En ole yhtään äidillinen ja mitä vanhemmaksi tulen (nyt 28), sitä varmempi olen siitä että en koskaan halua lasta. Nautin vapaudestani ja haluan tehdä mitä haluan, milloin haluan. En edes pidä lapsista, ne ovat ok korkeintaan niin kauan kun ne pysyvät hiljaa.
Olen nähnyt riittämiin esimerkkejä äideistä, jotka ovat aivan lopussa kaikesta arjen raatamisesta. Hoitavat työn, lapset ja kaikki kotityöt saamatta mieheltä juuri mitään apua. Näillä naisilla ei ole muuta elämää kuin lapset ja työ. Kaverit ovat jääneet ja omia harrastuksia ei ole. Itsestään ei ole aikaa huolehtia. Mies ei kanna mitään vastuuta sen paremmin lapsista kuin kotitöistäkään.
Haluaisin elää elämäni nauttien täysipainoisesta antoisasta parisuhteesta mieheni kanssa kahdestaan, mutta ikävä kyllä tässä on pieni ongelma, koska hän haluaa kanssani lapsen. Uskon kyllä että hän olisi hyvä ja osallistuva isä, mutta silti pahin pelkoni on, että suostun lapsen hankintaan ja päädyn tilanteeseen jossa olen yksin vastuussa lapsesta, jota en ole alun alkaenkaan halunnut. Kertokaa kokemuksia, onko mahdollista että mieli muuttuu jos on näin jyrkästi asiaa vastaan?
Olen nähnyt riittämiin esimerkkejä äideistä, jotka ovat aivan lopussa kaikesta arjen raatamisesta. Hoitavat työn, lapset ja kaikki kotityöt saamatta mieheltä juuri mitään apua. Näillä naisilla ei ole muuta elämää kuin lapset ja työ. Kaverit ovat jääneet ja omia harrastuksia ei ole. Itsestään ei ole aikaa huolehtia. Mies ei kanna mitään vastuuta sen paremmin lapsista kuin kotitöistäkään.
Haluaisin elää elämäni nauttien täysipainoisesta antoisasta parisuhteesta mieheni kanssa kahdestaan, mutta ikävä kyllä tässä on pieni ongelma, koska hän haluaa kanssani lapsen. Uskon kyllä että hän olisi hyvä ja osallistuva isä, mutta silti pahin pelkoni on, että suostun lapsen hankintaan ja päädyn tilanteeseen jossa olen yksin vastuussa lapsesta, jota en ole alun alkaenkaan halunnut. Kertokaa kokemuksia, onko mahdollista että mieli muuttuu jos on näin jyrkästi asiaa vastaan?
Vastaukset 32
Vanhimmat
Et ole omasta mielestäsi yhtään äidillinen. Mitä on äidillisyys? Eivät kaikki äidit ole samanlaisia.
Jos toinen haluaa lasta, ja toinen ei, voiko parisuhde olla pohjiaan myöten antoisaa?
Eli et siis halua äidiksi, koska sinua pelottaa. Jos joku todistaisi aukottomasti, että sinulla ei ole mitään pelättävää, haluaisitko äidiksi?
En vain halua lapsia elämääni. En halua menettää vapauttani ja muuttaa elämäntyyliäni. Oman elämäni suhteen olen liian itsekäs ja mukavuudenhaluinen. Kun mietin lapsen hankkimista, miinuksia kertyy pitkä lista, plussia ei ensimmäistäkään.
Olemme seurustelleet vasta hyvin vähän aikaa ja asia ei ole vielä mitenkään ajankohtainen. Mutta koska olemme aivan eri linjoilla, sitä täytyy kuitenkin tosissaan ajatella. Voinko itse muuttua jossain vaiheessa tai voiko hän muuttaa mielensä ja luopua ajatuksesta? Vai kaatuuko koko suhde tähän ja olisiko siinä tapauksessa parempi luovuttaa jo nyt?
