Lapsuuden perheessäni rakkaus oli ehdollista. Kun teki jotain oikein hyvin, sai tunnustusta. Muuten ei ollut mitään, verrattiin muihin nuoriin kuinka hyviä he ovat, haukuttiin jos jokin ei miellyttänyt. Äiti oli marttyyri ja isä poissa aina kotoa työn vuoksi. Minusta kehittyi läheisriippuvainen isolla L:llä. Huolehdin aina toisista ja unohdin elää omaa elämääni siinä sivussa, ja kuitenkin koko ajan tajusin että minulla on jokin vialla. En tuntenut omaa itseäni koska olemassaoloni oli sidoksissa muiden tunteisiin ja reaktioihin. Voin tosi pahoin. En ymmärtänyt miksi minulla oli niin paha olla. Etsin rakkautta jota en ollut koskaan saanut, siis ehdotonta rakkautta. Tekisi mieleni joskus kysyä vanhemmiltani että rakastavatko he minua sellaisena kuin olen, ei suoritusteni kautta.
Ehdollista rakkautta
rakkaus on siitä kaukana
5994
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
paitsi nyt kokenut oikeaakin rakkautta, mutta siitä on vaikea nauttia, koska itsetunto on tosi huono. On vaikea luottaa rakkauden kestävyyteen vieläkään, vaikka yhdessä oltu 7 vuotta.
Käydessäni vanhempieni luona edelleen olen kuin varpaillani. Mietin tarkkaan mitä sanon tai kerron elämästäni... suojellakseni itseäni moitteilta mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Näihin setvimisiin vedetään todella vanhat asiat. Saman kysymyksen haluaisin kysyä omilta vanhemmilta, mutta tiedän vastauksen: "Totta kai, mutta.......". Jaksamista sinulle, olisiko sinullekin apua terapiasta. Minä olen löytänyt sitä kautta apua omaan pahaan olooni.
Tuntui jotenkin helpottavalta lukea tekstiäsi vaikka olet myös kokenut vaikeita aikoja; on siis olemassa muitakin saman kohtalon omanneita.
Minäkin olen saanut kokea oikeaa rakkautta nyt vuoden; vasta viimeisen parin viikon aikana kun aloitin psykoterapian, olen onnistunut avaamaan rakkaudelle oven sydämeen. Sitä ennen lähinnä suojelin itseäni jo varmana pitämältäni hylkäämiseltä. Opettelen luottamaan toiseen joka päivä kun aamulla avaan silmäni.
Hyvää jatkoa sinulle. : )
........pöydälle kun menet seuraavan kerran vanhempiesi luo.Saatat yllättyä!
Sanot suoraan sen mitä ikinä haluatkaan sanoa.Miksi ihmeessä jännitätte omia vanhempianne?
kukaan ei ole niin läheinen kun oma äiti tai oma lapsi........ei niitä tarvitse jännittää.
Muistaa pitää tietysti itsehillintä ettei tule sitten kostoa vanhemmilta eli sitä "huolta" jolla moni on joutunut psyykkisen lääkärin vastaanotolle,ja pam,joutuu tarkkailuun laitokseen.
Minä olen oppinut sanomaan vastaan ja ilmaisemaan omat tuntemukset äidilleni oivallettuani hänen niitä tarvivan kuulla.
Sinä vaikka olisit kuinka aikuinen olet aina heidän lapsensa eli heidän tarpeet voi sivuuttaa aina ennen sinun tarpeita.
"normaalissa" perheessä, mutta ei sellaisessa jossa niin kuin minulla on ns. äiti, joka uskoo AINA olevansa oikeassa. Koskaan ei ole pyytänyt mitään anteeksi, vaikka on esim. yrittänyt hajottaa perheeni siinä melkein onnistuen (lapseni oli uskoa kaikki pahat tarinat joita äitini kertoi minusta). Äitini mielikuvitus on rajaton. Hänen sanojensa mukaan "kartutan" omaisuuttani vääryydellä. Olen kompannut hänen mielestään heidän tilitietojaan yms. Tässä on ollut melkoinen "sota" meidän välillä ja nyt hän itkee lapselleni, ettei uskalla enään sanoa minulle mielipiteitään, kun heti suutun hänelle. Olen suuttunutkin......., mutta asia on niin, etten ole varastanut "kartuttanut" omaisuuttani vääryydellä, enkä ole kompannut heidän tilitietojaan. Toki olen suuttunut syytöksistä ja olen pitänyt pitkiäkin aikoja välimatkaa äitiini. Ulkopuoliset... sukulaisetkin ovat sitä mieltä, että äitini mielenterveys on järkkynyt ehkä lopullisesti. Aina hän on halunnut hallita elämääni, mutta tähän on tullut lisämausteita siltä osin, että mielikuvitus on alkanut hänellä laukkaamaan. En todellakaan tiedä miten jaksan katsella tätä touhua. Julmaa, mutta joskus toivon äitini kuolemaa, että saisin olla rauhassa, eikä asiaan liity perinnön kärkkyminen.
Tekstisi tuntuu siltä, että kirjoittaisit minusta. En vain ole osannut ajatella asiaa noin. Enkä tiedä, olenko vieläkään oikeilla jäljillä. Tunne on kuitenkin suuri, että minussa on jotain "vialla"! Olen aina huolehtimassa muista ja heidän hyvinvoinnista, siinä sivussa oma parisuhde unohtuu ja se oma hyvinvointi. Minulla on kyllä maailman parhaimmat vanhemmat, mutta ei koskaan sanottu ääneen rakastamisesta sanaakaan..
Olis kiva vaihtaa aiheesta jonkun kanssa ajatuksia!