Ajattelinpaa kysyä mielipiteitä täällä, kun vanhoja asioita näin yön sydämmessä taas muistelen ja täällä aiheita lukien tuli niin monia omakohtaisia asioita taas pinnalle.
Viitisen vuotta sitten silloinen 4 vuotta kestänyt kihlaukseni kariutui (ensi rakkaus, ensimmäinen todellinen suhde). Ystävinä meinattiin erota, mutta itse sitten loppujenlopuksi pilasin kaiken.
Pitkä tarina vain hieman lyhennettynä:
Elämä ei ollut hääppöistä meillä, minun työttömyys, saamattomuus ja velat rasitti suhdetta, eikä varmaan minun mielialanikaan aina niin häävi ollut. Mutta ainakaan en silloin juonut tai rähjännyt. Muutin sitten toiselle paikkakunnalle töihin kun sieltä vihdoin töitä sain. Parempi puolisko jäi taakse opiskelemaan. Muutaman kuukauden jälkeen hän sitten jätti minut. No, pistetään muutama kuukausi kärvistelyä, tuskaa ym. ja pakolliset "ota minut takaisin" puhelut muutaman unettoman yön jälkeen. No, viimein aloin päästä hänestä yli kun hän soitti ja halusi yrittää uudelleen. Minä tenttasin että mitä oikein tapahtui ja oliko eron syy joku toinen ja hän vakuutti ettei mitään sen kummenpaa ollut tapahtunut. Minä jätin työt ja muutin takaisin hänen luokseen. Alku oli hieman hankalaa mutta siitä se taas lähti menemään. Taas muutama kuukausi eteenpäin niin sain selville että hän oli hieman "villiintynyt" lähtöni jälkeen, ja asiasta keskusteltuamme sain selville että hän jätti minut jotta voi puhtaalla omallatunnolla harrastaa petihommia muiden kanssa. Sinänsä ihan oikein, jos ei oma kiinnosta enää mutta muut kiinnostaa, niin ero sitten. Mutta mikä minua satutti oli että hän valehteli asiasta kun kysyin siitä ennen kuin palasin hänen luo ja varsinkin että jos olisin tiennyt kaikki taustat en olisi palannut yhteen hänen kanssaan. No tästä luottamukseni häneen meni, ja koin itseni aikalailla pieneksi (varsinkin kun hän köyhän duunarin vaihtoi liikemiesten illallisiin). Ja suomalainen mieshän ei oikein hyvin toivu siitä että joku toinen on jotenkin parempi ja että joku saa hänet tuntemaan itsensä vähäpätöiseksi. No, olin ennen ollut hieman kiltihkö "nyhverö" niin päätin että tästä selvitään ja kun kerran puolisko haluaa juhlia, niin minähän osaan myös olla charmantti yöeläjä. Ja puaskot osaan olla, tietäähän se miten viina ja tämä edellämainittu vähemmyyskompleksista kärsivä suomalainen maalaispoika kuten minä käy yhteen. Siinä sitten tuli muutamat kerrat hauskan illan päätteeksi kovaäänisesti keskusteltua asioita (4 kertaa jos tarkkoja ollaan, eikä mitään fyysistä tappelua vielä). Sitten erottiin, ja palattiin ja erottiin.
