Olemme olleet mieheni kanssa avoliitossa kaksi vuotta, ja tuloksena pieni poika.
Viime aikoina olen alkanut pohtia omia tunteitani... Välitän kyllä miehestäni ja meillä on ihana perhe - mies hoitaa lasta hyvin ja mielellään, ja kaikki toimii muutenkin suht ok, -mutta "se jokin" puuttuu mielestäni. Tai sitten vaadin vain liikaa. Vaadinko? Alkuhuumahan katoaa joka suhteesta, eikä roihuava rakkaus kestä, tiedän, mutta tuntuu tosi arkiselta tämä meidän elo. Onhan meillä hellyyttä ajoittain ja seksiäkin (vaikka viime aikoina olen ollut hieman haluton näiden ajatusteni vuoksi), mutta, mutta.. Millaista teillä muilla on? Onko arkista, vai tunnetteko kumppanianne kohtaan vuosienkin jälkeen suunnatonta rakkautta? Kun mietin järjellä, en tietenkään tahdo erota; meillähän menee tosi hyvin. Mutta miksi tuntuu että se jokin vain puuttuu..? Ristiriitaiset aatteet.. Auttakaa..
Viime aikoina olen alkanut pohtia omia tunteitani... Välitän kyllä miehestäni ja meillä on ihana perhe - mies hoitaa lasta hyvin ja mielellään, ja kaikki toimii muutenkin suht ok, -mutta "se jokin" puuttuu mielestäni. Tai sitten vaadin vain liikaa. Vaadinko? Alkuhuumahan katoaa joka suhteesta, eikä roihuava rakkaus kestä, tiedän, mutta tuntuu tosi arkiselta tämä meidän elo. Onhan meillä hellyyttä ajoittain ja seksiäkin (vaikka viime aikoina olen ollut hieman haluton näiden ajatusteni vuoksi), mutta, mutta.. Millaista teillä muilla on? Onko arkista, vai tunnetteko kumppanianne kohtaan vuosienkin jälkeen suunnatonta rakkautta? Kun mietin järjellä, en tietenkään tahdo erota; meillähän menee tosi hyvin. Mutta miksi tuntuu että se jokin vain puuttuu..? Ristiriitaiset aatteet.. Auttakaa..
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ajattelepas tilannetta, että nyt tapaisitkin jossakin tilanteessa henkilön, joka tuntuisi sinusta kiinnostavalta ja teillä olisi jopa mahdollisuus tutustua toisiinne enemmänkin - siis ihan noin tapaamis- ja puhumismielessä? Tulisiko sinulle kiusaus viedä asiaa eteenpäin, kehittää siitä sellainen juttu, joka toisi "sitä jotakin" elämääsi?
Ilmeisesti olet nyt tullut nykyisessä parisuhteessasi "seesteiseen" vaiheeseen, jolloin päivittäiset rutiinit ovat merkittävempiä asioita kuin oman suhteen romantiikka. Kahden ihmisen välinen suhde vain kulkee sitä rataa, että ensin ihastutaan, sitten rakastutaan, sitten rakastetaan ja lopuksi ystävystytään eli tullaan kumppaneiksi. Tämä viimeinen "kliimaksi"vaihe on tunnetasolla ehkä hieman halju, sillä siihen ei enää liity sitä suurta tunteiden paloa, jota aina löytyy uuden suhteen alussa. Mutta tuossa vaiheessa tunne on kuitenkin laajempi, sanoisinko syvempi. Se on vähän niinkuin oltaisiin yhtiökumppaneita. Kun avio/avoliitto perustetaan, ja hankitaan vielä lapsi(a)kin, niin minä vertaisin sitä oikeastaan yhtiön perustamiseen; sovitaan mitkä ovat tavoitteet ja pelataan yhteisten pelisääntöjen mukaan näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Tietenkin, elämässä pitää olla myös "highlightseja", ja jos nämä ovat parisuhteestanne nyt väliaikaisesti unohtuneet, kannattaa se sinun ottaa puolisosi kanssa puheeksi. Jokin irti arjesta -tempaus voisi olla paikallaan, aikaa kahden, jotta teille tulisi tilaisuus taas löytää toisenne ja ehkäpä uudestaan rakastuakin. Parisuhteen eteen pitää tosiaankin tehdä työtä, eikä ainakaan tarttua siihen helpoimpaan muka-ratkaisuun, eli hakea "lohtua" joltakulta toiselta mieheltä. Lapsi on sellainen motiivi, että yrittää kannattaa.