En koe olevani äidillinen koska a) pienet vauvat eivät herätä minussa mitään positiivisia tunteita. itkeviä vauvoja en voi sietää ollenkaan b) en osaa olla lasten kanssa c) raskaana olevat naiset saavat minut voimaan pahoin.. Näin muutamia asioita mainitakseni.
Minusta ei myöskään koskaan tule mitään pullantuoksuista kotihengetärtä.
Kysyit, että jos joku todistaisi aukottomasti että mitään pelättävää ei ole, haluaisinko äidiksi. En. En yksinkertaisesti näe mitään syytä miksi pitäisi haluta. Ainoa syy edes ajatella asiaa on, että rakastan miestäni. Siksi haluaisinkin kuulla onko ihmisillä omakohtaisia kokemuksia siitä että on tehnyt täyskäännöksen tämän asian suhteen.
Haluaisin mielelläni kuulla myös esimerkkejä parisuhteista jotka ovat pysyneet hyvinä myös perheenlisäyksen jälkeen. Voiko joku kertoa että on todellakin olemassa perheitä, joissa vastuu jakaantuu tasaisesti eikä kuormita ainoastaan toista osapuolta?
minuakin muiden vauvat melkeinpä inhotti.
Pahus, sitten sain oman. huh, ja toisenkin.
Jep, ja ukon hävitin taivaan tuuliin.
Joo, mukavuudenhalut on tästä ollut kaukana, mutta pois en vaihtais. Hitto, niin se vain on, että omistaan tykkää kun hullu puurosta.
On tämä opettanut selviytymään...
Valitsemaan työn josta tykkää, ja tykkäämään työstään. Viihdyn niin hyvin että se voisi olla harrastus!!!
kerronpa Sulle, salaisuuden, vieläkään en toisten vauvoista, en edes kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään tykkää!!! yäk. että silleen.
En tiedä olemmeko mieheni kanssa joku kummajainen - täysin epätodellinen perhe - mutta meillä ainakin hommat jaetaan puoliksi. En ole kokenut missään vaiheessa että minä olisin joutunut enemmän tekemään ja huolehtimaan / kantamaan vastuun lapsista. Yhdessä on ne tehty ja myös yhdessä niitä hoidetaan ja yhdessä kasvatetaan. Ainut on imetysaika, jossa tietenkin äiti on enempi kiinni vauvassa, mutta minusta se on ainakin ollut niin ihanaa aikaa että melkein surin sitä kun kaikilta lapsilta on imetysaika ollut lyhyt, n. puoli vuotta tai vähän reilu.
Koen ainakin itse niin, että meidän parisuhde on entisestään vahvistunut ja kasvanut vain parempaan suuntaan ihan lasten ansiosta. Ne parhaimmat kokemukset ja elämykset on kyllä kaikki lasten aikaansaamia. En voisi enää kuvitella edes elämää ilman lapsia. Niin, minäkin kuulun siihen kuntaan joka tiukasti vannotti etten IKINÄ tule yhtään lasta tekemään. Vaan kuinkas kävikään... ensimmäiseni sain 29-vuotiaana ja mielestäni juuri oikean ikäisenä. Nyt on lapsia kolme ja suren kun tulee jo ikä vastaan ettei niitä enää ehkä ehdi hankkia. Ja täytyy sanoa, että oma asenne vaikuttaa ihan helkutin paljon. Minä en koe menettäneeni vapauttani enkä yhtään mitään lasten teon myötä tai seurauksena. Harrastan ja teen ja elän muutakin elämää kuin vain äitinä elämistä! Sanotaan että ne hankaluudet ja ikävyydet on monin kerroin vähempiä mitä ne ilot ja riemut mitä lapset on tuonut tullessaan. En koe jääneeni mistään paitsi, päinvastoin olen saanut paljon enemmän mitä osasin kuvitella. (Itse aina ajattelin juuri että lapsia ei kannata tehdä kun ne vain huutaa ja sotkee ja vie hermot ja rahaa menee jne. jne.) En tunne valitettavasti yhtään tahallisesti lapsetonta ihmistä joka olisi onnellinen ja mainostaisi lapsettomuuttaan, mutta tunnen monta jotka ovat tahattomasti lapsettomia ja surevat ja murehtivat asiaa aika lailla.
