Miehesi menettää autoonnettomuudessa molemmat jalkansa ja joutuu elämään loppuelämänsä pyörätuolissa. Hän saa myös pahoja, kolmannen asteen palovammoja. Mies säilyttää elämänilonsa huolimatta siitä, että näyttää nykyisin hirviöltä.
Kysymykseni kuuluu: kauanko kestää ennen kuin jätät miehesi?
Ja äläkä sano ettei ulkonäöllä on merkitystä sillä rakastaisit häntä edelleen.
Tarinani on täysin fiktiivinen, mutta luin eilen vastaavanlainen tarina yhdessä vanhassa lehdessä, ja se todella pani miettimään.
Joten, miettikäämme tätä.
Kysymykseni kuuluu: kauanko kestää ennen kuin jätät miehesi?
Ja äläkä sano ettei ulkonäöllä on merkitystä sillä rakastaisit häntä edelleen.
Tarinani on täysin fiktiivinen, mutta luin eilen vastaavanlainen tarina yhdessä vanhassa lehdessä, ja se todella pani miettimään.
Joten, miettikäämme tätä.
Vastaukset 27
Vanhimmat
tulevat olemaan täysin fiktiivisiä: tuskin tänne sattuu kirjoittamaan kukaan, jolle noin on todellisuudessa käynyt. Jos em. miehen kanssa olisi ollut onnellisesti naimisissa vaikka 30 vuotta, niin luulisi, ettei tuo vaikuttaisi, mutta mistäs sitä tietää..
kauanko itse katselisit vastaavassa tilantessa olevaa vaimoa?
"kauanko itse katselisit vastaavassa tilantessa olevaa vaimoa?"
Jos oikein rehellisiä ollaan niin joudun vastaamaan että tuskin kovinkaan kauan. Puolison ulkonäkö merkitsee paljon enemmän meille miehille kuin naisille. Näkisin sen niin, ettei nainen enää olisi se sama nainen keneen aikoinaan rakastuin. Mutta en voi varmuudella sanoa mitään, jo ajatuskin saa minut voimaan pahoin joten en tiedä.
vuosien myötä halusit sitä tai et. Eli siinä mielessä kukaan nainen ei ole vuosien päästä se sama nainen, johon rakastuit. Ei ulkonäöltään eikä henkisiltä puoliltaankaan.
Jos tämä mies olisi muuten sama ihminen eli ajattelu ja järki on säilynyt ja kaikki muistot. Miksi jättäisin hänet, jos hän on minulle rakkain.. siis todellakin se oikea kaikkien vastoinkäymisten jälkeen.. en usko, että pystyisin jättämään. Luulen, että siinä vaiheessa rakkaus syvenisi enkä enää edes haluaisi ketään muuta. Tietenkin, jos tämä tapahtuisi nyt niin en kyllä voisi jäädä hänen luokseen, sillä olen liian nuori siihen, mutta vanhempana kyllä. Jos hän kykenisi silti samoihin asioihin kuin ennen ja pystyisi oppimaan ne uudelleen.
Ulkonäällä on mulle merkitystä ja se on täällä tullutkin selväksi. Mutta sillä oli merkitystä eniten silloin, kun miehen kanssa tavattiin. Kun ei tunne ihmistä, niin ulkonäköhän se useimmiten huomion herättää, koska se on ensimmäinen asia jonka toisesta huomaa. Rakastuin häneen hänen sisimpänsä vuoksi.
Kyllä rakastaisin häntä edelleen enkä jättäisi häntä tuon vuoksi ennemmin enkä myöhemmin, koska se hänen sisimpänsä ei muuttuisi onnettomuudessa tuhoutuvan ulkonäön myötä. Ja ne on muut asiat, kuin ulkonäkö, jotka tekevät arjesta juhlaa. Mieheni läsnäolo ja se mitä hän suustaan suoltaa tekee minut onnelliseksi.
:)
Jos parisuhde tosiaan on niin vankalla pohjalla ettei edes tämän kaltainen tragedia saisi sitä horjumaan, niin silloin suhde kestää mitä vaan. :)
Toisaalta on helppoa sanoa mitä tekisi JOS jotain tapahtuisi. Itse pelkään pahoin etten jaksaisi elää sellaisessa suhteessa. :(
Kuten Cindykin tuossa sanoi, että jos ainoa muutos olisi se, että mies istuisi pyörätuolissa ja omaisi palovammoja niin en tosiaankaan näe sitä eron syynä. Tosin varmasti hänellä mieliala vaihtelisi sen aikaa, että sopeutuisi tilanteeseensa.