Me miehet olemme hieman tyhmiä näissä asioissa, jo joskus täytyy sanoa aika suoraankin itsestäänselviä asioita. En yhtään epäile, ettettekö te vielä kipinää löytäisi. Olethan sinä kuitenkin jossain vaiheessa ollut korviasi myöden rakastunut; eivät ne ominaisuudet, mihin ihastuit/rakastuit ole minnekään puolisossasi kadonneet. Ne pitää vain löytää uudelleen. Ja kun oikein hakemalla hakee, niin uuttakin löytyy - rohkeutta ja mielikuvitusta peliin! Et voi tehdä parisuhteessasi mitään väärin, jos vain teet omasta mielestäsi oikein.
Tietenkin voi olla, että välillänne on tapahtunut jotakin peruuttamatonta, mutta siihenkin auttaa keskustelu. Itse olin lastemme syntymän jälkeen varmaankin sinunlaisessa tilanteessasi, ja minä valitsin sen helpoimman tavan löytää kipinää elämääni. Tein tyhmästi ja väärin, sekä itseäni puolisoani että lapsiani kohtaan. Ajan kuluttua kerroin rinnakkaisuhteestani, sillä valheessa eläminen on todella kuluttavaa. Yllätyksekseni vaimoni halusikin yrittää vielä uudelleen. Ja olemme edelleenkin perhe, mutta maksan vieläkin tyhmyydestäni.
Mutta, toivon sinulle kaikkea hyvää, ja uskon, että jaksat edelleenkin tehdä töitä sen eteen, minkä olet jo rakentanut. Jos nyt tuntuu "vähän" huonolta, niin jos asian antaa vain olla, niin ei se itsekseen parane. Mutta muista kuitenkin, että vastuu ei ole pelkästään sinun.
Kiitos vastauksestasi! Kovasti olen tätä asiaa pohtinut, ja juuri tuotakin että jos joku vähänkin kiinnostava sattuisi kohdalle, niin houkutus olisi varmasti suuri hypätä siihen kelkkaan.. Olen miehellekin asiasta puhunut, ja ehdotin itseasiassa jo aikalisää, mutta hän ei ollut asiasta kovinkaan innostunut. Sitten kuitenkin kun mietin asiaa, niin totean että tuskinpa se vaihtamalla paranee! Jokainen suhdehan tosiaan kokee sen ensihuuman menetyksen. Nämä ajatukset varmasti liittyvät osittain (tai aika paljonkin) myös tuon lapsukaisen syntymään, se on kyllä niin suuri asia että tuntuu mullistavan kaiken.. jopa omat tuntemuksetkin!
Mutta, haluan kyllä jatkaa, ja löytää sitä kipinää tästä omasta suhteesta. Monesti sitä kyllä sortuu ajattelemaan, että jospa tämä tästä itsekseen korjaantuisi, ja toisaalta ajattelee, että miten ne tunteet voivatkin näin laantua, hetkessä?! Ideoita ja ajatuksia kyllä kaivataan, jos niitä löytyy!
... ratkottavaksi. Poppakonsteja ei varmasti löydy. Ja loppuviimeeksi on kyse siitä, mitä oikeesti haluaa. Itselläni väärän (siis minulle väärä) ratkaisun valitseminen tuli ehkäpä sitä kautta, että minulla ei oikein ollut kokemusta; muista naisista, muista suhteista, ja ajattelin olevani oikeutettu tuollaiseen "kokeiluun". Tarkoituksenani ei ainakaan aluksi ollut jättää perhettäni, mutta asiat vain menivät siihen jamaan, että löysin itseni asumassa toisen naisen asunnossa. Mutta se hirvittävän raastava ikävä lapsiani kohtaan ... ja ilmeisesti vaimoni uhrautui minun ja lasteni takia, kun pyysi takaisin.
