Olemme eroamassa tai siis harkinta on meneillään.
Meillä on ollut melko huono avioliitto molempien puolisoiden syystä.Nyt tosin tuntuu,että syy on minussa.Etten ole jaksanut tarpeeksi,että odotukset ovat olleet liian korkealla.Miksen ole kyennyt näkemään ennemmin niitä hyviä puolia toisessa ja oppinut arvostamaan miestäni sellaisena kun hän on.Hyvä mies kuitenkin ja yrittänyt parhaansa,miksi olen takertunut omaan tuskaani ja tyytymättömyyteen.Minkälaisia avioliittoja muilla ihmisillä on?Miksemme ole kyenneet näiden vuosien aikana luomaan lämpöistä tunnelmaa välillemme,jopa esikoisen syntyessä mies moitti ,kun tiuskaisin kätilölle jotakin,Yhdessä kuitenkin itkimme lapsen vihdoin nähdessä päivävalon ja yhdessä olimme iloisia toisenkin tullessa maailmaan.Kerran pyysin miestä olemaan ottamatta kaljaa,kun lapsi oli kovassa kuumeessa ,siitä syntyi paha riita ja poika muistaa vieläkin ,kuinka isä löi äitiä.Siitäkin on paha mieli,,etten osannut asiaa sanoa moittimata,ehkä tilanne olisi mennyt toisin jos olisin kyennyt hillitsemään itseni.Luulen,että olemme kuitenkin joskus rakastaneet toisiamme ,mutta myös vihanneet ja halveksineet milloin mistäkin syystä.Toistemme lapsuudenperheet,sukulaiset kaikki mikä on ollut toiselle kallista ja tärkeää on saanut toisen osapuolen taholta kuraa päälle. Olen hävennyt ja halveksinut mieheni juopottelukausia,kuskannut lapset mummilaan "turvaan"ettei heidän tarvitsisi nähdä isänsä alennustilaa,Mies on mollanut työtäni,solvannut vanhempiani,ehkä kaikkea mahdollista mikä vähänkin on satuttanut. Ja minä perässä,tietysti.Ja naisen kärkevyydellä pahemminkin.Kuitenkin niitä hyviäkin hetkiä on joskus,harvakseltaan mutta kuitenkin.Kertokaa naiset miten te hillitsette itsenne?Minkälaisia odotuksia ja toiveita teillä oli puolisoanne kohtaan.Mitä te toivoitte häneltä ja hänen kanssaan.Olen epätoivoinen ,koska olen aina tuntenut ,että omat toiveeni ovat väärin,Etten ole koskaan osannut rakastaa häntä oikein .,ehken olekaan.Kaiken pahan ja riitojen jälkeen anteeksipyytäjä olen ollut minä.Viikkojen ryyppäämisien jälkeen,lyöntien jälkeen,huutojen ,välinpitämättömyyden olen kokenut olevani syyllinen hänenkin pahaan oloonsa. Kuitenkin aina kaiken pahan jälkeen aina oppinut ja löytänyt helliä tunteita häntä kohtaan.Mutta keväällä kohtasin sattumalta miehen johon ihastuin ensi näkemällä.Ehkä oli otollinen hetki ja halusin kokea olevani haluttu.Ja ehkä halusin käyttää tätä toista syynä eroon,vihdoinkin.Nyt kuitenkin taas tuntuu ettei todellista syytä olekaan,että jos sittenkin kadun lähtöä,Ja kuinka lapset pärjäävät,mies onnettomaksi.tulenko itse onnettomaksi.En yhtäkkiä haluakaan jättää miestäni ,kotiani, hajoittaa tätä perhettä ,missä on edes jonkinlainen rauha ja turva lapsilla.Mikä oikeastaan on naisen ja miehen oikeus omaan hyvään oloon ja miten sen saavuttaa?,ja kuitenkin kaipaan tätä toista miestä niin että sattuu. Oikeastaan tuntuu,etten edes jaksaisi elää.Sydän hakkaa ,,kädet tärisevät,haluaisin lähteä ja kadota kartalta.Onneksi on lapset!Nuo molemmat,joita rakastamme ylikaiken. Auttakaa naiset,miehet !!Oppiiko toista koskaan rakastamaan niinkuin oikein on ja miten unohdat että haluat toisen syliin.Enkä ole edes nuori enää!Tämä toinen mies pyysi ,etten lasten tähden jäisi liittooni.Uskaltaisinko lähteä,uskaltaisnko jäädä.Kuolenko pikkuhiljaa ja vajoan apatiaan naisentunteissani.Ehkä pelkään yksinäisyyttäkin,kun on toisen läsnäoloon tottunut,vaikka tuntuu ettemme juurikaan kohtaa toisiamme henkisellä ja rakastamisen taholla.Kertokaa kuka katuu jäämistään ja kuka lähtemistään liitosta mikä ei oikein tahdo kulkea.Missä molemmilla ahdistaa ?
