Pari kuukautta sitten mies jäi kiinni vuoden kestäneestä toisesta suhteesta. Olen tähän asti ollut sitä mieltä, että kyllä tämä tästä selvitellään, vaikka kuinka vaikeaa olisi vaikka seuraavat pari vuotta. Jotenkin nyt alkaa vain into hiipua. Ollaan vietetty aika paljon aikaa nyt erillään. Minulla on hyvä olla ja pieni ikäväkin, kun olemme erossa. Sitten kotona on niin vaikea olla yhdessä. Välittömästi alkaa ahdistaa, pelottaa. suututtaa, itkettää, haluaa saada ratkaisun.
Ongelma on tietty siinä, että mies luultavasti on edelleen rakastunut tuohon toiseen naiseen. Itse tunnen antaneeni anteeksi tuon jutun, koska olen aika hyvin ollut tietoinen ajasta, joka meidät on erottanut (viimeiset pari vuotta lähes parikymmenvuotisessa suhteessamme), olemme ajautuneet erilleen. En silti olisi valmis luopumaan, vaan liekö jo aika. Sitä on alkanut jo vähän tarkastella ympäristöäänkin, että onpas täällä mielenkiintoisia ihmisiä... Lapsiakin meillä on, kovin pieniä vielä, jotka ovatkin varmasti se paras syy miettiä vielä yhteistä tulavaisuutta
Ongelma on tietty siinä, että mies luultavasti on edelleen rakastunut tuohon toiseen naiseen. Itse tunnen antaneeni anteeksi tuon jutun, koska olen aika hyvin ollut tietoinen ajasta, joka meidät on erottanut (viimeiset pari vuotta lähes parikymmenvuotisessa suhteessamme), olemme ajautuneet erilleen. En silti olisi valmis luopumaan, vaan liekö jo aika. Sitä on alkanut jo vähän tarkastella ympäristöäänkin, että onpas täällä mielenkiintoisia ihmisiä... Lapsiakin meillä on, kovin pieniä vielä, jotka ovatkin varmasti se paras syy miettiä vielä yhteistä tulavaisuutta
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olipa kuin omasta elämästä. Meillä vaan vaimollani suhde. Ei ole sitä tunnustanut, mutta joissain asioissa sitä tuntee toisen 20-vuoden takaa. Asumme myös eri osoitteissa, joten aikaa selkiyttää omia ajatuksia. Toisena hetkenä olen valmis jättämään hänet, toisena taas en. Eli aikamoinen myllerrys käy pään ja sydämen sisällä. Järki ei aina seuraa tunteita. Tiedän edelleen rakastavani häntä jollain tasolla, mutta riittääkö se. Toisaalta viihdyn mainiosti myös yksin. Meillä myös pieniä lapsia, joten heidän takiaan ei haluaisi tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Mutta sitten vaakakupissa painaa oma elämä. onko se tätä mitä haluan. Ehkä olisi pitänyt herätä jo aiemmin, kun erkaantumisen merkit alkoivat näkyä, silloin sitä vain mietti, että tämä on sitä normaalia parisuhteen karikkoa. Lapset ja työt veivät ajan ja se oli sitä tylsää arjen pyöritystä, joka kuitenkin luo tietyllä tavalla sitä turvallisuutta, joka nyt on karissut. Eipä vaimokaan ole varma omista tunteistaan, koska jollain tavalla haluaa pitää minut vai eikö uusi heila huoli häntä??!! Näissä mietteissä täällä päätä selvittelen. Tsemppiä ja jaksamista sinulle, itse uskon kaikella kuitenkin olevan jonkin tarkoituksen, jonka ajan myötä oppii ymmärtämään.
oli kuulemma työkaveri huomaavainen ja pelasi hyvin pelinsä. jäi kiinni kun tuli varomattomaksi ja luin kännykästä viestejä, jotka oksetti ja valvotti. annoin anteeksi ja homma loppui mutta on alkanut taas uudestaan...vietejä lähetellään ja tapaillaan.
mitä tehdä asunnot jakoon vai annanko vielä anteeksi?
Luottamusta enää kun toinen on pettänyt....mä lähtisin erilleen ja nopeeta. Isäni petti ja erosivat äitin kanssa ja voin sanoa että hyvä oli ratkaisu vaikka pieniä lapsia meitä olikin
En tiedä enää mitään. Sanoin miehelle, että tahdon, että se toinen suhde (eivät ole tavanneet nyt), soittelu saa loppua. Sen on loputtava. Okei, joo selvä, vastasi mies. Voi kuulostaa tyhmältä vastaukselta ja tyhmältä, että otan sen niin tosissani, mutta tuo on todella ensimmäinen kerta, kun mies sanoo noin. En minä tiedä enää mitä tehdä. Muutos on niin vaikea asia, helppoa olisi vain jäädä tuohon yhteiseen kotiin molempien ja yrittää jotain yhdessä.
Mutta onkohan se rakkaus nyt jo kuollut, kun tuntuu, että ei tunnu miltään. Olen aika vahva ihminen, enkä ole koskaan surrut menneitä. Tulevaa saatan murehtia, mutta olen kuitenkin 'rohkeasti päin' -ihmisiä, miksi siis en rohkeasti vain eroa?
Ei tämä enää näytä siltä, että haluaisin itsekään edes yrittää. Sitä jotenkin vaan on liimautunut yhteen, eikä haluaisi niin suurta muutosta. Kaikkea hankalaa seuraa, pitää hankkia toinen asunto, tulee paljon lisäkustannuksia. Se vaan olisi niin helppoa olla ja kestää. Voi helvetti minua, miten jaksankin olla tässä liitossa, ja saada kaiken paskan niskaani, en tajua.