Olen elämässäni vaikeassa tilanteessa enkä tiedä mitä tehdä. Olen 24-vuotias ja ollut 4 vuotta naimisissa 7 vuotta vanhemman miehen kanssa. Lapsia ei ole. Kaikki on sujunut päällisin puolin hyvin, mutta olen tuntenut reilun vuoden että kaikki ei ole kohdallaan. Haluan omaa rauhaa ja yksinäisyyttä, mieheni kanssa ollessani olen aina enemmän tai vähemmän ahdistunut. Helpotus on suuri kun saan olla yksin, tuntuu että voin taas hengittää. Olemme viimeisen vuoden ajan olleetkin aika paljon erossa töiden ja opiskelujen vuoksi, yhteensä noin neljä kuukautta.
Ensimmäinen eromme kesti kaksi kuukautta. Sitä ennen kuvittelin, että aika tulisi olemaan vaikeaa ikävän takia. Olin täysin väärässä. Nautin suunnattomasti yksinolosta. Juttelin tästä mieheni kanssa, ja hän myös myönsi kokeneensa tämän kahden kuukauden eron positiivisena. Tällä hetkellä mieheni kuitenkin haluaisi olla kanssani, ja yhdessä oleminen tuntuu pahalta vain minusta.
Onko kyseessä joku ohimenevä parisuhteen normaali itsenäistymis tms. vaihe vai onko suhteemme tuhoon tuomittu? Olen miettinyt avioeroa paljon, varsinkin viimeisten kolmen kuukauden aikana. Mieheni haluaisi vielä yrittää, itse en oikein edes tiedä mitä elämältä haluaisin.
Olisin kiitollinen asiallisista vastauksista...
Ensimmäinen eromme kesti kaksi kuukautta. Sitä ennen kuvittelin, että aika tulisi olemaan vaikeaa ikävän takia. Olin täysin väärässä. Nautin suunnattomasti yksinolosta. Juttelin tästä mieheni kanssa, ja hän myös myönsi kokeneensa tämän kahden kuukauden eron positiivisena. Tällä hetkellä mieheni kuitenkin haluaisi olla kanssani, ja yhdessä oleminen tuntuu pahalta vain minusta.
Onko kyseessä joku ohimenevä parisuhteen normaali itsenäistymis tms. vaihe vai onko suhteemme tuhoon tuomittu? Olen miettinyt avioeroa paljon, varsinkin viimeisten kolmen kuukauden aikana. Mieheni haluaisi vielä yrittää, itse en oikein edes tiedä mitä elämältä haluaisin.
Olisin kiitollinen asiallisista vastauksista...
Vastaukset 9
Vanhimmat
yrittää.. =)
menossa jonkinlainen aikuistumisvaihe? vaikka olisit aikaisemminkin ollut muita ikäisiäsi ns. vanhempi/fiksumpi, niin luulisin että sulla on meneillään tällä hetkellä kuitenkin sellainen kasvuaika. siinä huomaa yhtä sun toista, kuten että pärjäät myös yksin jne...ootko huomannut myös muissa ajatuksissasi, että ajattelet jotenkin erilailla? en tiedä, luulisin että sulla on sellanen vaihe menossa, itselläni oli sun ikäsenä ja seuraava vaihe tuli nyt 26-vuotiaana... just a guess.
aikuistumisvaihe. Niitä riittää elämässä enemmänkin kuin yksi. Kriisit eivät lopu murrosikään kuten joskus nuorena saatoin kuvitella.
Itse olen lähes aina jossain "vaiheessa" eikä se liity mitenkään parisuhteeseeni, vaikka sillä saattaa olla muita vaikutuksia. Ihan hyviäkin. Kun huomaa olevansa itsenäisempi tulee varmemmaksi kokeilemaan uusia toimintatapoja ym. Mieheni on välillä yllättyneen onnellinen oudoista tempauksistani... Välillä taas vähemmän onnellinen, mutta plussan puolelle menee.
Jaa mitä tuohon vastaisi muuta kuin et kannattaa yrttää vaik tuntuis muulta.Tsemppiä!
