Ajattelin kirjoitella ihan vaan purkaakseni omia mietteitäni pois päästäni.
Hieman taustoja eli löysin vaimoni 4 vuotta sitten.Mentiin naimisiin 1,5 vuotta sitten.Esikoistyttö syntyi 3 viikkoa sitten.
Eli siinä pähkinänkuoressa perheeni.
Tämä palsta on siis otsikon mukaisesti lapset ja parisuhde. Parisuhdetta me ollaan kehitetty alusta asti. Minulle tuotti jotkut asiat vaikeuksia, mutta päätin että kun kerran tuosta tytöstä tykkään niin haluan myös sen oppia tuntemaan.
Eli alusta asti ollaan kaikki kivet ja kannot käänetty ja nyt ollaan keräilty niitä hedelmiä noin 2 vuotta.
Siitä se ajatus sitten lähtikin siihen naimisiin meno juttuun =).
Eli tuntui että kaikki asiat mitä pohti ratkesi kahdestaan. Kaikki asiat mitkä olivat olleet ns. mörköjä oli selvitetty yhdessä.
Kaikki asiat mitä eteen tulisi, niin päätettiin selvitä niistä yhdessä, tasavertaisina kumppaneina.
Itse haluan kuitenkin olla perheenpää. Meillä se on tarkoittanut sitä, että esim. häävalmisteluissa kihlattuni esitti minulle aina muutamia eri vaihtoehtoja jotka hän hyväksyisi käytettäviksi ja minä valitsin näistä yhden jota tulimme sitten käyttämään. Näin hän sai ensinnäkin toteuttaa niitä naisten juttuja joita hän oli aina haaveillut tekevänsä (sai ostaa kasoittain häälehtiä, etsi näistä kaikkea "ihanaa" ja vielä sai päättää niistä minkä saisi omiin häihinsä) ja toiseksi minä sain valita oman suosikkini ja näin hän sai minutkin kiinnostumaan aikas nopeastikin niistä hääjutuista. No pointi on se että molemmat osallistuttiin heti yhdessä tiiminä kaikkiin juttuihin mitä sitten teimmekin ja näin opimme toisemme ja toistemme tavat perinpohjin.
No me ollaan kolmenkympin (toinen hieman alta ja toinen hieman yli), joten ollaan keritty jo tasoittumaan niistä teinivuosista, jolloin ehkä hieman enemmän oltiin kärsimättömämpiä ja ajatukset ja omat mielipiteet saattoivat vaihdella jopa päivittäinkin.
No kun häitä oltiin vietetty ja tietysti oltiin jo puhuttu valmiiksi että seuraavana päivänä alettaisiin hankkia geeneille siirtolaisia eli niitä muksuja.
Tovi meni, mutta oli kivaa se yrittäminenkin. Vaimolta sai melkein aina kun halusi ja kun mainitsi että;" voi aattele nyt sitä pientä vaavia ja jne.." niin sai aina kun halusi =) , niin eipä voisi enempää edes pyytää.
No samaan aikaan perehdyttiin kaikkeen mikä liittyi perheeseen ja miten se tulee vaikuttamaan parisuhteeseen.
Tehtiin selväksi että parisuhde tulee ekaksi ja toiseksi tulevat lapsokaiset.
Eli älkää edes ajatelko että sellainen perhe toimisi parhaalla mahdollisella tavalla, missä lapset tulisivat ennen parisuhdetta.
Tai no ajatelkaa vaan mikäs minä olen sanomaan muiden ajatuksista.
No siitä kuitenkin se ajatus sitten taas lähti, että minusta tulee isä ja tuosta toisesta nyt sitten tulee se äiti.
Ei hitto, mutta mä luulen, että miehille se on paljon kovempi paikka kuin naisille. Jokseenkin siellä oman äidin helmoissa on vaan niin turvallista olla. No kun tuon käänsi toisinpäin, niin omat tuntemukset olivatkin että;" en muuta halua kuin tuntea ja nähdä sen että omilla lapsillani on turvallinen olo ja ne tietävät että täällä maailmassa on kaksi ihmistä jotka joka päivä rakastavat heitä ja haluavat olla heidän turvanaan".
Siis taisin selvittää itselleni tuon ihmeellisen funktion mikä on varmaankin sitä paljon puhuttua isäksi tulemista.
Ehkä jokainen meistä haluaa kuitenkin tuntea olonsa turvalliseksi vaikka siitä ei puhuisi tai sitä ei näyttäisi!! Miehet ainakin ovat niin v.. jäykkiä ja kovia olevinaan, mutta se mikä lapsena opitaan, niin sitä ei pois pysty itsestä antamaan tai joku toinen ottamaan. Eli eikös se sitten tarkoita sitä, että jos lapsena on tottunut johonkin ja pitää siitä ja siitä todennäköisesti pitää myös vanhempanakin?
