Oon tässä nyt hieman miettinyt omaa sinkkuuttani. Oon 26-vuotias normi neiti ja sinkkuna ollut nyt puoltoista vuotta viisi vuotta kestäneen suhteen jälkeen. Sinkkuaikani historiasta voisin sanoa sen verran, että oon käynyt muutaman kerran treffeillä, baarissakin tullut pyörittyä. Mulla on jopa ollut muutama pari kuukautta kestävää säätöä, jotka sitten kaatuivat.
En oikeastaan kaipaa parisuhdetta, mutta jostain kumman syystä sitä kumminkin katselee koko ajan ympärilleen vähän sillä silmällä. Että jos vaikka kumminkin osuisi se tyyppi ylitse muiden kohdalle. Ja onhan tässä luonnollisesti niitä päiviä kun kiroaa sinkkuuttaa ja toisia päiviä kun kiittää vapaudestaan.
Ja se mitä olen pohtinut ja mikä tuntuu olevan vaikeaa, niin on juurikin se toisen ihmisen löytäminen ja siihen toiseen tutustuminen ja luottaminen. Olen törmännyt ihmisiin jotka yrittää väkisin rakastua ja vääntää sen parisuhteen, itse oon sillä kannalla, että kyllä sen sitten tietää. Mutta nyt olen vähän ruvennut epäilemään.
Mistä sitä ikinä saa selville kun ei tunnu pystyvänsä antamaan toiselle edes mahdollisuutta? Luottaminen on todella hankalaa ja kuva toisista ihmisistä ei ole kovinkaan hyvä. Onko se katkeruutta vai mitä? Tuntuu että nykyään vaaditaan ihmeitä ja että mikään ei riitä. Se on todella rankka ajatus, että minä en kelpaa tai että, minulle ei kelpaa.
Meneekö se niin että ajan kuluessa suojamuurit vain kasvavat ja on yhä vaikeampaa päästää ketään lähelle? Pelkää liikaa, että satuttaa itsensä. Mihinköhän kummaan on kadonnut se rohkeus laittaa itsensä likoon? Tuntuu siltä että perääntyminen on helppo vaihtoehto, mutta riskien ottaminen ei. Ja olen huomannut tälläistä samanlaista myös miehissä. Sitoutumiskammoinenko olen? Ja mikä siihen auttaa?
En oikeastaan kaipaa parisuhdetta, mutta jostain kumman syystä sitä kumminkin katselee koko ajan ympärilleen vähän sillä silmällä. Että jos vaikka kumminkin osuisi se tyyppi ylitse muiden kohdalle. Ja onhan tässä luonnollisesti niitä päiviä kun kiroaa sinkkuuttaa ja toisia päiviä kun kiittää vapaudestaan.
Ja se mitä olen pohtinut ja mikä tuntuu olevan vaikeaa, niin on juurikin se toisen ihmisen löytäminen ja siihen toiseen tutustuminen ja luottaminen. Olen törmännyt ihmisiin jotka yrittää väkisin rakastua ja vääntää sen parisuhteen, itse oon sillä kannalla, että kyllä sen sitten tietää. Mutta nyt olen vähän ruvennut epäilemään.
Mistä sitä ikinä saa selville kun ei tunnu pystyvänsä antamaan toiselle edes mahdollisuutta? Luottaminen on todella hankalaa ja kuva toisista ihmisistä ei ole kovinkaan hyvä. Onko se katkeruutta vai mitä? Tuntuu että nykyään vaaditaan ihmeitä ja että mikään ei riitä. Se on todella rankka ajatus, että minä en kelpaa tai että, minulle ei kelpaa.
