Meillä on sellainen tilanne, että minä ja lapset ei tulla toimeen miehen vanhempien kanssa. Mies ei kyllä itsekään haluaisi olla tekemisissä heidän kanssaan, mutta näkee heitä usein, koska välimatka on niin lyhyt.Hän ei juuri käy heillä, vaan vanhemmat käy täällä, (eivät tuvassa)
Lapset välttelee ulos menoa, jos näkevät heidät ulkona, tiedän kyllä syyt, samoin mieheni.Ammattiauttajallakin on käyty.Ja on ehdotettu miehen vanhemmillekin, että he menisivät, mutta eivät mene, meidän lapset saisi viedä lastenkotiin oli anopin mielipide. Ovat niin pettyneitä, kun lapset ei halua käydä heillä kylässä.Mutta kun eivät tajua niitä syitä, mikä tämän tilanteen on aiheuttanut, vaikka aiheesta on keskusteltu,he eivät halua todeta omia vikojaan, koska miniästä on helppo tehdä syntipukki :(
Niin se varsinainen kysymys on, että jos muilla on ollut samanlainen tilanne, että lapset vihaa noin kovasti isovanhempiaan tai jotain muita lähisukulaisia, niin miten se mahtaa vaikuttaa heidän tulevaan elämään. Lapset kyllä tulee todella helposti muiden aikuisten ja lasten kanssa toimeen ja ovat sosiaalisia ja sellaisia sanoisinko rakastavaisia, osaavat näyttää tunteensa ja puhua ongelmistaan.Ennen puolustin isovanhempia lapsille ja koitin kertoa niitä positiivisia puolia heistä, mutta nykyään en enää jaksa, kun tuntuu, ettei niitä positiivisia asioita löydy heistä.
Kyllähän lapset sen tietää ja huomaa, että en ole enää itsekään isovanhempian kanssa tekemisissä kuin vain jos on ihan pakko.Olen luovuttanut, yritin aikani, mutta eihän siinä ole mitään järkeä, jos joka kerta tulee paha mieli, jos heidän kanssa on tekemisissä.
He niin mielellään pitäisivät meidän perhettä tossun alla ja sanoisivat miten pitää missäkin tilanteessa toimia. On kurjaa ettei he kiinnostu, mistään harrastuksesta, olisi heilläkin muuta ajateltavaa kuin meidän perhe.
Lapset välttelee ulos menoa, jos näkevät heidät ulkona, tiedän kyllä syyt, samoin mieheni.Ammattiauttajallakin on käyty.Ja on ehdotettu miehen vanhemmillekin, että he menisivät, mutta eivät mene, meidän lapset saisi viedä lastenkotiin oli anopin mielipide. Ovat niin pettyneitä, kun lapset ei halua käydä heillä kylässä.Mutta kun eivät tajua niitä syitä, mikä tämän tilanteen on aiheuttanut, vaikka aiheesta on keskusteltu,he eivät halua todeta omia vikojaan, koska miniästä on helppo tehdä syntipukki :(
Niin se varsinainen kysymys on, että jos muilla on ollut samanlainen tilanne, että lapset vihaa noin kovasti isovanhempiaan tai jotain muita lähisukulaisia, niin miten se mahtaa vaikuttaa heidän tulevaan elämään. Lapset kyllä tulee todella helposti muiden aikuisten ja lasten kanssa toimeen ja ovat sosiaalisia ja sellaisia sanoisinko rakastavaisia, osaavat näyttää tunteensa ja puhua ongelmistaan.Ennen puolustin isovanhempia lapsille ja koitin kertoa niitä positiivisia puolia heistä, mutta nykyään en enää jaksa, kun tuntuu, ettei niitä positiivisia asioita löydy heistä.
Kyllähän lapset sen tietää ja huomaa, että en ole enää itsekään isovanhempian kanssa tekemisissä kuin vain jos on ihan pakko.Olen luovuttanut, yritin aikani, mutta eihän siinä ole mitään järkeä, jos joka kerta tulee paha mieli, jos heidän kanssa on tekemisissä.
He niin mielellään pitäisivät meidän perhettä tossun alla ja sanoisivat miten pitää missäkin tilanteessa toimia. On kurjaa ettei he kiinnostu, mistään harrastuksesta, olisi heilläkin muuta ajateltavaa kuin meidän perhe.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Lapsesi oppivat jo lapsena, että olemme erilaisia. Kaikki aikuiset eivät ole mukavia, vaikka ovat sukuakin.
Oppivat sinulta, että heidän kanssaan tullaan toimeen, kun tiedetään menettelytavat.
Hyvä, että et moiti heitä lapsillesi. Appivanhempasi ovat persoonallisuuksia, joiden elämänarvot eivät ole samat kuin teidän.
Lapset huomaavat, että kunnioitat heidän erilaisuuttaan, et yritä muuttaa heitä mieleiseksesi, mutta et myöskään itse pakottaudu heitä mielistelemään.