Meillä on ollut melko huono avioliitto molempien puolisoiden syystä.Nyt tosin tuntuu,että syy on minussa.Etten ole jaksanut tarpeeksi,että odotukset ovat olleet liian korkealla.Miksen ole kyennyt näkemään ennemmin niitä hyviä puolia toisessa ja oppinut arvostamaan miestäni sellaisena kun hän on.Hyvä mies kuitenkin ja yrittänyt parhaansa,miksi olen takertunut omaan tuskaani ja tyytymättömyyteen.Minkälaisia avioliittoja muilla ihmisillä on?Miksemme ole kyenneet näiden vuosien aikana luomaan lämpöistä tunnelmaa välillemme,jopa esikoisen syntyessä mies moitti ,kun tiuskaisin kätilölle jotakin,Yhdessä kuitenkin itkimme lapsen vihdoin nähdessä päivävalon ja yhdessä olimme iloisia toisenkin tullessa maailmaan.Kerran pyysin miestä olemaan ottamatta kaljaa,kun lapsi oli kovassa kuumeessa ,siitä syntyi paha riita ja poika muistaa vieläkin ,kuinka isä löi äitiä.Siitäkin on paha mieli,,etten osannut asiaa sanoa moittimata,ehkä tilanne olisi mennyt toisin jos olisin kyennyt hillitsemään itseni.Luulen,että olemme kuitenkin joskus rakastaneet toisiamme ,mutta myös vihanneet ja halveksineet milloin mistäkin syystä.Toistemme lapsuudenperheet,sukulaiset kaikki mikä on ollut toiselle kallista ja tärkeää on saanut toisen osapuolen taholta kuraa päälle. Olen hävennyt ja halveksinut mieheni juopottelukausia,kuskannut lapset mummilaan "turvaan"ettei heidän tarvitsisi nähdä isänsä alennustilaa,Mies on mollanut työtäni,solvannut vanhempiani,ehkä kaikkea mahdollista mikä vähänkin on satuttanut. Ja minä perässä,tietysti.Ja naisen kärkevyydellä pahemminkin.Kuitenkin niitä hyviäkin hetkiä on joskus,harvakseltaan mutta kuitenkin.Kertokaa naiset miten te hillitsette itsenne?Minkälaisia odotuksia ja toiveita teillä oli puolisoanne kohtaan.Mitä te toivoitte häneltä ja hänen kanssaan.Olen epätoivoinen ,koska olen aina tuntenut ,että omat toiveeni ovat väärin,Etten ole koskaan osannut rakastaa häntä oikein .,ehken olekaan.Kaiken pahan ja riitojen jälkeen anteeksipyytäjä olen ollut minä.Viikkojen ryyppäämisien jälkeen,lyöntien jälkeen,huutojen ,välinpitämättömyyden olen kokenut olevani syyllinen hänenkin pahaan oloonsa. Kuitenkin aina kaiken pahan jälkeen aina oppinut ja löytänyt helliä tunteita häntä kohtaan.Mutta keväällä kohtasin sattumalta miehen johon ihastuin ensi näkemällä.Ehkä oli otollinen hetki ja halusin kokea olevani haluttu.Ja ehkä halusin käyttää