Meneekö se niin että ajan kuluessa suojamuurit vain kasvavat ja on yhä vaikeampaa päästää ketään lähelle? Pelkää liikaa, että satuttaa itsensä. Mihinköhän kummaan on kadonnut se rohkeus laittaa itsensä likoon? Tuntuu siltä että perääntyminen on helppo vaihtoehto, mutta riskien ottaminen ei. Ja olen huomannut tälläistä samanlaista myös miehissä. Sitoutumiskammoinenko olen? Ja mikä siihen auttaa?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Semmosta se on näin nykyaikana. Varsinkin, jos olet tämmönen hitaamman puoleisesti syttyvä/ihastuva miehenpuoli, niin vaikeeta on.
Suurin osa treffaamistani naisista on ollut ihan järkiperäistä porukkaa ja potenttiaalisia seurustelukumppaneita (muunlaisten kanssa en treffeille lähdekään), mutta ne tahtoo kaikki niin nopealla aikataululla suuria tunteita ja sitä kolahtamista, että eihän siitä mitään tule. Jotenkin tuntuu, että jotkin niistä ovat jopa hieman pettyneitä, kun en heti olekaan niin äärettömän innostunut heihin. Hitto, antaisivat ihmiselle aikaa.
omalla (niukalla) treffikokemuksellakin olen päätynyt huvittavaan tilanteeseen. Kävimme kaksilla kaverihenkisillä treffeillä. Näiden välissä jopa "sovimme" tästä linjanvedosta, mutta silti naisosapuoli tuntui pettyneeltä kun mitään erityisen ihmeellistä ei tapahtunut.
Yleisemmin ottaen naisilla taitaa olla niin paljon valinnanvaraa, että joku ehdokkaista käy jo alusta alkaen täysillä kimppuun. Mielestäni se kertoo miehen kyvyttömyydestä todelliseen sitoutumiseen ja on siten vältettävä piirre. Osa naisista odottaa tällaista itsetuntoa hivelevää lipevyyttä, mutta hyvä niin - pääseepähän itse samantien etsimään niitä fiksumpia naisia.
Tämä lipevyys on just sitä mitä kaikki naiset rafloissa hakee, vaikka ne nyrpistelee nenäänsä ylpeenä (se vain korostaa sitä että on valinnanvaraa olla nyrpeä). Se positiivinen palaute ja ihailu kauniita naisia on varmasti hyvin imartelevaa ja niin ne kissat aina kerääntyvät rafloihin myötäkarvaa silitettäviksi. Mikä on tulos, miestä ei löydy kun ei oikeesti ole tarvetta löytyä kun se imartelevana oleminen on niin kivaa, paljon kivempaa kuin oikea real life parisuhde.
Pelimiehet sitten käy sutimassa näitä imartelukissoja ja kissat vähän siitä suuttuu, kun heitä näin hyväksikäytetään, mutta taas ei kun baanalle keimailemaan...
Itse en iske ketään naista imarteluilla vaan aidolla tutustumisella, joka voi imateluun tottuneista naisista olla ikävää kun toinen ei konttaakaan koiran lailla perässä.
Itse olen myös havainnut että vain realistisesti miehiin suhtautuviin naisiin kannattaa ylipäätään tutustua, koska heistä saa seurusteluun kumppanin, kun taas nämä keimailijat jatkavat juhlimistaan meikäläiseen kyllästyttyään...
Niin se vaan on että siihen parisuhteeseen pitää kypsyä ensin ja vasta sitten se on mahdollista molempien myötävaikutuksella ja tietoisella työllä ja tavoitteilla.
No aika moni on tuollainen keimailija nuorena. Kyllähän monet miehetkin testaavat menekkiään ja kerryttävät kokemuksia, jotta sitten löytävät sen sopivimman kumppanin. Ihan tervehenkistä mun mielestä.