No nyt sitten olen ollut isänä 3 viikkoa ja vielä olisi koko loppuelämäni sitä jäljellä. Eikä muuten yhtään hassumpaa ja on kyllä täyttänyt odotukset ja voi piru kyllä se niin on että sitä omaa vaavia jaksaa töllätä vaikka kuinka kauan vaan.
Vaimo on edelleen yhtä ihana kuin silloin kun tavattiin ja uskon että olen itsekin.
Kumpikin vaan antoi heti kaiken itsestään eikä uskotellut toiselle mitään muuta kuin oli. Nyt sitten vaan nautitaan tästä rikkaudesta mistä loppujen lopuksi elämässä on kyse.
Ei se sen kummenpaa ole. Asiat täytyy vaan hoksata oikeassa järjestyksessä ja siihen hieman oma-aloitteellisuutta,rohkeutta,sinnikkyyttä,epäitsekkyyttä ja hyvää tulee.
Hieman taustoja eli löysin vaimoni 4 vuotta sitten.Mentiin naimisiin 1,5 vuotta sitten.Esikoistyttö syntyi 3 viikkoa sitten.
Eli siinä pähkinänkuoressa perheeni.
Tämä palsta on siis otsikon mukaisesti lapset ja parisuhde. Parisuhdetta me ollaan kehitetty alusta asti. Minulle tuotti jotkut asiat vaikeuksia, mutta päätin että kun kerran tuosta tytöstä tykkään niin haluan myös sen oppia tuntemaan.
Eli alusta asti ollaan kaikki kivet ja kannot käänetty ja nyt ollaan keräilty niitä hedelmiä noin 2 vuotta.
Siitä se ajatus sitten lähtikin siihen naimisiin meno juttuun =).
Eli tuntui että kaikki asiat mitä pohti ratkesi kahdestaan. Kaikki asiat mitkä olivat olleet ns. mörköjä oli selvitetty yhdessä.
Kaikki asiat mitä eteen tulisi, niin päätettiin selvitä niistä yhdessä, tasavertaisina kumppaneina.
Itse haluan kuitenkin olla perheenpää. Meillä se on tarkoittanut sitä, että esim. häävalmisteluissa kihlattuni esitti minulle aina muutamia eri vaihtoehtoja jotka hän hyväksyisi käytettäviksi ja minä valitsin näistä yhden jota tulimme sitten käyttämään. Näin hän sai ensinnäkin toteuttaa niitä naisten juttuja joita hän oli aina haaveillut tekevänsä (sai ostaa kasoittain häälehtiä, etsi näistä kaikkea "ihanaa" ja vielä sai päättää niistä minkä saisi omiin häihinsä) ja toiseksi minä sain valita oman suosikkini ja näin hän sai minutkin kiinnostumaan aikas nopeastikin niistä hääjutuista. No pointi on se että molemmat osallistuttiin heti yhdessä tiiminä kaikkiin juttuihin mitä sitten teimmekin ja näin opimme toisemme ja toistemme tavat perinpohjin.
No me ollaan kolmenkympin (toinen hieman alta ja toinen hieman yli), joten ollaan keritty jo tasoittumaan niistä teinivuosista, jolloin ehkä hieman enemmän oltiin kärsimättömämpiä ja ajatukset ja omat mielipiteet saattoivat vaihdella jopa päivittäinkin.
No kun häitä oltiin vietetty ja tietysti oltiin jo puhuttu valmiiksi että seuraavana päivänä alettaisiin hankkia geeneille siirtolaisia eli niitä muksuja.
Tovi meni, mutta oli kivaa se yrittäminenkin. Vaimolta sai melkein aina kun halusi ja kun mainitsi että;" voi aattele nyt sitä pientä vaavia ja jne.." niin sai aina kun halusi =) , niin eipä voisi enempää edes pyytää.
No samaan aikaan perehdyttiin kaikkeen mikä liittyi perheeseen ja miten se tulee vaikuttamaan parisuhteeseen.
Tehtiin selväksi että parisuhde tulee ekaksi ja toiseksi tulevat lapsokaiset.
Eli älkää edes ajatelko että sellainen perhe toimisi parhaalla mahdollisella tavalla, missä lapset tulisivat ennen parisuhdetta.
Tai no ajatelkaa vaan mikäs minä olen sanomaan muiden ajatuksista.
No siitä kuitenkin se ajatus sitten taas lähti, että minusta tulee isä ja tuosta toisesta nyt sitten tulee se äiti.
Ei hitto, mutta mä luulen, että miehille se on paljon kovempi paikka kuin naisille. Jokseenkin siellä oman äidin helmoissa on vaan niin turvallista olla. No kun tuon käänsi toisinpäin, niin omat tuntemukset olivatkin että;" en muuta halua kuin tuntea ja nähdä sen että omilla lapsillani on turvallinen olo ja ne tietävät että täällä maailmassa on kaksi ihmistä jotka joka päivä rakastavat heitä ja haluavat olla heidän turvanaan".
