Ensin alustusta tälle mietiskelylleni: Olen kohta kolmekymppinen nainen, ikisinkku, parisuhde-kokemukseni ovat kerrassaan olemattomia, saatikka sitten että olisin asunut yhdessä jonkun miehen kanssa. Näin ollen en siis voi tietää parisuhteessa elämisestä omakohtaisesti mitään.
Kuitenkin rakkauselämä ja parisuhde ovat olleet sellaisia asioita, joita olen elämääni toivonut, tai ainakin luullut toivovani. Viimeaikoina olen kuitenkin alkanut epäröidä tämän asian suhteen.
Ennen kaikkea se epäilyttää, että pystyisinkö oikeasti elämään yhdessä parisuhteessa jonkun kanssa.
Minulla on aina ollut voimakas oman tilan ja yksityisyyden tarve. Niin sanotusti latailen akkujani yksin ollessani. Tiedä sitten, voiko rakkaus toiseen ihmiseen olla niin suuri, että sen kyseisen ihmisen läsnäolo ei haittaa, vaikka kaikilta muilta haluaisikin olla rauhassa. Jos taas rakkaus ei riitä, niin epäilen, että yksityisyyttä kaipaavalle voi parisuhteesta muodostua todella raskas henkinen taakka.
Toinen asia mitä mietin, on se,että pystyisinkö todella sellaiseen kaiken antavaan, kaiken uhraavaan, täysin itsensä unohtavaan ja pyyteettömään rakkauteen. Ja vastaus oli että ei, en pystyisi, ja jos suoraan sanotaan, niin en ehkä edes haluaisi pystyä. Olen seuraillut sivustakatsojana erinäisiä parisuhteita, joissa toinen uhraa lähestulkoon kaiken mahdollisen elämässään, niin ainoa asia mitä minulle tulee mieleen, on harras toive siitä, että jos koskaan rakastun johonkin ihmiseen, niin toivottavasti en menetä samalla tavoin realistisuuttani ja harkintakykyäni.
Sen tiedän, että haluaisin jonkun läheisen ihmisen elämääni. Tahtoisin löytää ihmisen joka hyväksyisi minut sellaisena kuin olen; ihmisen johon voisin luottaa, ja jolle voisin vastavuoroisesti olla samanlainen läheinen ihminen
Sitä en sitten tiedäkään olisiko tämä ihminen minulle ystävä vai rakastettu. (Tällä hetkellä ystäviä ei minulla juurikaan ole)
Tiedän että kirjoitukseni oli sekava; luultavasti johtuen siitä, että en ole edes itselleni vielä onnistunut jäsentelemään ajatuksiani ja tunteitani kunnolla. Kiinnostaisi kuitenkin tietää mitä ajatuksia tällainen muissa herättää, ja onko joku toinenkin samalla tavoin pohtinut omia tarpeitaan ja toiveitaan ihmissuhteiden suhteen.
Kuitenkin rakkauselämä ja parisuhde ovat olleet sellaisia asioita, joita olen elämääni toivonut, tai ainakin luullut toivovani. Viimeaikoina olen kuitenkin alkanut epäröidä tämän asian suhteen.
Ennen kaikkea se epäilyttää, että pystyisinkö oikeasti elämään yhdessä parisuhteessa jonkun kanssa.
Minulla on aina ollut voimakas oman tilan ja yksityisyyden tarve. Niin sanotusti latailen akkujani yksin ollessani. Tiedä sitten, voiko rakkaus toiseen ihmiseen olla niin suuri, että sen kyseisen ihmisen läsnäolo ei haittaa, vaikka kaikilta muilta haluaisikin olla rauhassa. Jos taas rakkaus ei riitä, niin epäilen, että yksityisyyttä kaipaavalle voi parisuhteesta muodostua todella raskas henkinen taakka.