Totta puhuen, vaikka mieheni vajoaisi koomaan ilman tietoa herääkö hän siitä koskaan, niin tällaisissa tilanteissa mun on tosi vaikea kuvitella, että ottaisin uutta miestä tilalle. Sen verran syvällisesti kun pohdin, että vaikka toinen päällisin puolin vammautuisi kuinka pahasti tahansa, niin ikinä ei voida varmaksi tietää palaako hän joskus takaisin ennalleen, herääkö siitä koomasta ja minkä verran todellisuudessa ymmärtää, vaikka olisikin vammainen.
Ja näitä ihmisiä on tullut nähtyä työnkin puolesta (hoitoalalla) niin olen kerennyt miettiä syvällisiä ihan käytännön kokemuksen kauttakin :)
Toisille sekin voisi olla liikaa, että toinen joutuisi siihen pyörätuoliin ja jollekin toiselle edes pahinkaan vammautuminen ei saisi sitä rakkautta hiipumaan.
Olen itsekin joskus pohtinut sitä, että jos puolisoni vajoaisi koomaan niin miten suhtautuisin siihen. Kauanko jaksaisin odottaa että hän heräisi. Vuosi? Viisi vuotta? Kymmenen vuotta? Mikä olisi tässä tapauksessa sopiva "suruaika". En tiedä. Entä jos käykin niin että toinen herää kymmenen vuoden päästä, vain nähdäkseen että oma puoliso on perustanut uuden perheen jonkun toisen kanssa...
Joissain uskonnoissa ongelma on ratkaistu siten, että avioliiton solmimisen yhteydessä käytetään esim. lausetta "kunnes kuolema meidät erottaa"
Tämä tosin on kuten tiedämme, pelkkää sanahelinää, joka sopisi paremmin aidosti yksiavioisille eläimille, kuten joutsenille.
Koska olen hoitoalan ihminen ittekkin niin voi olla että kattelisin tai voi olla että en kattelisi. Aika näyttäisi senkin, ihan niinkuin se näyttäisi sen muutoinkin, ilman mitään onnettomuutta. Voi olla että herra itte kyllästyisi minuun ,kun joutuisi olemaan minun "armoillani". Herra rupeaisi viilettämään kavereidensa kanssa baarissa ihan yhtä lailla kuin aina ennenki. Herra ottaisi ilon irti elämästä parhaimmillaan. Herra kiukuttelisi sitten mulle "vajaavuudestaan", kun luottaisi muhun ja hoivaani, tietty. Aika näyttää, aika näyttää. :)
olisihan se kauhea shokki aluksi. Etenkin miehelleni, jolle liikkuminen on tärkeää. Uskon että shokin yli päästyäni elämä sujuisi eteenpäin "normaalisti".
Kuten monella muullakin, ulkonäkö oli aluksi tärkeä. Luulen että sen aikainen kuva miehestäni säilyy mielessäni, vaikka muuttuisi kuinka ruttuiseksi papaksi, kolhiintuisi onnettomuudessa tms.
Tosin tuo riippuisi useammasta asiasta kuin osaa kuvitellakaan. Esim. jos hän ei voisi toimia seksuaalisesti, asialle täytyisi tehdä jotain järjestelyitä. En olisi valmis elämään ilman seksiä loppuelämääni.
aitoa ei se ihminen miksikään muutu.. minulle on monta kertaa esitetty kysymys 25v vanhemmasta miehestäni entä sitten kun hän on 60 tai 70 tai tai tai..
kyllä minä ainankin ihmistä katon noistakin epäilystä huolimatta vaikka mies olisikin iäkkäämpi.. kunhan elämän ilo säilyy.
vaikka totta tuossa fiktiivisessä kuvitelmassa voi kyllä sanoa että omat hankaluudet se toisi mutta aina jokin keino löytyisi pitääkkin myös toisen elämän iloa yllä ja jos kyse on ihmisestä joka ei tuijota ulkokuoreen vaan kokonaisuuteen:)
Minä en miestäni valinnut ulkonäön perusteella, vaan sen, että hänen kanssaan on hyvä olla. Jos siis onnettomuus runtelee hänen ulkomuotonsa, tukisin taatusti parhaani mukaan ja toivon, ettei hänen ihana luonteensa muuttuisi. Tuskinpa muuttuisi, on niin positiivinen ihminen
Kaikesta jeesustelusta huolimatta suurin osa taitaisi hilpaista parin vuoden sisällä karkuun.
Syy muuten ei taida olla ulkonäössä tai sairaudessa, vaan siinä että pitkäaikaissairas uhriutuu. Hän rupeaa itse säälimään itseään ja vaipuu masennuksiin, elämänarvot muuttuvat, alkoholismikin saattaa nostaa päätään jne. Vähän ajan kuluttua siitä alkuperäisestä ihmisestä ei enää näy kuin häivähdyksiä silloin tällöin.
