Puh, olemme seurustelleet nyt 7 kuukautta, varsinainen kaukosuhde tämä ei ole, mutta miehen sairauden takia tapaamisemme vähäisiä, kerta pari viikossa. Pääasiassa yhteydenpito on mesessä ja puhelimessa. Pari viimeistä kuukautta on ollut raskasta ja myrskyisää ja molemmat olemme uupuneita jatkuviin riitoihin mesessä. Kun tapaamme niin on hyvä olla ja nautimme toisistemme seurasta. Nyt eilen tilanne kärjistyi niin että mies itki ja sanoi että ei halua erota, ja rakastaa, mutta ei jaksa ja tarvitsee omaa tilaa. Ristiriitainen olo, minä kaipaan ikävöin ja joudun tavallaan hyväksymään sen että emme voi usein tavata, mies varmaan paikannut tätä olemalla läsnä liikaa mesessä. Solmussa nyt kaikki. Ja pieniä epäilyksiä onko kyse enää omasta tilasta vaan, etenkin kun vähän jo näemme. Tahtoisin saada tämän suhteen toimimaan, riittääkö se, koetan antaa tilaa, mutta kaipaisin kyllä sitä tunnetta että minäkin olisin kaivattu kun emme näe, ja välillä tuntuu että olen se enemmän rakastunut meistä, tiedä sitten. Ajatuksia. kiitos lukeneille.
olemme molemmat jo aikuisia...... Miehen suhdehistoria kovin erilainen pitkään yksin ollut ja takana yksi suhde jossa nainen ilmeisen epäkunnioittavasti ja julmasti kohteli. Minulla useampi pitkäaikainen suhde takana ja ehkä olen vahvemmilla tässä miten toimia, ja että ei heti erota kun vaikeuksia, mutta yksin rakasta.
olemme molemmat jo aikuisia...... Miehen suhdehistoria kovin erilainen pitkään yksin ollut ja takana yksi suhde jossa nainen ilmeisen epäkunnioittavasti ja julmasti kohteli. Minulla useampi pitkäaikainen suhde takana ja ehkä olen vahvemmilla tässä miten toimia, ja että ei heti erota kun vaikeuksia, mutta yksin rakasta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
sellainen vaikutelma että mies on todellakin väsynyt riitelyyn, eli sinäkö ne riidat aloitat?
kannattaisi varmaan sitten katsoa peiliin ja lopettaa toisen "kiusaaminen", ja lopettaa se riitely siellä mesessä...Siksi sitä tilaa yleensä tarvitaan että toisen ote alkaa "kuristamaan"..
Miehellä on sairaus ja se varmasti kuluttaa, olkoon kysymys masennukseta tai syövästä. Silloin ei jaksa riidellä eikä aina edes helliä.
Ihmettelen, miten saatte riidan aikaan mesessä, kun kerran olette aikuisia.
Tiedän omasta kokemuksesta, että sairaana ei pysty antamaan kovin paljon, itsekin mietin toisen päästämistä normaaliin elämään, koska minulla oli aika vähän annettavaa. Vaikka melkein työnsin toisen elämästäni, hän ei luovuttanut, antoi minulle sitä tilaa ja paranemisen mahdollisuuden. Nyt täytyy sanoa, että meillä on uusi onni, arvostan, rakastan ja näytän sen. Kyllä on toisen osapuolen meidänkin suhteessa tuntea, että yksin rakastaa, mutta onneksi kesti senkin ajan, itsekäs olisi lähtenyt aikoja sitten.
Heh, luin tuon viestini ja vastauksenne, selvästi ymmärrän että tuli kuva että minä kiusaan vakavasti sairasta mies raukkaa. Ihan näin mustavalkoinen tilanne ei ole, en tahtonut sairauksia sen kummemmin ruotia, mutta ehkä nyt lisään että kyse ei ole nyt syvästä masennuksesta tai syövästä, ja olemme molemmat omalla tavallamme "sairaita"(tavanneet olemme myös sairauksiemme kautta) ja eri asiohin ja toimintoihin vaikuttavat nämä rajoitteet. Minä en ole sen terveempi tai se jonka yksin kuuluisi ymmärtää tai kannatella. Tässä pistän vähän hanttiin teille kaikelle ystävyydellä. Komentit herättivät kyllä, ja peiliin on katsottu ja katsellaan, puran turhautumista ja pahaa oloani liikaa mesessä, riitoihin tarvitaan silti kaksi ja en niistä energiaa saa minäkään. Ehkä tuo mese huono vaihtoehto meille yhteyden pitoon, tai onkin. En tiedä, tuleeko mahdollisesti uusia ajatuksia kun hieman tilannetta selvensin?