No, viimeinen taas oltiin erossa ja vielä jopa puheväleissä. Itse etsin uutta työtä taas ja elämä alkoi olla melkein radallaan, haavat parantuivat taas ja sain itseni taas kerran jotenkuten ehjäksi. Ex tuli takaisin kuvioihin sattuman kautta ja päädyttiin sitten taas samaan sänkyyn vappujuhlinnan jälkeen (edelleenkin sattuman oikusta, ei mitenkään suunniteltuna). Ja han jäikin sitten luokseni. Muutaman viikon kuluessa rupesi näyttämään että ehkä meillä olisi vielä jotain muutakin kun exien sänkysuhde. Mutta itse olin pahasti ristiriitaisessa tilanteessa. Toisaalta rakastin häntä, toisalta vielä vihasin enkä varsinkaan luottanut häneen, ja hän oli myös hyvä ystäväni kaikesta huolimatta. Ja sitten otettiin muutamat saunakaljat, oltiin menossa ulos, mutta hän päätti jäädä kotiin. No, minä menin kuitenkin, ja tulihan sitä otettua. Menin kotio sitten ja hän oli vielä siellä. Juteltiin asioista ja hän sanoi jotain välittämisestä ja meistä ja minä sekosin täysin. Huusin ja räyhäsin ja pari kertaa tönin häntä ja muutenkin huonekaluja järjestelin uudelleen ja nostin hänet seinälle ja viskasin sängylle. Nyrkit ei sentään tulleet mukaan. Ensimmäinen ja toiseksi viimeinen kerta kun fyysisesti kenenkään kimpuun olen käynyt (viimeinen kerta viikkoa myöhemmin, exä taas yllättäen kämpillä ja huutoahan sitä tuli, mutta ei lähellekkään niin fyysinen kun tuo enimmäinen). Seuraavana päivänä sitten olikin pahin olo ikinä ja elämäni pahin kriisi oli aika valmis. Itse en koskaan ole hyväksynyt ylenmääräistä juopottelua enkä väkivaltaa ja itse tein molempia, mikä tuli itselleni ja muille järkytyksenä ja vieläkin hävettää (se ollaan aina me hiljaset jotka pamahtaa kunnolla...). Siinä sitten kesä meni repiessä itseäni, soitellessa häirikkösoittoja jokusen kerran (näitä "anteeksi kaikesta... VIHAAN SINUA *TANA!... eikun anteeksi ihan tosissaan... sori, tuli ottettua muutama liikaa taas ja soitin sitten" soittoja...) ja melkein tuhosin itseni täysin. En osannut ollenkaan ymmärtää itseäni, muutostani ja sitä agression määrää joka itsestäni löytyi. Syksyllä sain ystävien avulla napattua itseäni niskasta kiinni ja muutin toiselle puolelle maapalloa. Ja pikkuhiljaa kiskoin elämäni takaisin tolalleen.
Noniin, jos luit tänne asti kiitos siitä. Ja nyt niitä ihmetyksenaiheita... 5 vuotta olen kantanut huonoa omaatuntoa tuosta erosta ja katunut mitä itse tein. Vihaa en häntä kohtaan enää tunne. Olin nyt 2.5v avoliitossa, ja erosin nyt ihan rauhallisissa ja ystävällisissä merkeissä nykyisestä exästäni, mutta uskon että vanhat "syntini" vaikeuttivat meidän suhdettamme koska ne painavat vieläkin. Tottakai myös minun luonteeltani hieman alakuloinen käytökseni vaikutti vielä enemmän eroon tosin. Tämä viimeinen tiesi taustani, rehellisesti kerroin mitä tapahtui ja hän hyväksyi sen. Ja häntä kohtaan en koskaan osoittanut mitään henkistä tai fyysistä agressiota. Mitä hän ei hyväksynyt oli että en itse ollut päässyt asian yli ja hän, virheellisesti, luuli että kaipaan edelleen vanhan morsmaikun luo.
Nyt tämä ero toi taas nämä asiat erityisesti pintaan. Olen ajatellut että kirjoittaisin todellisen anteeksipyyntökirjeen entiselle kihlatulleni jota niin kaltoin kohtelin. Mutta onko hänen vanhojen haavojen parasta antaa olla? Vai onko anteeksipyyntö aina parempi, vaikka kuinka myöhään? Olenko lopullisesti leimattu mies-hirviöksi moisen käytöksen takia?
Pitkä oli viesti mutta halusin kertoa taustani ja tarinani... en sinänsä koeta puolustella (tai siis tottakai koetan) käytöstäni. Virheitä ja pahuuksia varmasti tein. Ja eroon ja hänen päätökseen erota alunperin varmasti suurin syy oli minussa. En tosiaankaan halua takaisin hänen luokseen, enkä usko että edes ystävyyttä ym voi palauttaa, mutta haluan vain tunnustaa ja hyvittää omalta osaltani pahuudet mitä silloin tein.
Mutta, siis saako mies koskaan tällaisia anteeksi? Kun palstoja täälläkin lukee ja ihmisten kanssa juttelee, niin aikalailla paskaksi sitä vieläkin itsensä tuntee.
Viitisen vuotta sitten silloinen 4 vuotta kestänyt kihlaukseni kariutui (ensi rakkaus, ensimmäinen todellinen suhde). Ystävinä meinattiin erota, mutta itse sitten loppujenlopuksi pilasin kaiken.