Harvempi jää haamun kanssa elämään. Alkuperäisessä kysymyksessäsi toki mainitsit, että elämänilo säilyisi. Epäilen, että ei monellakaan säily.
Todennäköisesti olet oikeassa. Arvelen että koko elämänsä urheillut mieheni vetäisi itsensä jojoon, eikä jäisi käristyneenä kärvistelemään, vaikka kuinka sitä rakastaisin ja vakuuttelisin että "ei se mitään".
Hattua nostan kyllä ihmiselle joka tuohon pystyy, itse uhrille ja puolisolle.
Olen ihmetellyt ennenkin, että miksi naisilla on niin harvoin "munaa" päättää omasta elämästään, vaikka muuten ovat niin vahvoja ja päättäväisiä.
Minusta on tasa-arvonkin kannalta suuri ongelma, että itsemurhissa ei toteudu vähintään 40% naiskiintiö. Naiset, mihin toimenpiteisiin olette aikoneet ryhtyä asian korjaamiseksi?
(ne viattomat lapset voisi silti joskus jättää henkiin, vaikka oman elämänne turhana irtisanottekin)
Aloituksessa mainittiin: "säilyttää elämänilonsa"
Seuraavaksi luen viestin loppuun ennen kuin vastaan
Pullopersekapitalistisialle:
"Kaikesta jeesustelusta huolimatta suurin osa taitaisi hilpaista parin vuoden sisällä karkuun."
Toiset tietää mistä puhuu ja toiset puhuvat vain lämpimikseen. Vaikka minulla ei vielä
ole puolisoa, olen ollut sen verran aihepiirin kanssa tekemisissä, että voin puhua omakohtaisella
kokemuksella.
"Hän rupeaa itse säälimään itseään ja vaipuu masennuksiin, elämänarvot muuttuvat, alkoholismikin saattaa nostaa päätään jne."
Itsesääli on hyvin normaali reaktio varsinkin alkuvaiheessa. Kaikki riippuu siitä, mitä on tapahtunut. Myös elämänarvot muuttuvat, monessa tapauksessa jopa parempaan suuntaan: kiire loppuu ja itsekeskeisyys vähenee. Mutta se, että teet sairaista tai vammautuneista alkoholisteja
on enemmän kuin ala-arvoinen veto. Huomaa, että puhut aiheesta, josta et tiedä mitään.
"Harvempi jää haamun kanssa elämään. ... Epäilen, että ei monellakaan säily."
Jännä homma, että monella asenne muuttuu siinä vaiheessa, kun sairastuminen tai vammautuminen osuu omalle kohdalle. Väitän, että tällöin sen puolison läsnäoloa vasta kaivataan. Moni vaan ei kehtaa sitä myöntää. Säälihän on nykyisin sairautta, vai miten se meni...
Hapsenkattille:
"Puolison vakava onnettomuus on kriisi myös sille toiselle puolisolle. Myös hänen pitäisi kyetä käsittelemään asia. Kriisi muuttaa myös häntä, ei hänkään pysy samana ihmisenä kuin ennen onnettomuutta. (Ja tässä vaiheessa
ne jotka haluavat taistella muuttumistaan vastaan luikkivat karkuun ja jättävät vammautuneen puolison.) Voi käydä niin, että kasvetaan erilleen tai kiinnytään entistä enemmän toisiinsa."
Näin on. Myös elämänarvoilla on merkityksensä ja sillä, onko puoliso helposti periksi antavaa sorttia. Se nyt vain on niin, että elämään kuuluu myös pieniä ja vähän isompia vastoinkäymisiä, joista pääsee helpoiten eroon ne kohtaamalla.
"Kukaan meistä ei pysty etukäteen tietämään miten kyseisessä tilanteessa tekisi."
Mihin perustat tämän väitteesi ? Kyllä se vain on niin, että osa kyllä tietää, mitä tuossa tilanteessa tekee. Osa ihmisistä kykenee ajattelemaan ja toimimaan vielä inhimillisesti, vaikka kyseessä näyttää olevan jokseenkin katoava luonnonvara.
nainen jää yksin, levy unohtuu päälle ja nainen jää tulipalossa vammautuneeksi. Sitten ei ole enää sitä ensimmäistäkään ystävää, ei sitä elämäniloista miestäkään..
Tämäkin voisi olla täysin totta..
Jos lupaa rakastaa kunnes kuolema erottaa, se on niin vakava asia, että pitää sisällään koko elämän ja KAIKKI mitä siihen kuuluu. Tosi vakava juttu.