Toinen asia mitä mietin, on se,että pystyisinkö todella sellaiseen kaiken antavaan, kaiken uhraavaan, täysin itsensä unohtavaan ja pyyteettömään rakkauteen. Ja vastaus oli että ei, en pystyisi, ja jos suoraan sanotaan, niin en ehkä edes haluaisi pystyä. Olen seuraillut sivustakatsojana erinäisiä parisuhteita, joissa toinen uhraa lähestulkoon kaiken mahdollisen elämässään, niin ainoa asia mitä minulle tulee mieleen, on harras toive siitä, että jos koskaan rakastun johonkin ihmiseen, niin toivottavasti en menetä samalla tavoin realistisuuttani ja harkintakykyäni.
Sen tiedän, että haluaisin jonkun läheisen ihmisen elämääni. Tahtoisin löytää ihmisen joka hyväksyisi minut sellaisena kuin olen; ihmisen johon voisin luottaa, ja jolle voisin vastavuoroisesti olla samanlainen läheinen ihminen
Sitä en sitten tiedäkään olisiko tämä ihminen minulle ystävä vai rakastettu. (Tällä hetkellä ystäviä ei minulla juurikaan ole)
Tiedän että kirjoitukseni oli sekava; luultavasti johtuen siitä, että en ole edes itselleni vielä onnistunut jäsentelemään ajatuksiani ja tunteitani kunnolla. Kiinnostaisi kuitenkin tietää mitä ajatuksia tällainen muissa herättää, ja onko joku toinenkin samalla tavoin pohtinut omia tarpeitaan ja toiveitaan ihmissuhteiden suhteen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ihmisiä ei varmaankaan pitäisi lokeroida mutta kuulostaa juuri siltä nykyajan suuntaukselta johon itsenikin lokeroin. Eli : omalla kohdallani toimivin ratkaisu olisi kummallakin oma asunto, jossa sitten voisi niitä akkuja latailla kaikessa rauhassa.
Itse asuin edellisessä suhteessa kaksi vuotta tyttöystäväni kanssa yhdessä ja oman tilan tarve kasvoi päivä päivältä. Asiaa helpotti huomattavasti exän pitkät työkomennukset mutta lopuksi hän luopui kyseisestä työstään.
En tiedä onko tämä sitten erakoitumisen ensioireita (tuskinpa sentään) vai kyvyttömyyttä elää sitä jokapäiväistä arkea mutta harkitsen vastaisuudessa ainakin pitkään ja hartaasti ennen yhteen muuttamista.
"omalla kohdallani toimivin ratkaisu olisi kummallakin oma asunto, jossa sitten voisi niitä akkuja latailla kaikessa rauhassa."
Olen lähipiirissä todistanut moista. Pari alkoi seurustelemaan noin kolmekymppisenä kaikessa hiljaisuudessa, molemmat omassa asunnossaan jotka tosin sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan. Ja tätä on jatkunut jo kymmenen vuotta...
Olen itse yli 30 mies ja olen aina elellyt ilman paria. Ajatus jonkun kanssa jatkuvasti oleskelusta on ymmärrykseni ulkopuolella, joten en voi tietää pidänkö siitä tai sopeudunko siihen. Varmaan tulen kokeilemaan sitä joskus, mutta oudolta se tuntuu.
Parisuhteelta odotan tasa-arvoa, en voisi viihtyä suhteessa jossa toinen uhraa itseään toisen vuoksi. Suhteen pitää tyydyttää molempia eli mihinkään pyytettömään rakkauteen en usko.
"Historiani" on lähestulkoon sama kun sulla, ikää ja sukupuolta myöten, joten samoja ajatuksia on tullut toki kelattua.
Vielä jokin aika sitten olin sitä mieltä, että "vakava parisuhde" tulisi olemaan kohdaltani tuhoon tuomittu, sillä en katso kykeväni mihinkään kovin symbioottisiin kotileikkeihin.
Mutta viimeaikoina olen alkanut ajattelemaan, että miksi tämänkin homman pitää olla niin mustavalkosta? Ihan kun ei vois kyetä suuriin tunteisiin ja uskollisuuteen asumatta yhdessä ja luopumatta "omasta elämästä".
Helvettiin kaikki kompromissit!
Nyt vaan pitäis löytää sellainen mies, joka ajattelee asioista samalla tavalla.
Siinäpä sitä puuhaa riittääkin..
Onnistuit sanomaan paremmin sen asian, mihin aloituksessani koitin pyrkiä; tai ainakin osan siitä.