Pitkä tarina vain hieman lyhennettynä:
Elämä ei ollut hääppöistä meillä, minun työttömyys, saamattomuus ja velat rasitti suhdetta, eikä varmaan minun mielialanikaan aina niin häävi ollut. Mutta ainakaan en silloin juonut tai rähjännyt. Muutin sitten toiselle paikkakunnalle töihin kun sieltä vihdoin töitä sain. Parempi puolisko jäi taakse opiskelemaan. Muutaman kuukauden jälkeen hän sitten jätti minut. No, pistetään muutama kuukausi kärvistelyä, tuskaa ym. ja pakolliset "ota minut takaisin" puhelut muutaman unettoman yön jälkeen. No, viimein aloin päästä hänestä yli kun hän soitti ja halusi yrittää uudelleen. Minä tenttasin että mitä oikein tapahtui ja oliko eron syy joku toinen ja hän vakuutti ettei mitään sen kummenpaa ollut tapahtunut. Minä jätin työt ja muutin takaisin hänen luokseen. Alku oli hieman hankalaa mutta siitä se taas lähti menemään. Taas muutama kuukausi eteenpäin niin sain selville että hän oli hieman "villiintynyt" lähtöni jälkeen, ja asiasta keskusteltuamme sain selville että hän jätti minut jotta voi puhtaalla omallatunnolla harrastaa petihommia muiden kanssa. Sinänsä ihan oikein, jos ei oma kiinnosta enää mutta muut kiinnostaa, niin ero sitten. Mutta mikä minua satutti oli että hän valehteli asiasta kun kysyin siitä ennen kuin palasin hänen luo ja varsinkin että jos olisin tiennyt kaikki taustat en olisi palannut yhteen hänen kanssaan. No tästä luottamukseni häneen meni, ja koin itseni aikalailla pieneksi (varsinkin kun hän köyhän duunarin vaihtoi liikemiesten illallisiin). Ja suomalainen mieshän ei oikein hyvin toivu siitä että joku toinen on jotenkin parempi ja että joku saa hänet tuntemaan itsensä vähäpätöiseksi. No, olin ennen ollut hieman kiltihkö "nyhverö" niin päätin että tästä selvitään ja kun kerran puolisko haluaa juhlia, niin minähän osaan myös olla charmantti yöeläjä. Ja puaskot osaan olla, tietäähän se miten viina ja tämä edellämainittu vähemmyyskompleksista kärsivä suomalainen maalaispoika kuten minä käy yhteen. Siinä sitten tuli muutamat kerrat hauskan illan päätteeksi kovaäänisesti keskusteltua asioita (4 kertaa jos tarkkoja ollaan, eikä mitään fyysistä tappelua vielä). Sitten erottiin, ja palattiin ja erottiin.
No, viimeinen taas oltiin erossa ja vielä jopa puheväleissä. Itse etsin uutta työtä taas ja elämä alkoi olla melkein radallaan, haavat parantuivat taas ja sain itseni taas kerran jotenkuten ehjäksi. Ex tuli takaisin kuvioihin sattuman kautta ja päädyttiin sitten taas samaan sänkyyn vappujuhlinnan jälkeen (edelleenkin sattuman oikusta, ei mitenkään suunniteltuna). Ja han jäikin sitten luokseni. Muutaman viikon kuluessa rupesi näyttämään että ehkä meillä olisi vielä jotain muutakin kun exien sänkysuhde. Mutta itse olin pahasti ristiriitaisessa tilanteessa. Toisaalta rakastin häntä, toisalta vielä vihasin enkä varsinkaan luottanut häneen, ja hän oli myös hyvä ystäväni kaikesta huolimatta. Ja sitten otettiin muutamat saunakaljat, oltiin menossa ulos, mutta hän päätti jäädä kotiin. No, minä menin kuitenkin, ja tulihan sitä otettua. Menin kotio sitten ja hän oli vielä siellä. Juteltiin asioista ja hän sanoi jotain välittämisestä ja meistä ja minä sekosin täysin. Huusin ja räyhäsin ja pari kertaa tönin häntä ja muutenkin huonekaluja järjestelin uudelleen ja nostin hänet seinälle ja viskasin sängylle. Nyrkit ei sentään tulleet mukaan. Ensimmäinen ja toiseksi viimeinen kerta kun fyysisesti kenenkään kimpuun olen käynyt (viimeinen kerta viikkoa myöhemmin, exä taas yllättäen kämpillä ja huutoahan sitä tuli, mutta ei lähellekkään niin fyysinen kun tuo enimmäinen). Seuraavana päivänä sitten olikin pahin olo ikinä ja elämäni pahin kriisi oli aika valmis. Itse en koskaan ole hyväksynyt ylenmääräistä juopottelua enkä väkivaltaa ja itse tein molempia, mikä tuli itselleni ja muille järkytyksenä ja vieläkin hävettää (se ollaan aina me hiljaset jotka pamahtaa kunnolla...). Siinä sitten kesä meni repiessä itseäni, soitellessa häirikkösoittoja jokusen kerran (näitä "anteeksi kaikesta... VIHAAN SINUA *TANA!... eikun anteeksi ihan tosissaan... sori, tuli ottettua muutama liikaa taas ja soitin sitten" soittoja...) ja melkein tuhosin itseni täysin. En osannut ollenkaan ymmärtää itseäni, muutostani ja sitä agression määrää joka itsestäni löytyi. Syksyllä sain ystävien avulla napattua itseäni niskasta kiinni ja muutin toiselle puolelle maapalloa. Ja pikkuhiljaa kiskoin elämäni takaisin tolalleen.