"En tunne valitettavasti yhtään tahallisesti lapsetonta ihmistä joka olisi onnellinen ja mainostaisi lapsettomuuttaan"
Kyllä meitä tahallisesti eli vapaaehtoisesti lapsettomia onnellisia pariskuntia löytyy, mutta yhteiskunnassamme nyt vain ei ole soveliasta sitä hehkuttaa. Heti, jos rohkenee mainita, ettei lapsia elämäänsä kaipaa, saa mielettömän syyttelyryöpyn niskaansa siitä, kuinka olemme itsekkäitä vastuunpakoilijoita ja kuinka lapset ovat parisuhteen kruunu. Helpomi olla hiljaa ja ihastella teennäisesti muiden valintoja...
liikutkaan. Maailmassa on edelleenkin miljoonia tapoja toteuttaa itseään ja tulla onnelliseksi - vain yksi niistä on olla äiti. Ei kiitos minulle.
Vai onko sitten niin että lapsettomat ovat enimmäkseen tekemisissä lapsettomien kanssa? Yksi hyvä ystävänä on lapseton, mutta hän juuri tahattomasti.
En oikein tajua tuota että "tuskimpa vapaaehtoisesti lapsettomien parissa liikutkaan". Minulle on ihan sama että onko joku ihminen perheetön tai perheellinen, en koskaan ole valinnut ystäviäni tai kavereitani sen mukaan mikä heidän elämäntilanteensa on. Ehkä on vain niin että niitä lapsettomia on kuitenkin vähemmistö, niin siksi on suurempi mahdollisuus "törmätä" perheellisiin kuin perheettömiin. Ja paljon on tullut uusia tuttavia ja kavereita juuri lasten ansiosta (leikkipuistot, harrastukset, koulut, yms.) Ihan sama ihminen sitä on edelleen perheellisenä kuin perheettömänä. (Tarkoitan sieltä sisimmältään, perusluonteeltaan. Ehkä perheen perustaminen on vain sellainen asia joka eniten muuttaa ja kasvattaa ihmistä johonkin suuntaan.)
tapauksessa ei ole tulevaisuutta jos mies tahtoo lapsen ja sinä et.
Kyllähän se sun mieli voi muuttua tai sitten ei:-)
Kuuntele omia tuntemuksiasi äläkä tee lapsia vain koska miehesi niin haluaa tai ympäristö painostaa.
Minun serkkuni nyt 44-vuotias uranainen ilmoitti jo ylioppilaana ettei hän tule yhtäkään lasta tekemään ja piste.
Hänen kantansa pysyi samana ja on edelleen.
On hyvä kummitäti veljensä lapsille mutta sanoi ettei koskaan ole tuntenut niin että haluaisi oman lapsen. Elää ihan tyytyväisenä näinkin.
Tämä on sinun oma valintasi.
Suomessa on aivan liikaa lapsia, jotka on tehty vain sen takia, että lapsia pitää tehdä. Ja sitten marmatetaan, että lapsi rajoittaa, aikaa ei riitä tai väsyttää.
Valitettavan usein käy vielä niin, ettei parisuhde kestä lapsen hankkimista.
Lapsettomuus ei tee sinusta yhtään huonompaa ihmistä.
saada lapsi tulee vasta, kun aika alkaa käymään vähiin lapsen hankintaa ajatellen. Mutta ehkä sinun kannattaisi olla rehellinen miehellesi, kertoa että et halua lapsia, et ehkä halua koskaan. hän voi sitten omasta puolestaan miettiä, mitä tahtoo. tahtooko lapsettoman suhteen kanssasi vai etsiä naisen, joll aolisi samanlaiset elämänkatsomukset ja sinä voisit myös etsiä miehen joka sopii sinun ajatus maailmaan paremmin.
Mutta kehottaisin sinua miettimään, mitä ja millaisen elämän haluat ja olemaan rehellinen itsellesi.