tätä toista syynä eroon,vihdoinkin.Nyt kuitenkin taas tuntuu ettei todellista syytä olekaan,että jos sittenkin kadun lähtöä,Ja kuinka lapset pärjäävät,mies onnettomaksi.tulenko itse onnettomaksi.En yhtäkkiä haluakaan jättää miestäni ,kotiani, hajoittaa tätä perhettä ,missä on edes jonkinlainen rauha ja turva lapsilla.Mikä oikeastaan on naisen ja miehen oikeus omaan hyvään oloon ja miten sen saavuttaa?,ja kuitenkin kaipaan tätä toista miestä niin että sattuu. Oikeastaan tuntuu,etten edes jaksaisi elää.Sydän hakkaa ,,kädet tärisevät,haluaisin lähteä ja kadota kartalta.Onneksi on lapset!Nuo molemmat,joita rakastamme ylikaiken. Auttakaa naiset,miehet !!Oppiiko toista koskaan rakastamaan niinkuin oikein on ja miten unohdat että haluat toisen syliin.Enkä ole edes nuori enää!Tämä toinen mies pyysi ,etten lasten tähden jäisi liittooni.Uskaltaisinko lähteä,uskaltaisnko jäädä.Kuolenko pikkuhiljaa ja vajoan apatiaan naisentunteissani.Ehkä pelkään yksinäisyyttäkin,kun on toisen läsnäoloon tottunut,vaikka tuntuu ettemme juurikaan kohtaa toisiamme henkisellä ja rakastamisen taholla.Kertokaa kuka katuu jäämistään ja kuka lähtemistään liitosta mikä ei oikein tahdo kulkea.Missä molemmilla ahdistaa ?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Eihän miehesi sinua rakasta! Moinen mollaaminen ja toisen aliarviointi ei todellakaan kulu rakkauteen! Miksi ihmeessä juuri sinä olet pyytänyt anteeksi?!? Nyt reppua pakkaamaan; olet uuden ihanan elämän alussa, elämän johon sinulla on o i k e u s!Sinun omat toiveesi eivät ole väärin, niihinkin sinulla on täysi oikeus. Turva lapsilla, sanot...mikä ihmeen turva jos joudut raahaaman heitä mummulaan turvaan?!?! Ja poika nähnyt miten isä lyö äitiä! Ensimmäisen lyönnin pitää olla viimeinen ja jo se oikeuttaa sinut lähtemään mahdollisimman pian, sinulle kuuluu ihan oikea elämä!
oliskin noin yksinkertaista.
http://www.netmission.fi/streaming/index.php?p=6
tulee hetkiä jolloin katuukin mutta kun irti pääset ja aloitan oman elämän,huomaat vasta ajan kuluessa että teit oikein kun erosit.
Itse kulutin rahaa ja aikaa kun edestakas veksalin väkivaltasesta erotessa,sillä uskoin muutokseen mutta se oli turhaa.
Aika paljon samoja tunteita oli itsellä vaikka ei ollutkaan alkoholiongelmainen puoliso mutta erosin kun huomasin että voimat oli loppu.Nyt elämäni on hyvin ja kukaan ei halveksi minua omassa kodissani.