Sallit heidän olla. Jos heistä tulee puhetta, voit kertoa heidän erilaisista asenteistaan, mutta eihän sinun ole pakko juoruta tai motkottaa selän takana. Etkä niin teekään. He ovat kuitenkin aviomiehesi vanhemmat.
Lapsi oppii mielestäni hienon asian: lähimmäistä tulee kunnioitta sellaisena kuin hän on. Sallia hänelle hänen erilaisuutensa.
Olen ollut samassa tilanteessa. Lapseni ovat jo aikuisia.
Olosuhteiden pakosta asuimme yhteisessä pihapiirissä, ja teimme yhteisiä töitä.
Mieheni vanhemmat eivät olleet lapsirakkaita. Heidän oli vaikea ymmärtää leikkimistä. Lasten olisi pitänyt raataa kynnet verillä töitä.
Appiukko oli ankara. Se aiheutti lapsissa pelkoja.
Jouduin "taistelemaan" appea vastaan, että lasten kaverit olisivat saaneet tulla leikkimään sekä pihalle että sisälle.
Voitin sen taistelun, vaikka välillä tuli pahasti takkiin sekä minulle että lapsille.
En minäkään moittinut mieheni vanhempia, mutta ymmärsin ja sallin lasten näyttää haavoitetut tunteensa. Appivanhemmissa oli pehmeäkin puolensa, mikä ilmaantui silloin tällöin.
Lapset kävivät silti kovaa "koulua".
Tällä hetkellä olen yllättynyt, kuinka he ovat unohtaneet paljon pahoja asioita lapsuudestaan.
He ovat kasvaneet sitkeiksi. He eivät odota, että manna tipahtaa taivaasta itsestäänselviönä, vaan että niiden eteen on nähtävä vaivaa.
Olen sitä mieltä, että vaikka silloin elämä oli hankalaa ankarien appivanhempien kanssa, niin se kasvatti todellakin lapset ymmärtämään erilaisuutta. Myös sen, että elämään kuuluvat vaikeudet.
Lapsilleni aiheutui varmasti traumoja papan ja mamman äkkiväärästä käytöksestä.
Mutta jos lapsella on rakastavat vanhemmat, jotka myös osoittavat rakkautta, ovat lapsistaan kiinnostuneita ja puolustavat heitä, niin mikään mahti maailmassa ei voi tuota rakkauden voimaa tuhota.
Tuo voima on kasvualusta, johon lapset kiinnittyvät, vaikka lähipiirissä olisikin ristiriitoja ja vaikeita ihmissuhteita.
Meillä on tuota samaa, että appi haluaa lasten tekevän töitä, jos näkee heidät leikkivän ulkona, harrastamassa esim jalkapalloa, trampoliinilla hyppelyä, pesistä ym, niin ei hän tykkää, koska töitä on tehtävä pienestä pitäen. Toki he tekevätkin kaikenlaista kotitaloushommia, mutta omasta mielestä koulu on tärkeämpi tällä hetkellä eikä työ.
Appi vaan tuntuu haluavan että hän on se joka määrää ja hänen pillin mukaan on mentävä.Onhan hän sanonut sen suoraankin, että hän määrää meitä niin kauan kuin hänessä henki pihisee. Hän pitää omaa poikaansa välillä "pikkupoikana" vaikka on jo neljänkymmenen. Mieheni osaa tehdä hyviä päätöksiä ja tuntuu, että oma isä kadehtii häntä siitä, niinkuin monesta muusta asiasta.
Erilaisuus on kyllä hyvä asia oppia jo lapsena. Käyn välillä lasten kanssa katsomassa yhtä vanhusta joka on sokea, välillä taas vierailemme kehitysvammaisten luona hoitolaitoksessa.
Niin, sama asenne oli minunkin apellani. Hän oli erittäin määräilevä ja piti miestäni alamaisenaan. Hän koki minut ja mieheni omaan perheeseensä kuuluvaksi. Hän oli se joka oli pomo.
Nyt on appi kuollut ja kaikki tuo kuuluu menneisyyteen.
Kyllä olen ehdottomasti samaa mieltä, että koulu on lapsen työ!
Puolustin lapsiani siinä asiassa, en antanut apen määrätä heitä.
En ryhtynyt riitelemään apen kanssa, pidin vain pääni määrätyissä asioissa.
Viimeisinä vuosinaan appi ei enää edes puhunut minulle. Miestäni hän pomotti, mutta pidin omasta linjastani kiinni.
Lohdutukseksi sinulle voin sanoa, että huonokaan elämäntilanne ei kestä ikuisesti.
Tietysti jos vain mahdollista, olisi parempi jos pystyisit muuttamaan apen lähettyviltä pois.
Minkä ikäisiä lapsesi muuten ovat?
Isommille lapsille pystyy jo selittämään miten ihmiset ovat erilaisia.