Mutta teille voisin ehdottaa muuttoa joksikin aikaa johonkin aivaan vieraaseen ympäristöön, jossa teidän olisi pakko tutustua toisiinne uudestaan. Parin viikon matka jonnekin periferiaan, jossa ei ole yhtäkään suomea puhuvaa ihmistä. Tai patikkareissu Lapin erämaahan - paikkaan ja tilanteeseen, jossa teidän on pakko luottaa toisiinne.
Toivottavasti saat elämältäsi sen mitä haluat - vaan mitä se onkaan?
Kyllä, todellakin...
Olen myös pohtinut haluanko olla tuon saman ihmisen kanssa 30 vuoden kuluttuakin, ja toisaalta en kyllä näe meitä vanhoina yhdessä. Mutta, en tahdo luovuttakaan, vielä kun on tuo lapsikin! Ja olen aina itse ajatellut, että ihmiset eroavat nykyään liian helposti, heti kun se ensihuuma haihtuu. Nyt itse olenkin samassa jamassa, enkä kyllä haluaisi valita sitä helpointa tietä. Tuntuu, etten enää edes tiedä mitä rakkaus on, en voi sanoa sitä ääneen..
Pyörittelen näitä asioita päässäni, en oikein viitsi kellekään puhua, puran täällä.. Tuntuu ettei mieskään ota minun juttujani tosissaan, vaikka viime aikoina en ole hänelle kyllä puhunutkaan.
Meillä on vielä rakennusprojekti alkamassa, ja nyt olen pohtinut kannattaako alkaakaan. Tuo oli tosi hyvä idea että lähtisi jonnekin pois vähäksi aikaa, mutta ei oikein hyvin toteutettavissa. Jokin kun saisi silmät aukenemaan - ilmoittautuisikohan vaimot vaihtoon-ohjelmaan, jos siellä sattuisi joku hullu ukko pariksi, vois alkaa omakin taas kiinnostaa.
Hyvä että mietit noita asioita nyt eikä kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Kannattaa rehellisesti kertoa miehellesi tunteesi, näytä vaikka nämä kirjoitukset hänelle. Miksi säästät hänet todelliseltä sinulta? Jos et jaa asioitasi, hän ei tule koskaan tuntemaan sinua. Teksistäsi tuleekin vaikutelma että et tiedä oikein itsekään mitä tahdot. Minä olen nyt 30 v. nainen ja nyt vasta uskallan alkaa elämään itseni näköistä elämää. Ei se kaikilla näin mene, mutta minun kohdallani vaaditiin yksi avoero jotta löysin itseni. Harvoin se onnistuu parisuhteessa, varsinkaan jos sinä et voi kertoa miehellesi näitä ajatuksiasi. Rakkaus on muuten oman osuutensa hoitamista. Rakastaminen on valinta jonka tahtoo tehdä.
... mieltä kanssasi. Aivoimuus ei voi olla ainakaan pahasta parisuhteen aitouden kannalta katsottuna. Joskus se vain on niin pirun vaikeaa sanoa toiselle, mitä ajattelee; eteenkin kun ei oikein aina itsekään tiedä, mitä mieltä on. Mutta tunteethan eivät ole vääriä. Joskus kylläkin teot, mihin ne johtavat, ovat vääriä.
Oman näköisensä elämän elämisestä ... Kun aloin ajatella tuota omalta kohdaltani, niin itse kylläkin olen nyt tietoisesti päättänyt, että tämä perhe-sydeemi tulee toimimaan, olen ikäänkuin pakottanut itseni sellaiseen muottiin ja toimintaketjuun, jonka toivon johtavan haluamaani lopputulokseen. Mutta silti se joskus aina risoo, että joudun tekemään itseäni vastaan. Toisaalta olen ajatellut, että sittenhän minulla on aikaa toteuttaa itseäni, kun lapset ovat lentäneet pesästä. Ostan HD:n ja haistatan paskat yhteiskunnalle pitkä tukka liehuen auringon laskiessa selkäni taa. Tarikallani on vaimoni, jos vain haluaa. Jep, jep.