Kaikesta huolimatta sinä ja miehesi olette kaksi eri ihmistä. Kummallakin on täysi vastuu itsestä ja osavastuu lapsesta. Kumpikaan teistä ei voi piiloutua toisen selän taa ja odottaa että toinen kantaa vastuun. Miehesi on takertunut sinun vastuuntuntoosi, sinä olet takertunut huoltamaan häntä. Ettekä tiedä miten siitä kierteestä pääsee pois - jos molemmat edes haluatte? Asumusero on joskus hyvä tapa puolisoille löytää itsensä ja vastuun itsestä. Helppo on heittäytyä juopottelemaan ja jättää kaikki vastuu toiselle. Helppo on lähteä siihen rumbaan mukaan ja sitten valittaa ettei halua sitä. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa rakastaa. On vain rakkaus. Takertuminen ei ole rakkautta. Vasta jos molemmat ovat tarpeeksi itsellisiä, voitte rakastaa toisianne ehdoitta, osoittaa huomaavaisuutta.
Meille 2,5 vuoden asumusero auttoi. Sen piti olla aluksi vuosi, mutta emme olleet kypsiä mihinkään ratkaisuun. olin asennoitunut että ratkaisuksi muodostuu lopulta ero. Samoin oli asennoitunut mieheni. Hänellä oli lyhyt naissuhdekin, koska kuvitteli että hänen on jatkettava elämää ilman minua. Nainen ei kiinnostanutkaan, ja mies huomasi että hän haki vain elämänseuralaista eikä ihmistä, jota rakastaa. Hän ajautui yksinäisyyteen. Minä ajauduin uusiin harrastuksiin ja vanhoihin ihmissuhteisiin (ystävät, ei seurustelua). Tapasin miestä kuitenkin lapsen huoltajuuteen liittyvissä asioissa ja lapsen harrastuksissa. Lapsi asui miehellä.
Aluksi emme juuri mitään voineet edes puhua toisillemme. Yhteiselämän aikainen tiuskiminen ja nälviminen jatkui. Sovimme, että kommunikoidaan ainoastaan kaikki välttämätön. Se toimi. Vajaa kaksi vuotta asumuserosta aloimme jutella toista kunnioittavaan sävyyn, kuten ihmisille yleensäkin. Mieskin oli muuttunut, ei enää juonut kuten ennen ja vaikutti tasapainoiselta. Siksi meidän alkuaikojen keskustelumma alkoivat jälleen. Ensin yleisistä asioista, vähitellen juttelimme jo henkilökohtaisemmistakin. Tiesin ja tunsin koko ajan, etten ketään muuta miestä halua, mutta olin valmis jatkamaan elämä yksin ja kuvittelin, että ehkä joskus tapaan uuden miehen.
Lapsi ehdotti yhteistä kesälomamatkaa. Olimme molemmat siihen aluksi jyrkästi vastaan. Kuitenkin kävimme autolla Ruotsissa ja Tanskassa. Skarppasin lapsen takia ja matka onnistui. Mies ei edes ärsyttänyt kertaakaan. Sen jälkeen yhteydenpitomme vain lisääntyivät ja lopulta ajauduimme fyysiseen suhteeseen. Sen seurauksen keskustelimme vakavasti elämänarvoista, toisen kunnioittamisesta ja huomioimisesta, kummankin vajavaisuuksista ja persoonallisuuksista. Olimme varmoja että voisimme yrittää jälleen. Sen teimme lapsellekin selväksi, että yritämme. Yritystä on jatknut 3,5 vuotta. Elämästä on tullut toisenlainen rutiini. On toki muutama kriittinen tilannekin ollut, mutta kumpikin selvittiin lopulta voittajina eikä ajauduttu riitelemään. Ehkä näemme toisemme uudestaan ihmisinä. Se oli päässyt unohtumaan kaiken keskellä.
Toivon monille malttia yrittää löytää keinot puhaltaa ikävä peli poikki, ottaa aikalisä, koska ajatusten on saatava selvitä. Jos yhteiselämä jatkuu se on hienoa. Aina se ei jatku. Mutta tappiokin pitää voida hyväksyä. Takaiskutkin kuuluvat elämään. Ehkä jossain muussa asiassa onnistaa paremmin.
kuin toivottaa erittäin Paljon Onnea!