Olemme puhuneet asiasta ihan suoraan ja todenneet että olemme asiasta aivan eri mieltä. Asia ei todellakaan onneksi ole vielä ajankohtainen, vaan voi mennä muutama vuosi ennenkuin siitä aletaan puhua tosissaan.
Omalla kohdallani epäilen onko mahdollista että koskaan muuttaisin mieltäni lapsen hankkimisen suhteen. Hän on puolestaan sanonut että tämän asian takia hän ei halua minusta erota, mutta toivoisi kuitenkin, että joskus muutan mieleni.
Oikeastaan olen sitä mieltä että asiasta on turha keskustella nyt, kun kukaan ei voi tietää mikä on tilanne muutaman vuoden päästä, olemmeko silloin edes yhdessä enää, tai onko jompi kumpi muuttanut mielensä asian suhteen. Mutta toisaalta, onko se vain ongelman kieltämistä ja eron pitkittämistä?
Minä kuulun takinkääntäjiin. Mieleni muuttui 28-vuotiaana. Tätä ennen olimme mieheni kanssa kymmenen vuotta yhdessä. Naimisissakin jo vuosia ja siis vapaaehtoisesti lapsettomia. Aikanaan naimisiin mennessämme tein selväksi, että voi olla etten halua koskaan lapsia, ota tai jätä...
Ehkä sellainen varhainen kolmen kympin kriisi muutti meidän mielemme. Ystävillemme syntyi lapsia, mutta heidän elämänsä ei minua houkuttanut enkä jaksanut alkuunkaan heidän vauvoja, lapsien seurassa olin täysin tumpelo..no, mitään vauvakuumetta ei siis meillä koettu. Lähinnä aloimme miettiä sitä loppuelämää. Onko se sitten kuitenkaan niin kiva seuraavat 10-50 vuotta vain matkustella kahdestaan ja juoda punaviiniä. Muilla sen sijaan elämä jatkuisi ja ympärillä tapahtuisi. Tajusin, että haluan perheen, vaikka en sitä vauva-aikaa hinkunutkaan.
Olen onnellinen valintaani ja todellakin meillä lapsi ja huusholli hoidetaan miehen kanssa puoliksi. Lapsi ei ollut mikään minun "projekti", vaan eteenpäin mennään perheenä ja perheen hyvinvoinnin eteen on kaikkien osallistuttava.
Minä elin pari vuotta tuollaista "kukaan ei voi tietää, olemmeko edes yhdessä enää muutaman vuoden päästä" -suhdetta, ja täytyy sanoa että se oli mitä suurinta itsepetosta. Eihän kukaan meistä oikeasti voikaan sitä tietää, mutta se ei ole oleellista. Oleellista on se, että HALUAA olla yhdessä silloin muutaman vuoden päästäkin.
Minä tiesin, että haluan tulevaisuudessa lapsia ja perheen, mutta miehestä en koskaan saanut irti muuta kuin tuon "eihän sitä voi tietää, mitä mieltä parin vuoden päästä asiasta olen". Olisi ollut reilua sanoa, ettei aio eikä halua perustaa sitä perhettä, ainakaan minun kanssani. Olisi säästynyt aikaa ja murhetta molemmilta. Lopulta ymmärsin yskän, kun en kiemurtelua kummempaa vastausta saanut, päätin lähteä ja ikuisesti onnellinen olen, että niin tein.
Minusta sinun kannattaisi tosissasi kertoa miehellesi, ettei mielesi tule muuttumaan. On epäreilua antaa hänen elätellä toivetta, vaikka kuinka pientä, että muuttaisit mielesi. Noin suurissa asioissa täytyy parisuhteen molemmilla osapuolilla olla samanlaiset näkemykset - ratkaisu ei voi perustua vain toisen päätökseen.
Kenenkään ei ole pakko lisääntyä.
Vapaaehtoisesti lapsettomille on muuten ihan oma keskustelupalstansa aivan toisaalla, lisätietoa minulta.
on se, että toiselle ei lasta voi tehdä. Sitä tulee myös itse haluta.