Minulla on takana avioelämää jo kahden liiton ajalta yhteensä 15 vuoden ajan. Muistelen että useampaan otteeseen on ollut kummassakin liitossa hetkiä jolloin on tuntunut samalta kuin sinullakin. Mutta ei mielestäni kannattaisi liiton kariutua noihin asioihin. Jos tuntuu että toista kohtaan on kuitenkin vahvoja tunteita niin ero ei ole silloin oikein. Se että puolisoilla on halua saada omaa aikaa ja omaa vapautta on tullut tosiaan itsellänikin vastaan monasti. Esimerkiksi juuri nyt elän taas vaihetta jolloin tuntuu hyvältä ottaa etäisyyttä tähän "tasaisen turvalliseen" avioelämään ottamalla aikaa enemmän itselleni. Silti täysin unohtamatta puolisoani jota rakastan yhä. Oman ajan ottaminen tarkoittaa minulla aikaa jolloin voin antaa ajatusteni vapaasti "juoksennella" ja miettiä mitä elämältäni haluan. Huom! Siis en minäkään osaa aina sanoa mitä elämältäni haluan..siispä teen vaan sellaisia "välitilinpäätöksiä" jolloin tarkastelen mihin suuntaan olen menossa ja mikä minua kiinnostaa.
Vasta jos tunteet on haalenneet toista kohtaan niin ettei saman orren alla elosta kerta kaikkiaan tule mitään ..silloin mielestäni ei ole syytä jatkaa elämänsä tai toisen elämän haaskaamista vaan antaa mahdollisuus itselle ja sille toiselle puoliskolle.
Yleensäkin pitäisi yrittää puhua tuntemuksistaan ja haluistaan puoliskon kanssa niin paljon kuin mahdollista.... jotta tietäisi toisen "tilinpäätöstilanteesta".... ettei mennä musta tuntuu tuntumalla!
Mielipiteeni on siis että keskustelkaa ja löytäkää oma ratkaisunne!
Oikein hyvää loppuelämänne ekaa päivää teille molemmille!!!
Ikäeronne pitäisi antaa liittoonne oman mausteensa!
että pitäisi yrittää puhua omista toiveistaan ja haluistaan niin paljon kuin mahdollista, miksi?
Kun me puhumme mieheni kanssa toiveistamme ja haluistamme, ne menevät ristiin joka toisessa mutkassa. Siitä syntyy kinaa. Olenkin todennut, että puhun vain sellaisista suunnitelmistani, joilla on merkitystä mieheni kannalta.
Minusta on vähän kummallista, että pitäisi puhua vain miehelle tärkeistä suunnitelmista. Kenen ehdoilla silloin eletään?
On toki varmaankin harvinaista,että molemmat ovat niin samalla aaltopituudella, että kivat suunnitelmat ovat yhteisiä, mutta silti haluan yhä uskoa, että se olisi mahdollista....
Ja siitä tulikin mieleeni, että ovatko miehet ja naiset tosiaan aivan eri planeetoilta, vai onko mahdollisuus löytää jotakin hyvää, syvää yhteistä... enkä puhu nyt seksistä.
Eivät miehet ja naiset ole eri planeetoilta se on totta ja kyllä minusta pitää keskustella kaikesta ei vain sellaisista jotka koskevat toista osapuolta. Ei ole olemassakaan elämää ja liittoja ilman erimielisyyttä. Meillä jokaisella on oma näkemyksemme asioista...ne erimielisyydet pitää yrittää vain sovittaa ja löytää "kultainen keskitie" eli kompromisseja kummaltakin....suhteet ovat yleensä pelkkää kompromissien tekoa mitä mielitekoihin tulee..olen huomannut.
Kaikesta huolimatta oikein toivorikasta vuoden jatkoa!
Hyvää ja syvää voi löytää kunhan jaksaa ja "kärsii" ... :-)
En kerro miehelleni läheskään kaikkea mitä teen ja ajattelen.
Kokemuksen myötä olen huomannut, että mieheni keittää todella sekalaisen sopan tietyistä asioista. Niillä on häntä turha vaivata. Sama pätee myös mieheni suunnalta minuun päin.
Suhteessamme on aina ollut kaksi erittäin vahvaa "minää". Toisissa suhteissa minä minä=ME ja ainakin meillä tuo yhtälö on MINÄ MINÄ=me. Tästä syystä kompromissit ovat meille lähes tuntematon käsite.
Yhteiselämä sujuu siitä huolimatta, koska arvostamme suuresti tuota toistemme suurta minää ja luotamme siihen, että toinen osaa tehdä ratkaisunsa oikein, vaikkemme keskustele läheskään kaikista asioista.