Tuosta rakennusprojektista vielä. Ei hyvältä kuulosta. Tietenkin tuo voi olla sellainen yhteinen voimanponnistus, joka yhdistää teitä, mutta useimmissa tapauksissa tilanne taitaa olla päinvastoin. Mies kuhkii raksalla iltamyöhään, on ärtynyt kun homma kusee eikä jaksa kiinnnittää siippaansa senkään verta huomiota kuin aiemmin. Tulikos nyt maalattua piruja seinälle? Itse kyllä päädyin oman luonteeni tuntien ja vaimon kanssa keskusteltuani ostamaan ihan valmiin talon. En sitten tiedä pelastaako se loppupeleissä mitään - mutta nyt mennään tappiin asti, kun kerta päätös on tehty.
Niin.. en oikein tiedä mitä ajatella.. En tosiaan taida tuntea itseänikään, enkä todella tiedä mitä tehdä! Toisaalta ahdistaa tämä nykytilanne, toisaalta menee hyvin.. Ajattelen myös, että olisi helpompaa jos mies vaikka pettäisi, silloin tilanne olisi selkeämpi, ja ero todennäköisesti edessä, mutta eipä olisi minusta kiinni. Mies sanoi minulle viimeeksi kun asiasta ja tunteistani puhuin, että "olisitpa miettinyt asiaa ennenkuin tuo lapsi hommattiin". Silloin ajattelin, että tosiaan, mutta eipä silloin tuntunutkaan tältä.
Ja sitten aina yritän ajatella, että en ehkä koskaan löytäisikään yhtä hyvää miestä, ja lopulta katuisin jos nyt eroaisimme. Mutta kyllä jollain tapaa siis ahdistaa ajatella yhteistä tulevaisuutta..! Tuntuu jotenkin järjettömältä tälläinen jahkaaminen, kai se on miehelle asiasta puhuttava, taas. Mutta kun se tuntuu niin vaikelta, ja jollain tapaa turhalta, koska en olisi kuitenkaan valmis eroon. Aikalisän voisin kyllä ottaa...
tutun kuuloista tuo että ei tunne rakkautta miestä kohtaan.miksi lapsia on niin helppo rakastaa,siitä ei oo pienintäkään epäilystä etteikö rakastaisi.ja sitä rakkautta jos vertaa mieheen niin tuntuu todella ettei sitä löydy.on vain ystävyyttä,arkea,asioitten hoitamista,tylsää.pitäisi ihastua joka päivä uudelleen,mitä jos ei vaan ihastu.jos rakkaus on sitten vain tahdon asia,niin sehän käy jo työstä vähän päästä..
Minulla oli aikoinaan samanlaisia tuntemuksia. Alussa ihastuminen ja huumaantuminen. Muistan vieläkin kuinka katselin kelloa (ties monettako kertaa) ja odotin tapaamista.
Sitten parin vuoden jälkeen kaikki alko mennä rutiinilla. Se kipinä häipyi. Kaikki oli ihan tavallista. Halusin olla välillä yksinkin. Poikakaverini kävi välillä hermoillenikin. Ehdotin eroa muutamaan otteeseen. Tietenkin hän loukkaantui tästä ja aloimme riitelemään. Otimme välillä aika kovastikkin yhteen. Aina saimme kuitenkin nekin riidat sovittua. Emmekä ikinä menneet nukkumaan ennenkö asiat oli selvitetty. Niin äitini minulle aikoinaan opetti.
Kaverini ihmettelivät minkä takia enää olin hänen kanssaan. En osannut siihen itsekkään vastata. Se jokin piti vaan piti minut kiinni hänessä. Kyllä kiusauksiakin on tullut ja on mieli tehnyt lähteä toisen matkaan. Päättäväisesti olen kuitenkin torjunut ne. Sillä tiedän että menettäisin sitten jotain arvokasta, jota katuisin myöhemmin. Enkä välttämättä saisi sitä koskaan takaisin.