Ja aivan tasapuolisesti lapsen ainakaan vauvan hoitoa ei pysty jakamaan. Äidille "jää" aina enemmän.
Jos et itse halua lasta, sitä ei mielestäni sinun missään nimessä pidä tehdä.
Missään nimessä ei pidä mennä miehen mieliksi hankkimaan lasta, jos se ei ole sitä mitä oikeasti haluat. Tee tämä selväksi. Sinun ruumiisi, sinun elämäsi! Tunnut ymmärtävän tämän jo melko realistisesti. Elämä voi tarjota paljon muutakin kuin raatamista ja elinikäistä vastuuta pennusta, mutta pitää puhua parisuhteessa ajoissa näistä asioista. Ja jos mieli muuttuu niin se pitää tapahtua itsestään eikä miehesi painostuksesta tai pelosta siitä, että hän jättää sinut.
mielesi välttämättä tule muuttumaan jos itse saat valita haluatko ryhtyä lapsentekoon vai et. Minulla ihan sama tilanne joskus, mutta tulin vahingossa raskaaksi ja lapsi päätettiin sitten tehdä. Hiljalleen raskauden aikana kypsyin äitiyden ajatukseen ja vaikka raskasta on vieläkin yövalvomisten takia en oikein voi kuvitella elämää ilman tätä lasta. Minut lapsen saaminen on kyllä muuttanut. Olisi kyllä hirveää jos tätä kypsymistä ja lapseen kiintymistä ei olisi tapahtunutkaan.
Minua ei muiden lapset kiinnosta tuon taivaallista ja pitkään olin sitä mieltä, etten ehkä halua koskaan lapsia. Kuitenkin aloin yllättäen haluta lasta, kun eräs rakas sukulaiseni sai tyttären, johon olen ihan hulluna! Niin pieni, kaunis ja erikoinen tyttö hän minusta on...jotain niin paljon ihmeellisempää kuin vieraat lapset.
Olen nyt 27-vuotias ja ollaan tässä mieheni kanssa vähän juteltu, että jos alettaisiin yrittää omaa vauvaa vuoden tai kahden kuluttua. Vaikka olen hirveästi tykännyt tästä vapaasta olemisestani, niin tämäkin alkaa joskus maistua vähän puulle...aina nämä samat kuviot joka viikko, kuukausi ja vuosi. Omakohtaisesti tunnen, että pian voisi olla aika ottaa ns. seuraava askel elämässä.
mulla on semmonen tilanne, että mieystäväni (23v.)on se joka ei haluis niitä lapsia. Mä oon 26v. ja opinnot just loppumassa..ja unelmana oikeesti ois saada ees yksi oma lapsi. Mies sano, että ei halua ehkä koskaan omia lapsia, kun siinä on niin kova vastuu jne. Tottakai mä tiiän että vastuu on kova, mutta varmasti niistä lapsista sais myös iloa, ja ne tekis onnelliseks. Oon ite valmis uhraamaan paljon niiden eteen. Mies kyllä sano, että mielipide saattaa ehkä joskus muuttua..mutta entä jos se ei muutu? Pelkään, että olen surullinen, todella surullinen jos en lasta/lapsia saa...En erotakaan haluaisi koska meillä menee muuten niin hyvin...Rakastan häntä todella paljon!Kannattaako vaan odottaa...?
Miesystäväsi on vielä erittäin nuori. Ei tuossa iässä tarvitse tietää, mitä haluaa tai milloin haluaa ja jos haluaa. Ei tarvitse, kun on näin vastuullisista asioista kyse. Anna miehen olla rauhassa. Ei tuon ikäiset miehet yleensä halua lapsia ja parempi etteivät hankikaan. On nimenomaan positiivista, että hän ymmärtää vastuun määrän ja laadun.
Myös sinä olet vielä nuori. Ehdit varmasti saamaan lapsia. Voihan olla myös, että suhteenne kaatuu johonkin muuhun kuin tähän.