Noniin, jos luit tänne asti kiitos siitä. Ja nyt niitä ihmetyksenaiheita... 5 vuotta olen kantanut huonoa omaatuntoa tuosta erosta ja katunut mitä itse tein. Vihaa en häntä kohtaan enää tunne. Olin nyt 2.5v avoliitossa, ja erosin nyt ihan rauhallisissa ja ystävällisissä merkeissä nykyisestä exästäni, mutta uskon että vanhat "syntini" vaikeuttivat meidän suhdettamme koska ne painavat vieläkin. Tottakai myös minun luonteeltani hieman alakuloinen käytökseni vaikutti vielä enemmän eroon tosin. Tämä viimeinen tiesi taustani, rehellisesti kerroin mitä tapahtui ja hän hyväksyi sen. Ja häntä kohtaan en koskaan osoittanut mitään henkistä tai fyysistä agressiota. Mitä hän ei hyväksynyt oli että en itse ollut päässyt asian yli ja hän, virheellisesti, luuli että kaipaan edelleen vanhan morsmaikun luo.
Nyt tämä ero toi taas nämä asiat erityisesti pintaan. Olen ajatellut että kirjoittaisin todellisen anteeksipyyntökirjeen entiselle kihlatulleni jota niin kaltoin kohtelin. Mutta onko hänen vanhojen haavojen parasta antaa olla? Vai onko anteeksipyyntö aina parempi, vaikka kuinka myöhään? Olenko lopullisesti leimattu mies-hirviöksi moisen käytöksen takia?
Pitkä oli viesti mutta halusin kertoa taustani ja tarinani... en sinänsä koeta puolustella (tai siis tottakai koetan) käytöstäni. Virheitä ja pahuuksia varmasti tein. Ja eroon ja hänen päätökseen erota alunperin varmasti suurin syy oli minussa. En tosiaankaan halua takaisin hänen luokseen, enkä usko että edes ystävyyttä ym voi palauttaa, mutta haluan vain tunnustaa ja hyvittää omalta osaltani pahuudet mitä silloin tein.
Mutta, siis saako mies koskaan tällaisia anteeksi? Kun palstoja täälläkin lukee ja ihmisten kanssa juttelee, niin aikalailla paskaksi sitä vieläkin itsensä tuntee.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pyydä toki anteeksi jos se saa omatuntosi kevenemään. Tosta sun jutusta tulee mieleen että olet ollut liian takertuva ja "ulkoa ohjattu. Sun pitäis oppia elämään suhteen osapuolena pelkäämättä ja vaatimuksia esittämättä. Jos koet jostain pahaa mieltä niin peiliin kannattaa katsoa. Ja keskustella avoimesti kumppanin kanssa.
tutulta meiningiltä. Meillä kans riitelyjä ja sitten ei edes puhe väleissä.
Nyt tilanne on se ettemme ole yhdessä mutta voimme olla, otamme rauhallisesti.
Niin ja puhumalla ja anteeksi pyytämällä saimme asiat kuntoon.
Nyt sitten katsellaan elämää eteenpäin kun molemmilla on hyvä olo.