Siis taisin selvittää itselleni tuon ihmeellisen funktion mikä on varmaankin sitä paljon puhuttua isäksi tulemista.
Ehkä jokainen meistä haluaa kuitenkin tuntea olonsa turvalliseksi vaikka siitä ei puhuisi tai sitä ei näyttäisi!! Miehet ainakin ovat niin v.. jäykkiä ja kovia olevinaan, mutta se mikä lapsena opitaan, niin sitä ei pois pysty itsestä antamaan tai joku toinen ottamaan. Eli eikös se sitten tarkoita sitä, että jos lapsena on tottunut johonkin ja pitää siitä ja siitä todennäköisesti pitää myös vanhempanakin?
No nyt sitten olen ollut isänä 3 viikkoa ja vielä olisi koko loppuelämäni sitä jäljellä. Eikä muuten yhtään hassumpaa ja on kyllä täyttänyt odotukset ja voi piru kyllä se niin on että sitä omaa vaavia jaksaa töllätä vaikka kuinka kauan vaan.
Vaimo on edelleen yhtä ihana kuin silloin kun tavattiin ja uskon että olen itsekin.
Kumpikin vaan antoi heti kaiken itsestään eikä uskotellut toiselle mitään muuta kuin oli. Nyt sitten vaan nautitaan tästä rikkaudesta mistä loppujen lopuksi elämässä on kyse.
Ei se sen kummenpaa ole. Asiat täytyy vaan hoksata oikeassa järjestyksessä ja siihen hieman oma-aloitteellisuutta,rohkeutta,sinnikkyyttä,epäitsekkyyttä ja hyvää tulee.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kuulla että jollakin menee noin hyvin:) toivottavasti tuo on myös totta, antaisi minulle voimaa uskoa omaan parisuhteen kestoon esikoisen tultua maailmaan:) ja rohkeaa sanoa että parisuhde tulee aina ensin..täältä saat varmasti joltain noottia siitä kuinka lasten tulisi olla aina ensin..mutta totta...jos parisuhde voi hyvin, jaksaa varmasti antaa parhaansa lapsille, ja koko perhe voi hyvin!:)
Onnea teille jatkossakin!Toivottavasti joku muukin jaksaa kertoa omia positiivisia elämäntilanteitaan tänne..
Mukavaa kuulla positiivisia mietteitä mieheltä, ja toivottavasti jatkossa menee yhtä hyvin. Sekin onnistuu kun ei odota liian suuria. Ottaa ne tilanteet sellaisina kuin ne tulevat eteen ja sillä asenteella että porukalla me pystymme perheenä ihan mihin vain! Yhdessä elämään käsiksi, ei kilpakumppaneina.
Meillä on toiminut tuo järjestely hyvin myös, perhettä koskevien päätösten suhteen, että äiti valmistelee (antaa vaihtoehdot toimintamalleiksi/hankinnoiksi) ja isä päättää (elannontuojan oikeudella sanoo viimeisen sanan). Molemmilla on veto-oikeus kaikkeen.
Onnea jatkoon.
***
Että on jo 4 kokonaista vuotta takana. Vau :D
perheelle! Täällä toinen onnellinen perhe, mutta kuitenkin eri arvomaailmat.
Hyvä kuitenkin, että ymmärrät muiden tekevän sillä tapaa kuin haluavat. En arvostele teidän tapaanne, vastaan ihan ystävyydellä.
Meillä parisuhde ja lapset(5kpl) eivät ole vastakkain. Sanoit, että parisuhde tulee ennen lapsia. Niinhän se meilläkin tuli ;o) mutta kun lapsi syntyi niin hän meni ykköseksi. Toki otamme yhteistä aikaa ja nautimme vain toisistamme, mutta lasten tarpeet siltikin tulevat meillä ensimmäisenä.
Joskus kävi niin, että olimme mieheni kanssa hotellissa viettämässä viikonloppua, tai aikomus oli... Yksi lapsista sairastui mummulassa. Emme mielestämme kuitenkaan menettäneet mitään, vaikka lähdimmekin kotiin monen sadan km:n päähän. Ehdimme olla hotellissa alle 2 tuntia. Siskoni ihmetteli kun tulimme kotiin ja sanoi, että olisihan poika täällä mummulassakin sairastanut. Niinpä, mutta me halusimme olla sairaan lapsen luona.
Onhan noita viikonloppuja senkin jälkeen ollut, olemme olleet yhdessä kohta 15v.
Rakastan miestäni mielettömästi, mutta niin kauan kun lapset ovat pieniä niin he ovat etusijalla. Onneksi myös mieheni on samaa mieltä.