Miehellä on oikeus olla haluamatta lapsia samoin kuin sinulla oikeus haluta. Näissä asioissa ei yleensä ole kompromisseja tai periksiantamista. Sellainen johtaa usein katkeruuteen. Miesystäväsi voi saada iloa ja onnea täysin muista asioista kuin omista lapsista, ja siitä pitää häntä kunnioittaa ihmisenä.
että tiedät melko varmasti,ettet lasta halua. Olet jo aikuinen, ja tiedät mitä et halua. Älä siis ryhdy lapsentekoon.
Mielestäni tämä asia teidän kannattaa puhua selväksi keskenänne, katsoa tosiasioita silmiin ja miettiä tarkkaan, kannattaako suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Jos jatkatte, näyttää siltä, että jommankumman on pakko taipua toisen tahtoon. Joko sinä ryhdyt äidiksi vasten tahtoasi tai miehesi joutuu luopumaan haluamastaan isyydestä. Isoja asioita elämässä, joiden merkitys jatkossa vain kasvaa. Nämä ovat niitä asioita, jotka tulevaisuudessa tulevat mahdollisesti aiheuttamaan suurta katkeruutta ja syytöksiä elämän pilaamisesta. "Sinun takiasi tähän suostuin ..."
Myös pitää ajatella sitä, että jos päätätkin ryhtyä äidiksi vastoin vakaumustasi, niin miltä mahtaa tuntua tulevan lapsesi elämä ei niin toivottuna, jopa äitinsä virhearviona. Kyllä lapsi tulee tämän aikanaan tuntemaan. Eli on tässä jutussa vielä kolmaskin osapuoli, jolla ei ole mahdollisuutta tosin valita itse.
Vain aika sen näyttää että tuleeko mielesi muuttumaan. Itsellä ainakin muuttui vankat mielipiteet "ei ikinä lasta" kuitenkin lasta haluavaksi. KOSKAAN ei voi verrata sitä mitä mieltä lapsista yleisesti on siihen tilanteeseen kun on omia, en edelleenkään niin hirveästi välitä muista lapsista kuin omistani.
Olen 32 vuotias nainen, mieheni olisi jo valmis yrittämään lapsia. Minun mieleni vaihtelee melkein päivittäin, toisena päivänä ajattelen miten ihanaa se on, toisena päivänä miten pelottavaa se on. Luulen että tulen ajattelemaan näin aina..mistä tiedän milloin olen valmis?
En ole myöskään äidillinen, enkä ole aiemmin halunnut lapsia, mutta nyt ajatukseni ovat hieman lämmenneet ajatukselle..kuitenkaan en tiedä
Ihan kun olisin itse kirjoittanut tuon viestisi. Meillä avomieheni ilmoitti että olisi valmis lapsukaisen isäksi. Itsellä ei ole ollut missään vaiheessa vauvakuumetta ja jopa muutama vuosi sitten ajattelin että kuulun varmaan siihen porukkaan joka ei lapsia "ikinä" haluakkaan. Kuitenkin ajattelin että saattaisin katua sitä päätöstä myöhemmin .... ja lopulta päätimme että vauva on tervetullut "jos on tullakseen". Raskaaksi siis jäin 32 vuotiaana ja nyt meillä on tänään tasan 8 kk ikäinen poika. Raskasta on välillä ja kyllä parisuhde jollain lailla muuttuu, mutta minusta parempaan suuntaan. Olen maailman onnellisin äiti-ihminen.
Olen noin 30v nainen. Teetin sterilisaation pari vuotta sitten varmuuden varalta ja kerroin siitä miesystävälleni, nykyiselle aviomiehelleni. Emme kumpikaan halunneet lasta ja sanoin miehelle, että nyt hoidan tämänkin asian pois alta ja jos mahdollisesti uumoilet joskus vielä lapsesta niin nyt on ehkä oikea tilaisuus lähteä. Mies siihen, että mihinkä hän muka lähtisi kun on tiennyt koko ikänsä ettei halua pentuja jalkoihinsa sotkemaan ja kiukuttelemaan. Olihan se helpotus kun tajusin todella löytäneeni miehen, jolla on samat arvostukset. Ja meillä kahdestaan vain parisuhde lujenee ja huomaamme miten paljon meillä on yhteistä. Nautimme toistemme seurasta ihan kotona, matkustelemme paljon ja olemme ystävien kanssa. Tuntuu aivan järjettömältä ajatukseltakin että olisin hajottanut tasaisen ja harmonisen yhteisolomme lapsella!