Siitä olen ikuisesti kiitollinen, että jaksoin yrittää. Sillä olen nyt löytänyt sen uudestaan mihinkä alunperin ihastuin. Suhteemme kulkee tasaisesti ja olen korviani myöten rakastunut häneen. Olemme olleet nyt yhdessä 4 vuotta.
Enkä hetkeäkään ole katunut sitä että jaksoimme yrittää. Moni on ihmetellyt sitä miksemme ole kihloissa ja odottavatkin sitä. Nätisti vihjaillen. Minulla itsellä ei ole mitään kiirettä. Ehkä sitten joskus kun aika on sopiva. Sillä ei se sormus yhdessä pidä. Siihen tarvitaan paljon enemmän...
Yritä jaksaa! Olen varma että löydät sen jonkin vielä uudestaan. Tarvitset vain aikaa!
Onhan teillä yhteinen lapsikin. Eikö siinäkin ole jo tarpeeksi syytä.
Tuntuu vaan siltä, että haaveilen jostain, mitä ei ole olemassakaan: siitä rakkaudesta, mikä vain roihuaa, ja roihuaa, ja aina on niin ihanaa! Tuosta ajatuksesta on päästävä ylitse, ja taottava tähän kalloon, ettei sellaista ole, kai..? Meillä oli mieheni kanssa suhteen alkukin aikamoista räpiköintiä, siihen sen enempää tässä puuttumatta, mutta nyt tuntuu että ne vanhat asiatkin kaivertavat ja alan mielessäni epäillä kaikkea, eniten itseäni, ja mietin olenko vain "tyytynyt" jollain tapaa siihen mitä ollut tarjolla, ja nyt jään jostain ihanasta paitsi. JOS, JOS, JOS.. typerää jossittelua! aargh!
..aika pentu vielä. tehdään pentu heti alkumetreillä ja takana ei ole pitkää suhdetta tämän eikä varmaan kenenkään muunkaan kanssa. Eron jälkeen olet kiinni pennussa etkä vieläkään voi kurkotella kaikkialle minne haluaisit. Kyllä nyt kehotan ottamaan järjen käteen ja etsimään niitä hyviä ja ihania puolia omasta miehestä ja lykkäämään sitä rakennustouhua muutamalla vuodella eteenpäin. Miehesihän kuullostaa rakastavalta ja huolehtivalta. Arvosta sitä. Etsi niitä hyviä ja positiivisia asioita miehestäsi ja pyydä häntäkin kertomaan mihin sinussa rakastui ja miksi sinua vieläkin rakastaa. Jospa se kipinä syntyisi sieltä. Onnea matkaan, mutta tässä vaiheessa mitkään tauot ei nyt ole muuta, kun kaikki sanovat, että pitihän se arvata..
... tuo ihana aika, jolloin kaikki oli vielä ruusuisena edessä ja koko ajan vain odotti, mitä jännittävää seuraava päivä tuo tullessaan ... Niin-no, toisilla se on tuota ja toisilla ei. Itselläni hommat vain eteni aika nopeasti siihen jamaan, että jo ensimmäinen vakava seurustelusuhde johti kihlaukseen, yhteen muuttamiseen, avioitumiseen ja lapsikatraan hankkimiseen. Siinä vaiheessa, kun vielä oli omat opiskelut päällä, ei oikein ehtinyt ajattelemaan elämän menoa, eikä ainakaan sitä, mitä elämältä oikeesti haluaisi (aikuisten oikeesti). Jossain vaiheessa vain alkoi pikkuhiljaa arveluttamaan, että olisikohan sitä itsestä ollut toisenlaiseenkin elämään, että olisinkohan toisenlaisessa elämässä "saanut toteuttaa itseäni enemmän". Miltä muut suhteet tuntuisivat? Auttamatta siis liian myöhään, mutta kun tilaisuus tuli vähän niin kuin varkain, niin annoin vajaan vuoden jarruttelun jälkeen sitten palaa. Ja vieläkin savu nousee jäliltäni ... Minulla ei ollut koskaan ollut sellaista tunnetta kuin ystävälläni, joka naimisiin mentyään kertoi tosissaan olleensa haluakas aloittamaan vakituisen parisuhteen ja etsineensä jo jonkin tovin tilaisuutta perheen perustamiseksi. Minulla nämä tilanteet tulivat eteen, ennenkuin ehdin niitä varsinaisesti kaivata.