Itekin olin ennen sellainen kokeilija. Kyllä melkein kaikki naiset kasvavat tosta vaiheesta yli, vaikka onhan niitä baarikeimailijoita viel 60-vuotiaissakin. Ja eihän siinä, yksi tapa elää. Monesti usealta mieheltä saatu positiivinen huomio on parempi naiselle kuin parisuhde. Riippuu tietysti parisuhteesta. Itse olen kokenut parisuhteet tähän mennessä lähinnä kuluttaviksi ja itseluottamusta nakertaviksi. Baari-imartelut säännöllisinä annoksina nautittuina piristävät, mutta kyllä sitä tässä (henkisessä)iässä vaihtais baarit samantien toimivaan suhteeseen.
Entä jos ihminen on käytökseltään aina poikennut kyseisestä, mielestäsi tervehenkisestä käyttäytymismallista:
"No aika moni on tuollainen keimailija nuorena. Kyllähän monet miehetkin testaavat menekkiään ja kerryttävät kokemuksia, jotta sitten löytävät sen sopivimman kumppanin."
Olen siis mies, 31 v, enkä ole koskaan noin käyttäytynyt. En silti koe olevani poikkeava. Tiedän, että kaltaisiani pikkuvanhoja naisiakin löytyy. Onko minulla ja kaltaisillani mielestäsi oikeus vaatia naiselta yhtä suurta pidättyväisyyttä, kuin mitä itse on harrastanut?
No enhän minä väittänytkään, että se olisi normaalia ja oikeaa tai että sinun (tai jonkun muun) tapa olisi väärin. Sanoin sen olevan tervehenkistä, se ei sisällä väitettä, että kaikki muu olisi sairasta tai outoa. Älähän väritä tekstejäni :)
Tottakai on oikeus vaatia pidättyväisyyttä. Monet vaativat kumppaniltaan suunnilleen samanlaista historiaa kuin itsellään on ollut. Itselleni on aivan sama, onko mies kokenut vai ei. Kunhan itseluottamus on kohdallaan, eli ei anteeksipyytelyä tai katkeruutta. Jos seksuaalikäyttäytyminen (olipa pidättyväistä tai ei) on oma valinta, harvoin siihen katkeruutta liittyykään.
Toiset haluavat itse kokeilla kaikkea, myöskin satuttaa itseään ja oppia kokemastaan. Toiset ovat, niinkuin sanoitkin pikkuvanhoja tai nätimmin, varhaiskypsiä, eli tietävät ilman kokeilujakin mitä haluavat.
...yksinkertaisesti vain sitä mieltä, että ympäriinsä naiskentelu ei ole hyväksi psyykelle eikä muullekaan terveydelle edes nuorena. Ainakaan mitään tervehenkistä en siinä näe.
No sinähän sen sanoit, jokainen taplaa tyylillään.
Elämä ei ole hyväksi psyykelle eikä terveydelle.
Siihen voi asennoitua silti monella tapaa.
kun sitä vetää 80 vuotta.
:)
Tiätkö että ei sun tartte seurustella jos et halua. Ehkä olet niin urautunu sun seurustelusi jälkeen että ajattelet ainoan mahdollisen olotilan olevan seurustelu. Voit olla ihan yksinkin. Voit esim elää 5 vuotta yksin, vailla suhteita tai seksiä... kuten moni muukin, mitä ihmeellistä siinä on?
Se että etsit paria ja haluat seurustella on tarve mutta myös tahtokysymys. Jos haluat seurustella, löydät miehen itsellesi parissa kuukaudessa jos asiaan panostat. Jos taas ihmettelet että missä se kaikkien miesten yli ratsastava prinssi on, elät haavemaailmassa kuten moni muukin kanssasisaresi. Jos haluat oikeasti miehen, sellainen löytyy lähipiireistäsi. Tunnusta seuraava asia itsellesi: 1. joko haluat elää yksin, 2. tai sitten haluat haaveilla päiväunia prinssistä jota ei ole ja lukea romaaneja, tai 3. haluat seurustella ja teet todellisia toimenpiteitä asian eteen. Minkä näistä mahdat valita tai mikä näistä kuvaa nykyistä olotilaasi. Veikkaisin että kohta 2. olisi lähinnä sydäntäsi.