Minä olen ainakin vahvasti alkanut kyseenalaistaa tuon yhdessäasumisen ja -olemisen merkityksen. Vaikka niin monelle se tuntuukin oleva ainoa vakavan parisuhteen mittari. Ihan kuin ei ihminen voisi olla vakavasti sitoutunut parisuhteeseen vaikka ei itseään tunkisikaan saman katon alle.
Mutta taitaapi tuo samalla tavalla ajattelevan kumppanin löytäminen olla se suurin ongelma tässä tapauksessa. Niin monelle ihmiselle kun, havaintojeni mukaan, oikea, vakavasti otettava parisuhde voi tapahtua vain yhden tietyn kaavan mukaan ja muu ei ole hyväksyttävää.
Luulisin, että kyllä samalla tavalla ajattelevia kolmekymppisiä miehiäkin löytyy.
Omalla kohdallani se ainakin olisi ainoa tapa parisuhteen toteuttamiseksi. Olen asunut niin kauan yksin, etten nykyään kestä toista ihmistä saman katon alla kovinkaan pitkään. Puoli päivää on jo iso annos. Tällä hetkellä ainoa ihminen ketä kestän koko päivän on velipoikani.
Siis jos et oo eläny parisuhteessa niin et tiedä. Ymmärrän että parisuhteen saaminen ei ole helppoa. Olis tietenkin kiva jos tällöin vois päättelemällä saada sen tuloksen ettei haluakaan parisuhdetta niin sitten kaikki olis hyvin ilman et tarttee onnistua parisuhteen hankkimisessa. Mut siis hanki nyt vaan se parisuhde äläkä funtsi tällasia. Sit sen näkee onx se sua varten vai ei. Muulla tavoin sitä ei nää.
Ketä pe*kele määrittää "normaalit" raja-aidat parisuhteelle? Omia vanhempia ja läheisimpien kavereiden vanhempia katsellessa ei todellakaan voi olettaa olevan pelkästäään yhtä, selkeää hyväksyttävää kaavaa parisuhteelle.
Itse olen elämäni aikana polttanut omat rukkaseni n. 5 kertaa ja saman verran naiset ovat minua iskeneet, joista 2 kertaa on päättynyt parisuhteeseen ja 1 yhdessäasumiseen. Nyt useamman vuotta yksin elettyäni huomaan oman "narsismismini" nostavan päätään ja ennenkuin saan itseni psyykattua seuraavaan koitokseen, (rukkasiin) huomaan kävelleeni tiskille hakemaan seuraavaa bisseä/talon lonkkua ja pelaavani sitä "ei mihinkään johtavaa, jokaviikonloppuistasilmäpeliävastakkaisensukupuolenkanssa). Ja kyllä, tiedän että tähän saatetaan vastata että en tiedä rukkasista mitään niiltä jotka "työkseen pelaavat" baarissa, määristä puhuttaessa mutta en itse olekaan samaisella asenteella liikenteessä. Pitkä stoori, en edes itse muista millä alotin mutta kaikesta huolimatta hyvää yötä itse kullekkin. (AP. Kyllä se elämä jaksaa tasapainottaa itseään kun edes vähän laitat itseäsi likoon.
Älä huoli. Pohdintosi on aivan aiheellista. Jos parisuhde olisi helppoa ja toisen kanssa elo yhtä juhlaa, näitä sivustoja ei tarvittaisi. Tosiasia on, että ei ole ihmisen hyvä olla yksin, vaikka se joskus helppoa olisikin. Omat tunteet kannattaa katsella joka suunnlta, ja miettiä omat intressit tarkkaan, jos on valmis sitoutumaan. On hyvä, että viihdyt yksiksesi, sillä silloin voit olla oma itsesi myös toisen kanssa. Todellista vahvuudesta kertoo monesti enemmän se, että voit olla yksinäsi, kun pakonomainen seura.
Elämän suurimpiin kysymyksiin parhaiten voi vastata elämän antaja itse rukouksen kautta. herramme kyllä tietää, mikä sinulle sopii parhaiten.
Älä kadota uskoasi