Ehkäpä sinullakin on vähän samanlainen tilanne. Sinua arveluttaa, että olisivatko kaikki suhteesi nykyisenlaisia. Ehkäpä se sitten on sitä pentumaisuutta, kokemattomuutta, niinkuin jo eräs kirjoittaja ehdotteli. Tiedä tuota, mutta nyt sinulla on käsissäsi tämä asia, eikä sitä voi enää "kokemusta kartuttamalla" estää/hoitaa, vaan se pitää tehdä tässä ja nyt näillä välineillä mitä sinulla on käsissäsi nyt. Joku muistaakseni ehdotti, että kun otat asian miehesi kanssa puheeksi, niin näyttäisit hänelle nämä kirjeenvaihdot. Ei välttämättä huono idea - ehkäpä se herättäisi. En tiedä miten te ristiriitatilanteenne hoidatte, mutta riitelyäkään ei kannata kahvahtaa.
Olet aika vaarallisessa tilanteessa. Sinulla on perhe nyt, mutta ajatuksesi ovat sellaisia että on hyvin todennäköistä että kohta sinulla ei ole sen paremmin perhettä kuin mielenrauhaa. Mielenrauhaa ei näytä olevan nytkään. Mutta mietipä mitä sinulla on ja mitä sinulta puuttuu. Avainkysymys olisi ehkä että oletko valmis luopumaan miehestäsi ja samalla perheestäsi. Ellet ole, kannattaa panostaa ihan täysillä nyt siihen suhteeseen jossa olet. Aika on yleensä ensimmäinen asia johon kannattaa kiinnittää huomiota. Miten paljon vietät aikaa kahden kesken miehesi kanssa? Mitä teette yhdessä? Voisiko yhteistä aikaa ja tekemistä lisätä? Se yleensä lähentää ja auttaa muistamaan minkä takia sen miehensä kanssa oli.
Toinen vaihtoehto on sitten ottaa etäisyyttä kumppaniin ja harrastaa enemmän omia juttuja. Ehkä tutustua uusiin ihmisiin. Siinä voi käydä joko niin että huomaa miten tärkeä se oma kumppani onkaan ja ettei mistään hinnasta halua luopua hänestä. Tai sitten niin että muut ihmiset vaikuttavat entistä kiinnostavammilta ja oma kumppani entistä tylsemmältä. Tämä vaihtoehto sisältää sen riskin että riippumatta siitä mihin johtopäätökseen itse tulee, niin kumppani alkaa itse ottaa etäisyyttä eikä ehkä enää haluakaan palata vanhaan. Tässä tapauksessahan pidät kumppaniasi vähän kuin hattuhyllyllä odottelemassa paluutasi.
Itse valitsisin ensimmäisen vaihtoehdon eli panostaisin suhteeseen nyt täysillä ja miettisin jonkun aikarajan että jos vaikka vielä 2 vuoden päästä tuntuu samalta niin sitten arvioidaan tilanne uudelleen. Kun kaikissa suhteissa on kuitenkin niitä huonompiakin vaiheita ja ne voivat kestää vuosiakin ja ilmeisesti usein kohdistuvat juuri siihen aikaan kun lapset ovat pieniä. Mutta jos ne ajat jaksaa niin sen jälkeen voi rakastua uudelleenkin. Ehkä. Niinkin on käynyt. Mutta pitkä suhde on kärsivällisten laji. Ei ole pikavoittoja.
tuntuu että monelle äidille tulee samanlaisia tuntemuksia juuri silloin kun lapsi on pieni.onko se rakkaus lasta kohtaan niin suuri että rakkaus mieheen näyttää olemattomalta.vai onko siinä jotain masennusta ilmassa kun elämä on kuitenki suurelta osin pelkkää rutiinia.mulla samanlainen tilanne,lapsi kohta vuoden ikäinen,yhdessä ollaan oltu kolmisen vuotta.ja yritän ihastua uudelleen,niinkuin "asiantuntijoiden" mukaan pitäisi jokapäivä uudelleen ihastua kumppaniinsa.mutta kun ei onnistu.yritän miettiä,mihin ihastuin alunperin enkä muista muuta kuin ajatelleeni käytännön asioita.(kaksi lasta edellisestä liitosta,ja mies suhtkoht hyvin hoitaa lapsia).ystävyyttä kyllä on mutta riittääkö se pelkästään.jostain luin että pitäisi löytyä kolme asiaa;ystävyyttä,intohimoa ja kolmatta en sitten muistakaan,ja yksi ei kuulemma riitä.