Olette molemmat kypsyneet ihmisinä kun otitte aikalisän.Eli teillä oli ns "parantava erillyys" jakso, jolloin kumpikin pääsi tutkailemaan itseään ja tunteitaan. Oivallinen esimerkki ja kannustin kaikille, jotka eivät heitä lopullisesti toista ulkopuolelle.Voin kuvitella lastasi, kuinka onnellinen hän on, kun vanhemmat ovat sovussa ja vielä yhdessä. Elämä on ja tulee olemaan vasta-ja myötämäkeä. Leppoisia syys"myötätuulia" koko perheelle!
Meidän suhteessa ja avioliitossa tilanne oli aika pitkälle sama, tosin paljon pienemmässä mittakaavassa. Miehellä ei ollut alkoholismia eikä väkivaltaisuutta eikä hän suorin sanoin koskaan minua halventanut. Silti olin parisuhteessa se "altavastaaja" jolta oli tietyt asiat kielletty ja ne asiat joista olin kiinnostunut, olivat miehen mielestä omituisia tai "hinttien juttuja" tms. Vain tietynlaista musiikkia sai kuunnella miehen läsnäollessa, tiettyjä ruokia ei saanut lainkaan syödä, ei edes hänen poissa ollessaan koska niistä jäi ikävä haju, tiettyjä mielipiteitä ei saanut olla koska ne olivat vääriä, aina... Sellaista jatkuvaa pientä maanrakoon painamista. Minä tein ruuat, kävin kaupassa, pesin ja silitin pyykit, huolehdin miehen siisteydestä... Tunsin olevani äiti aikuiselle miehelle joka vain haluaa maata sohvalla ja katsoa urheilua. Päällimmäisenä oli vain halveksuntaa ja häpeää siitä, millaisen miehen olin saanut, hirveän perussuomalaisen suurisuisen öykkärin joka kaikkien ystävien ja sukulaisten läsnäollessa aina nolasi minut idioottimaisilla kommenteillaan ja runsaalla alkoholinkäytöllään..
No, kuten arvata saattaa, uusi mies astui kuvioihin mukaan ja n. vuoden kuluttua siitä oli eropaperit vetämässä. Ero ei vielä ole astunut voimaan mutta olen jo viettänyt hyvän tovin onnellista elämää tämän uuden miehen kanssa ja tunnen olevani hyvin kohdeltu ja rakastettu ja haluttu ja tahdon niin antaa sitä kaikkea myös hänelle. Kerrankin tunnen olevani tasaveroinen parisuhteessa. Mutta silti mieltä kalvaa ajatus, että annoinko liian helposti periksi? Olisiko vielä pitänyt kokeilla jotain parisuhdeterapiaa? Olimme ex-miehen kanssa jo kerran asuneet erillään ja meillä oli ollut isoja ongelmia jatkuvasti ja jotenkin vain ajattelin, että nyt en enää jaksa, ja muutin pois kun ihastuin toiseen.
Mutta sydäntä raastaa vieläkin se viimeinen ilta kun mies seisoi eteisessä itkemässä kuin pieni lapsi ja tulin sanoneeksi hänelle, että luultavasti tulen vielä takaisin. Vieläkin mietin, että jos olisin yksin, luultavasti vain antaisin surulle ja tuskalle periksi ja palaisin takaisin. Jos nykyinen suhde jostain syystä kariutuisi, en varmaan keksisi mitään muuta kuin entisen miehen, jonka tiedän aina vain siellä odottavan. Olemme hyvissä väleissä hänen kanssaan ja ystävinä vaihdamme kuulumisia usein ja kyläilen joskus vanhassa kodissamme, mutta en silti tunne minkäänlaista fyysistä vetoa häneen, vaan lähinnä vain sitä samaa vanhaa tottumusta johon olisi niin helppo turvautua ja unohtaa tämä kaikki. Mutta valitettavasti toista ihmistä ei voi muuttaa ellei hän itse sitä halua, ja pelkäänpä että tilanne olisi ennen pitkää yhtä kriittinen kuin se oli erotessamme, joten annan avioeron nyt mennä loppuun asti ja sitten katson, mihin elämä vie. Aika kultaa muistot ja niin se on tehnyt tässäkin tapauksessa, on vaikea enää muistaa niitä ikäviä asioita ja muistaa vain ne hyvät, onnelliset hetket. Sillä olihan niitäkin. Mies rakasti minua kuitenkin, tiedän sen ja tunnen sen vieläkin ja tavallaan minäkin rakastin häntä, ystävänä, läheisenä. En miehenä ja rakastajana. Ja sen vuoksi en aio takaisin avioliittoon palata vaan pysyttelen hänen ystävänään ja läheisenään koska siinä me olemme hyviä. Rakastajani, elämänkumppanini ja sielunveljeni tunnen nyt löytäneeni toisesta miehestä.