Pahin virhe minkä voit tehdä on suostua lapseen vain pitääksesi miehesi tyytyväisenä. Naisella ei ole mitään velvollisuutta vajota koskaan nykyaikana enää niin alas. Tuntuisi varmasti myös hirveältä niin lasta kuin perhettäänkin kohtaan olla äitinä ja tuntea ettei vain kykene rakastamaan lastaan niin paljon kuin haluaisi.
Luin sinun kaksi ensimmäistä kirjoitustasi. Ensimmäistä kertaa löysin jonkun, joka ajattelee 100% samalla tavalla kuin minä!!! Olen 40v ja sain lapsen 9kk sitten. En ala tässä selvittämään, miksi näin kävi. Meillä on nyt todella "kiltti" ja helppohoitoinen poika. Mutta sanon suoraan, että ottaisin vanhan elämäni takaisin heti. En toki halua pahaa pojalleni kuin näin sanon. Kaikki, jotka ovat lapsen hankkineet, väittävät, että eivät vaihtaisi osaansa pois. En usko tähän - ihmiset eivät vain uskalla myöntää itselleenkään, että yksinolo ilman lasta voisi sittenkin olla se parempi vaihtoehto. Joka tapauksessa parisuhde on nyt karilla ( mies osallistuu lapsenhoitoon todella paljon - mm nukkuu lapsen kanssa. Se ei ole siis syy). Lapsi oli liian iso "pala". Minusta ei ole löytynyt äidinrakkautta vaikka yritänkin hoitaa poikani niin hyvin kuin mahdollista.Tottakai toivon, että tilanne "sisälläni" muuttuisi. Raskasta on näin , vaikka en menneitä halajakaan enää. Olen hyväksynyt tilanteen. Mieheni kanssa emme ole harrastaneet seksiäkään yli vuoteen ja luulen, että tilanne ei siitä paremmaksi muutu.Jokainen hetki kotoa pois on lepoa. Onneksi pääsen joka päivä jumppaan - olenkin saanut rautaisen kunnon tässä "hässäkässä".
Ihmettelin tuota ettei seksiä ole ollut kohta vuoteen... Miksi? Etkö sinä halua vai eikö miehesi halua?
Mitä olet ajatellut äidinrakkauden olevan? Joku sisäinen tunne joka saa valtaansa heti kun vauva syntyy? 9kk on niin pieni aika toisaalta, että mielestäni itselleen voi vallan hyvin antaa aikaa siihen vanhemmaksi kasvamiseen. Se yhteinen arvokas tie perheenä on teillä vasta alussa. Itse olen ainakin kokenut kasvavani siihen äidinrakkauteen vasta vuosien myötä pikkuhiljaa. Vauva-aikana vaikka lapsesta välitti ja niitä hoiti, saattoi se tuntua niin sitovalle ja kaiken ajan vievälle, ettei sitä rakkautta oikein edes "osannut" tuntea tai kokea. (Etenkin sen ensimmäisen kohdalla oli rankinta, myöhemmin oli ihan eri juttu.)
Pystyttekö hoitamaan parisuhteenne niin kuntoon että se perheenä oleminenkin tuntuisi vähän iloisemmalta asialta kuin mitä nyt annat ymmärtää?
Minusta kyllä kuullostaa ihan hirveältä, ettei äiti rakastaisi lastaan. En todellakaan tunne yhtään toista äitiä tai isää, joka ei lapsiaan rakastaisi, joten se että useampikin vanhempi "oikeasti" tuntisi näin on uskoakseni enemmän urbaanilegenda kuin asia, jota salaillaan.