Paljon hyviä vastauksia, kiitos niistä! Ja ajattelemisen aihetta, taas.. Niin, ehkäpä se on sitten sitä pentumaisuutta, en kyllä mikään kakara mielestäni enää ole, ikänikään puolesta, ja kuten täällä on todettukin; muitakin samassa tilanteessa olevia on.. onneksi löytyy kohtalotovereita, sinun kanssasi "Satu - 72" olisi mukava vaihtaa enemmänkin ajatuksia. Sitähän tässä juuri olen pohtinut, että mihin ne tunteet sitten yks kaks laimenee, ja kyllä se vaan kovinkin viittaa tuohon lapsen saantiin. Ja todella, sitä kyllä jaksaa rakastaa.. Mutta kuten aiemmin olen todennut, itse aina ajattelen että ihmiset eroavat nykään liian helposti, ja yrittää kyllä aion, mutta kuinka pitkälle se tahdonvoima sitten kantaa - todellakin?
Eilen vietimme aikaa mieheni kanssa kahdestaan, ja olin niin sitä odottanut ja ajattelin, että mukavaa.. mutta sitten tuntuikin että tässäkö tämä oli.. emme paljoa puhuneet muusta kuin lapsestamme ja muutenkin aloin lopulta odottaa että milloin lähdemme kotiin.. Minä vain olen niin tunneihminen, enkä kyllä pahemmin teeskentelemään pysty, joten sitten kun jokin tökkii, niin se tökkii ja tuntuu että väkisin yrittäminen vain pahentaa tilannetta.
Ja tiedän kyllä että täältä keskustelupalstoilta ei vastausta tai ratkaisua ongelmaan löydy, mutta voimia se antaa jaksaa eteenpäin, ja ajateltavaa...
Sinulle "ei enää niin nuori": Mistä sinä saat voimaa jaksaa eteenpäin, voitko todella sanoa että olet onnellinen nykytilanteessa, rakastatko vaimoasi? Vai vedätkö "pakolla" eteenpäin, päivästä toiseen?
Onko siis todella vain käytettävä sitä tahdonvoimaa - uskottava että jokin päivä se paratiisi sieltä vielä löytyy?
Anna Erikssonin/Jari Sillanpään "paratiisilintu"-laulun sanoin: "Mä sitä toisinaan jään kaipaamaan, jotain uutta tai jotakin helpompaa, josta lehtien sivuilla kerrotaan.. silloin paratiisilinnun mä kuulen laulavan, kainaloosi nukahdan, se paratiisi onhan.."
Luin läpi mietteitäsi ja pari asiaa nousi silmiini: ensimmäinen on se, että ehkä pohdit liikaakin sitä, mitä tunteita miehesi sinussa herättää. Itse ainakin olen huomannut usein, että mitä enemmän haluan olla onnellinen ja kumppaniini rakastunut, sitä vähemmän tunnen niitä. Ehkäpä se johtuu siitä, että kun koko ajan kysyy itseltään: tunnenko nyt rakkautta, tunnenko nyt onnea ja ihastusta, niin näiden kysymysten myötä alkaa itse asiassa enemmän kiinnittää huomiota siihen, mitä ei tunne. Toiseksi sellaista asiaa kuin ikuinen ihastuminen ei ole,koska mitään tunnetta ei olisi ilman muita tunteita. Ei voi olla ihastunut ja tuntea huumaa, jos ei koskaan ole tuntenut arkisia tunteita. Miltä luulet, että kymmenen vuotta kestänyt huuma tuntuisi? Eikö se silloin olisi sitä arkea?