En osaa sanoa kadunko, mutta meidän ero oli loppujen lopuksi turha. Suurimmat syyt olivat elämänmuutoksen tuoma stressi (ammatin- ja asuinpaikan vaihto) ja puolison sairastuminen. Ehkä näitä asioita ei kyetty käsittelemään. Menee osin nuoruuden piikkiin.
Olet nimimerkiksi laittanut naispetturi. Miksi?
Siksikö koska miehesi on lyönyt sinua?
Ensimmäiseksi sinun on lakattava syyllistämästä itseäsi vai haetko tekstilläsi myötätuntoa?
Vikaa on taatusti sinussakin epäilemättä sillä
vastuu omasta onnellisuudestaan on ihmisellä itsellään aina.
Koskaan ei pidä toiselta odottaa mitään.
Kun mies löi pyysitkö silloinkin anteeksi olemassaoloasi?
Anteeksi kun en osaa rakastaa ja ymmärtää.
Vastauksen kaikkiin kysymyksiisi löydät itsestäsi ja omista tunteistasi.
Sinä tiedät VARMASTI mitä et ainakaan elämältä
halua.
Et ehkä sitä mitä haluat.
Voi voi kun mies juo ja olen onneton...teenkö väärin kun olen onneton????
Kenen syy????
huom! Tunteet eivät koskaan valehtele.
Kukaan toinen ei voi sanoa mitä tietä sinun tulee
kulkea.
jotain menetettävää???
Ei saisi olla.
Sinä et omista ketään.
Et lapsiasi et miestäsi.
Kokemuksia tulee ja menee...menneet ovat menneitä.
Tulevaisuus edessä.
Sitä ei pidä etukäteen murehtia.
Kukaan ei voi tietää tuletko onnettomammaksi vai et.
Elämä on tässä hetkessä.
Ja miltä sinusta nyt tuntuu.
Riski menettämisestä on olemassa aina.
Tavalla tai toisella.
Miehen arvio
Pyysit naisten kannanottoja, mutta mieskin voi kiinnostua tuollaisesta tarinasta. Olet kärsinyt
piittaamattomasta ja itseään ajattelevasta miehestä. Epäröit, koska miehen käytös on syönyt sinun itsetuntoasi. Pelottaa oikein ajatella sinun puolestasi. Onko niin, että nyt juuri vielä voisit paeta kohtaloasi, mutta menettäessäsi lisää
itsetuntoasi et enää kykenekään? Miehen tulisi
pyrkiä rohkaisemaan ja vahvistamaan sinua, eikä kuluttamaan.
Sinä luot oman onnellisuutesi miehestäsi riippumatta. Voit kiittää Herraa tuntui miltä tuntui. Sitten Sinun hyvä tuulesi tarttuu häneenkin. Älä veivaa menneisyyttä se on mennyt, mutta nykyisyys on käsissäsi. Tee nyt sille jotain!
http://www.netmission.fi/streaming/index.php?p=6
Hei!
Kehoitan sinua katsastamaan Narsistien uhrien tuki -sivua. Mielestäni miehessäsi on narsistisia piirteitä. Lykkyä tykö!