, sanotaanko tossa 7v päästä viimestään. Jeremias ja Joonas.
Anteeksi Piru, vastaukseni osui vähän väärään paikkaan...
tämän kerran. Tarjoat sitten tuopin kun näet baarissa.
... sovitaan vaikka niin :-)
Hmmm... Ei kai kukaan täällä ole väittänyt, että lasten hankkiminen olisi epäluonnollista. (En minä ainakaan tunnnusta.)
"...lapsen haluaminen tekee naisesta hirviön joka näkee miehen vain siitosorina? "
No nyt aloit kyllä ihan turhaan kärjistämään. Olen pahoillani, jos tämä keskustelu jotenkin loukkasi sinua. En minä ainakaan pidä ketään hirviönä. En ymmärrä, mistä sinä oikein suutuit. Jokainen toki valitsee mieleisensä kumppanin. Ainakin minulle vain on merkitystä myös sillä, millä perusteilla tuo valinta tapahtuu. Tämän keskustelun pohjalta voisi arvioida, että jotkut todella näkevät lasten saamisen elämän ja parisuhteen täydellistymisen muotona, ja mielestäni se on huolestuttavaa. Jos nainen ei voi kuvitella elävänsä minun kanssani ilman lapsia, niin kyllä minä pidän sitä aika selvänä merkkinä siitä, että hänen on parempi elää jonkun toisen kanssa.
Myönnetään, että "purkaukseni" kumpusi muistakin keskusteluista joita olen asian tiimoilta seurannut. Ja kärjistystä kai se on "vauvakonekin"?
Sinänsä keskustelu ei minua mitenkään ole loukannut, minulla itselläni nyt vain on hiukan eri näkökulma asiaan.
"...haluaisin joskus olla tietylle naiselle merkittävä omana itsenäni. Mutta voinko luottaa, että asia olisi näin, jos fiksujen nuorten naisten mielipiteistä paistaa läpi se, että lasten saaminen on tärkeintä, ja hyvästä elämänkumppanista puhutaan lähinnä ohimennen?"
En tietenkään voi puhua näinkin henkilökohtaisesta asiasta muiden naisten puolesta, mutta minä ajattelen asian niin etten kenen kanssa tahansa ala lapsia "tekemään". Toisin sanoen sen miehen on oltava todella spesiaali ja tulee olemaan minulle "merkittävämpi" kuin kukaan aikaisemmin vaikka en kevyesti ole suhtautunut niihinkään (takana suhteet mm. 8 ja 4 vuotta). Eli se tuleva mies voi varmasti pitää mahdollisia lapsensaantihalujani nimenomaan merkkinä siitä että juuri se mies on se tärkeä.
Tämän selkeämmin en osaa tätä tällä kertaa ilmaista...?
Aivan, se "vauvakone" oli todellakin kärjistys, jonka oli tarkoitus lähinnä herättää kiinnostusta itse aiheeseen.
Ajatuksessasi mielenkiintoista on se, että näet oman lastensaantihalukkuutesi tavallaan miehen merkittävyyden mittarina. Kai sinulla on ihan terve asenne.
Mutta siltikin totuus mahtaa monella olla se, että vanhakantaisesti ajatellaan että nyt kun ollaan tässäjatässä iässä oisi aika jo saada pullat uuniin kovaa vauhtia ja monelle miehet ovat lähinnä niitä siittäjiä. Ympäristön vaikutusta sekin paljolti. Kuin olisi vasta sitten muiden silmissä hyväksytty ihminen! Itse törmäsin myös vastaavaan todella ahdistavaan suhtautumiseen ollessani avoliitossa äxäni kanssa. Ystäväni vihjailivat olevani jo "lapsentekoiässä"kun lähestyin 25 vuotta. Sou? Mieheni kanssa asiat eivät olleet niin kohdallaan, että lapsia oisi voinut harkitakaan! Siksipä tuntuikin sitäkin pahemmalta muiden vihjailut moisesta. Kun loppujenlopuksi itsellä se fiilis ollut aina, että parisuhteen pitää olla ensin kunnossa. Ensisijaisesti siis tahdon miehen jota haluan, jonka kanssa hyvä olla ja jonka kanssa voisin sen lisäksi perustaa perheen jossain vaiheessa. Ja niitä lapsia ei siis tekemällä tehdä vaan niitä saadaan HUOM, jos ylipäänsä tullakseen! Elikkäs siinä järjestyksessä.
...se tikittää. Mikäs me sille voidaan. Se on osa tätä maailmankaikkeutta.
Harmaa lumi?????