Jos mieheni menettäisi jalkansa ja hänen ulkonäkönsä tuhoutuisi, olisi hän silti mieheni. Ulkonäkö ei minulle merkitse niin paljoa, että sen takia häipyisin. Mielessäni hänen kasvonsa olisivat ne mitkä olivatkin. Jalat voisivat olla urheilulliselle miehelleni itselleen kova pala, mutta jos hän pystyisi säilyttämään elämänilonsa, niin aina pysyisin rinnalla häntä auttamassa. Raskaita ja surullisia hetkiä olisi varmasti, mutta se olisi sen arvoista. Olla vieressä ja suudella omaa kärsinyttä rakastaan. Ehkä katson maailmaa vaaleanpunaisien lasien lävitse, mutt omasta puolestani sanon että jättäminen ei tulisi kysymykseen.
Niin kuin moni muu onkin jo pohtinut, mua enemmän häiritsisi miten muutumme molemmat onnettomuuden myötä kuin ulkonäköä tai pyörätuolia.
Ulkonäkö on toisarvoinen seikka, jos rakastaa, mut jos itse tai toinen katkeroituu, masentuu vakavasti, kokee itsensä taakaksi, ei usko rakkauteeni yms. voi yhdessä olo pitemmän päälle tulla tukalaksi..
Haluaisin uskoa et siitä selviäisi ja rakkaus vain vahvistuisi vastoinkäymisistä, mut aina ei niin käy..
Kovin vaikea kysymys, ei voi oikeastaan tietää ennen kuin kohtaa vakavan kriisin.
Vastaus on helppo. Mieheni jättäisi minut siinä tilanteessa. Tästä ollaan puhuttu joskus. Hän tuntisi itsensä hylkiöksi, kelvottomaksi, tarpeettomaksi. "Jo" se, että kyky kävellä ja liikkua viedään, voisi riittää hänelle itsemurhan syyksi. Siihen sitten kolmannen asteen palovammat päälle. Kuoleman hän haluaa, hyväksyin minä asian tai en.
Toivottavasti tällaista tilannetta ei koskaan tule. Jos kuitenkin maailmankirjat menisivät sekaisin, ja mieheni kykenisi elämään sellaista elämää...en usko että jättäisin. Mutta en osaa kuvitella että ne asiat eivät mitenkään vaikuttaisi häneen. Todennäköisesti elämämme muuttuisi helvetiksi, hän toivoisi vain kuolemaa koko ajan. Vaikka jäisin yksin lasten kanssa.
sillä ulkonäkö ja elämänilo eivät ole ainoat suhteeseen vaikuttavat muuttujat tuollaisessa tilanteessa. Roolit saattavat muuttua hyvinkin radikaalisti kun toinen vammautuu, ja uudenlainen tilanne vaatii molemmilta paljon totuttelua. Eikä suhteen kohtalo muutenkaan olisi yksin minun päätettävissäni.
En osaa, enkä oikeastaan edes halua kuvitella mitä tekisin, jos jotain vastaavaa tapahtuisi. En kuitenkaan usko, että pystyisin elämään itseni kanssa, jos tosipaikan tullen hylkäisin minulle rakkaimman ihmisen koko maailmassa.
vähän samoilla linjoilla Limbon kanssa liikuskelen.
Ensin ajattelin että totta, sen verran pinnallisuutta kyllä on että ehkäpä lähtisin mutta sitten mietin että en millään voi tietää etukäteen mitä tunteita minulle tilanteessa heräisi. Olisiko sillä ulkonäöllä merkitystä jos olisi ikionnellinen että toinen jäi ylipäätään henkeen? Mitä tämä tapahtuma tekisi minulle, muuttuisiko elämäni tärkeysjärjestys ja arvomaailma? Unohtasinko itseni ja ryhtyisin esim. omaishoitajaksi?
Isokirjahan puhuu puolisoista että ovat yhtälihaa... ja se pitää kyllä monelta osin paikkansa ja luulen että jos toisen "lihaa" olisi haavoitettu niin kyllä se minussakin tuntuisi.
Jos olisin vielä teini, niin ajattelisin varmaan jättäväni jonkun miehen.
Mutta oikeassa tilanteessa kun on elänyt toisen kanssa monta kymmentä vuotta, niin se on aivan eri asia.
Isotätini hoiti halvaantunutta miestään kymmenisen vuotta. Hankala tilanne, kun mies ei pystynyt juuri liikkumaan, puhekin oli epäselvää ja luonne muuttui kiukuttelevaksi ja pomottavaksi. Kymmenen vuotta! Miehen kuolema oli tavallaan helpotus. Harmi että täti kuoli vähän sen jälkeen ärhäkkään haimasyöpään eikä saanut nauttia eläkepäivistä.