Mun mielestä kuulosti ihan kuin olisit ihminen. Älä turhaan yksin syytä itseäsi erostanne sillon alunperin, äläkä myöskään syytä itseäsi siitä ollaanko eikö olla-pallottelustanne. Nää ihmissuhteet on välillä aika vaikeita asioita, syitä on paljon ja vikoja meissä kaikissa. Musta sun kirjotuksesta paistaa läpi, että olet kovasti ajatellut asiaa ja että et pienestä hairahduksesta huolimatta ole mikään hirviö etkä naisten hakkaaja. Sinä tiedät kyllä itsekin, että et varmaankaan ole aina maailman paras ihminen. Tiedätkö mitä - mäkään en ole. Olet kuitenkin valmis kantamaan oman ristisi. Se on jo muutenkin hyvä juttu, et olet tajunnut omat vajavaisuutesi, ehkä entinen rakkautesi on myös huomannut elämästään kaikenlaisia asioita.
Tälläisillä palstoilla ihmiset tuomitsevat kovin kärkkäästi toisiaan. Esim. joku kirjoittaa omasta elämästään toisen ihmisen rinnalla, luultavasti ihan aidosti, pyytää mielipiteitä ja neuvoja. Sitten vastaus on melkein aina et ota ero! Jos esim. mulla on parisuhteessani huonoja aikoja, johtuen erinnäisista asioita, niin ei mulla tule heti ekana mieleen et kun ei nyt heti onnistu, niin eiköhän erota. Voin melkein kuvitella, et jos olisit vielä parisuhteessa ja kertoisit tästä asiasta, niin heti joku pamauttaisi et ero. Mä en ainakaan olisi valmis luopumaan omasta puolisostani, omasta elämästäni kovinkaan helpolla. En sitä olisi valmis tekemään esim. näiden kommenttien tai omien sukulaisteni takia. Enkä varsinkaan luovuttaisi juuri sen puolisoni takia. Mä en antaisi hänen luovuttaa enkä antaisi itseni päästä niin helpolla et erottaisiin, en antaisi meidän päästä elämästä niin helpolla. Sori, tää mun juttu menee nyt ihan omia polkujaan. Siis, jos mun mieheni löisi mua, niin vaikka mies leimautuisi hakkaajaksi ja minä joksikin heittopussiksi niin eroon se ei minusta pääsisi. Mä suuttuisin niin silmittömästi sille, et oksat pois. Jotenkin on niin ristiriitainen olo, et jotkut sanoo et yhdestä lyönnistä poikki, mut vaikka saisin tästä vihat niskaani, niin kyllä mä jatkaisin sitä suhdetta. Meillä on näistä asioita puhuttu, koskaan ei ole tarvinnut pelätä mitään. Mut sen olen sanonut, et kaikki saa tietää sitten, jos meillä nyrkit heiluu. Siitä alkaa sitten sellanen rumba, et se loppuu kyllä hyvin nopeesti. Olen lapsuudessani kyllä nähnyt miten nyrkki heiluu, sillon pelkäsin, mut en enää. En isää enkä muitakaan miehiä. No mä voisin tästä jatkaa vaikka kuinka pitkään.
Jotenkin siis tarkotan sitä, että älä ajattele itsestäsi pahaa. Olet miettinyt kovasti omaa elämääsi, pyri parantamaan elämänlaatuasi. Älä ratkea juomaan, äläkä ota tavaksesi aggressiivista asennetta. Kyllä tästä maailmassa sullekin sopiva nainen löytyy, unohdat kyllä ne entiset tapaukset.
Kiitos todella paljon positiivisista ja auttavista kommenteista. Hienoa että vielä löytyy ihmisiä jotka vastaavat asiallisesti ja ymmärtäväisesti. Kai sitä joskus opin lopettamaan itseni potkimisen ja tällaiset kannustukset aina auttavat siinä. Kiitos vielä kerran :-)
Olen samaa mieltä kuin tuo edellinen tyttö...minä kokenut N...eli ole oma itsesi ja luota omaan arvostelukykyysi. Kunhan muistat sen että kun suhde loppuu niin se loppuu...ei takasin palaaminen tuo kuin pahaa ilmaa ei uutta(vanhaa) suhdetta saa lämpöiseksi enää.Kaikkea hyvää sinulle ja aurinkoista mieltä