Toivottavasti jokainen, joka vahvasti epäilee haluaan vanhemmuuteen, harkitsee tarkkaan suunnitelmiaan. Mikä se jokaisen oma juttu sitten onkin, niin tuntemuksiaan kannattaa kuunnella. Ei jokaisen tarvitse elää samalla tavalla.
Rakkaus on kumma asia. Sitä tekisi melkein mitä vain rakkaansa puolesta eikö?
Onko se kuitenkaan sitä mitä sinä haluat? Tätä asiaa kannattaa miettiä HYVIN tarkkaan. Aivan varmaa on jos sinä lapsen saat että rakastat häntä ja pidät toisesta huolta, mutta saako se sinussa aikaan väsymystä ja toivottomuuden tunteita ja pystytkö olemaan epäitsekäs? Ainakin joissakin määrin kyllä. Kaikki äidit pystyy uskon sen.
Kuitenkin kannattaa miettiä tarkkaan mitä haluaa, jos toinen on varma että haluaa ja toinen että ei halua, silloin en näe tulevaisuutta suhteessa. Itse kävin saman rumban läpi mieheni kanssa. Nyt olemme naimisissa ja lapsen teko tulee ajankohtaiseksi muutaman vuoden kuluttua. On päätetty, että yhtä yritetään. Tehtiin kompromissi. meillä mies ei halunnut lapsia, uskon kuitenkin hänen kasvavan isäksi siinä samalla kuin lapsi siihen tulee.
Kerron myös jutun iso siskostani. ISskoni on aina ollut hyvinkin jyrkästi lasten tekoa vastaan. Aina sanonut ettei IKINÄ aio lapsia tehdä. No, hän sairastui noin vuosi sitten kolmeen vakavaan sairauteen, joiden takia hän ei voi saada enää lapsia. Ainakin se on hyvin vaarallista. Joutuisi lopettamaan lääkityksen, mikä taas saattaisi tappaa lapsen ja äidin. Nyt siskoni on surullinen ja katkera siitä ettei saakkaan lapsia. Hän tajusi, että olisi sittenkin halunnut lapsia. Nyt se vain on mahdotonta. :( Hän on myös 28.
Kannattaa siis miettiä tarkkaan mitä haluaa. Ja miettiä juuri sitä että pelkäätkö jotakin lapsissa. Entä jos tutustuisit lapsiin ja katselisit vierestä lapsiperheen arkea? Eihän sitä koskaan tiedä.
Tsemppiä!
No mulla ei kyllä ole kokemuksia,mutta olen aivan samaa mieltä.
Toivoisin, että voisin haluta lasta, mutta aina tuntuu haikealta, kun miettii lapsen hankintaa.Mietin vaan, että hyvästi hyvä suhde. Tiedän, että näin ei ehkä ole, mutta silti ajattelen niin, että niin siinä käy miten jossain "kauhutarinoissa" netissä, eli ei läheisyyttä,seksiä ym.
Miehen äiti painostaa meitä koko ajan lapseen, mutta onneksi ei ole miehenikään yhtään minua innokkaampi lasta yrittämään. Onhan niitä vauvakuumeita minullakin ollut, mutta aina menee nopeasti ohi.
Vauvat ja murrosikäiset (olen sosionomi, töissä murrosikäisten parissa, pidän todellakin työstäni) on kivoja (vauvat kun ovat hiljaa:>)
Mutta entä joku uhmaikäinen pikkukakara? En jaksaisi, samoin kuin en jaksaisi pientä kirkuvaa vauvaa yöherätyksiä, alkaa ahdistamaan.
Ehkäpä se mieli tästä silti muuttuu (:
En minä usko, että mielesi muuttuu. Ei se minullakaan muutu. Tämän yhteiskunnan tahto vaan olisi se, että mielemme muuttuisivat, mutta pitää muistaa elää niin, kuin on itselle hyvä, ei niin kuin olisi jollekulle toiselle hyvä.