miten se perus-kaveri sitten löytyy jos en haluasi vain sellaista lipevää kiillottaja-poikaa? tiedän kyllä että baarista löytyy ja baanalta saa mutta jos tätä miestyyppiä en kaipaa niin kuinka sen normikaverin sitten löytää. eli mitähän nämä todelliset toimenpiteet ovat ettei imartelulinjalle tarvitse lähteä.
juttuhan on niin että ei se kaveripiiri kuitenkaan aina sisällä niitä vapaita miehiä vaikka kuinka toivoisi..
terv. sinkkuna jo pitkään ollut,
-ei erityistä kiillotusta/imartelua kaipaava
"Meneekö se niin että ajan kuluessa suojamuurit vain kasvavat ja on yhä vaikeampaa päästää ketään lähelle? Pelkää liikaa, että satuttaa itsensä. Mihinköhän kummaan on kadonnut se rohkeus laittaa itsensä likoon? Tuntuu siltä että perääntyminen on helppo vaihtoehto, mutta riskien ottaminen ei. Ja olen huomannut tälläistä samanlaista myös miehissä. Sitoutumiskammoinenko olen? Ja mikä siihen auttaa?"
No ainakin meikäläinen on vuosien varrella sopeutunut yksin elämiseen niin hyvin, että tämä sopeutuminen on vienyt pariutumishalut aivan tyystin. Tuntuisi kovin kummalliselta ryhtyä asumaan jonkun kanssa saman katon alla.
Itse eron jälkeen ajattelin kuolevani ellen saa kokea enää rakkautta.
Vuosi eron jälkeen koetinkin tappaa itseni..
Nyt on erosta jo useampi vuosi ja olen täysin lukkiutunut ihminen, en edes osaa enää normaalisti jutella kenenkään kanssa.
Että ihminen tosiaankin tottuu IHAN MIHIN VAAN kunnes ei enää opi mihinkään siitä poikkeavaan.
Joten jos aikoo suhteissa elämistä jatkaa niin suosittelen parin vuoden sisään etsimään jonkun, vaikkei hän olisikaan ihan se oikea..
Kyllä sen oikean tunnistaa heti kun tapaa,katseesta tai mikä lienee, mutta kemiat kun kolahtaa niin tunteen tietää.
Muu kaikki on ns järkipeliä. Sitä voi elää ihmisen kanssa jopa 15 vuotta ja ihan kivasti,kaikinpuolin, ilman että rakastaa oikeasti.
Sitten kun kolahtaa kaikki tuo entinen on kuin ilmaa. Eli kannattaa ennemmin olla ikisinkku kuin särkeä toisten,ennenkaikkea lasten, elämää.
Vai miten on?
Entäs jos tekee loogisen ja pitävän päätöksen, että tämän ihmisen kanssa vietän loppuelämäni, kävi miten kävi, kunhan ei väkivaltaisiksi (millään tasolla) ruveta. Ja sitten 15 vuoden kuluttua, kun kolahtaa, niin ei muuta kuin lyö itseään lekalla pikkuvarpaaseen, että saa muuta mietittävää kuin sen "maailman tärkeimmän kolahtamisen" ja jatkaa vaan kylmästi sillä 15 vuotta sitten valitulla linjalla?
Oliko liikaa järkeä ja logiikkaa vai liian vähän tunnetta?
Tiedän, että edellä kuvattu käyttäytymismalli onnistuu itseltäni, sillä aina olen kyennyt järjellä ohittamaan nuo päättömät ihastukset ja kolahdukset. Olen siis pitäytynyt siinä jo 17 vuotta sitten tehdyssä päätöksessä ihan samoin kuin olen pitänyt jokaisen päätöksen elämässäni.
Rakastaminen ja pitkä suhde perustuu päätökseen ja työn tekemiseen. Ne kolahtamiset on aina ohimeneviä.