Ei saarnoja kiitos, mutta mitä tässä teen?
Naimisissa olen enkä todellakaan eroa, mutta ikävä on aivan väärää miestä, en saa häntä mielestäni, en millään! Minulla ei ole tämän toisen kanssa tulevaisuutta, tiedän ja tajuan sen, mutta millä ihmeellä saan pääni selvitettyä ja unohdettua hänet? En ole mikään teini enää, elämänkokemusta on, enkä olisi ikinä uskonut tätä omalle kohdalleni.
Naimisissa olen enkä todellakaan eroa, mutta ikävä on aivan väärää miestä, en saa häntä mielestäni, en millään! Minulla ei ole tämän toisen kanssa tulevaisuutta, tiedän ja tajuan sen, mutta millä ihmeellä saan pääni selvitettyä ja unohdettua hänet? En ole mikään teini enää, elämänkokemusta on, enkä olisi ikinä uskonut tätä omalle kohdalleni.
Vastaukset 20
Vanhimmat
...minulla oli hieman samanlainen tilanne vuosia.
Tämä johtui siitä että "elämäni" rakkaus hävisi nuoruuden tyhmyyksiin. En millään saanut henkilöä mielestäni pois. Ainakin olen sen huomannut että ns.suuria tunteita" ei koe usein ja ehkä siksi sellaista on niin vaikeaa unohtaa. Joku myös omassa liitossa ei toimi.
Luulen, että jos kumppani on "se oikea" niin tällaista ei tapahdu.
Valitan, et unohda koskaan täysin. Mieti, haluatko parantaa omaa liittoasi vai joskus ehkä löytää jonkun vastaavan...
Kaikki suhteet pitäisi aina selvittää loppuun...jos jää kaivelemaan on vaikeampi unohtaa.
..kaivelemaan jää. Ihana mies, mutta meillä oli liian paljon etäisyyttä ja sitten hän löysi "oman rakkaan"..Joka on hyvin pitkälle minun näköiseni ja asui hänen kanssaa samassa kaupungissa..ärsyttää, kun en tehnyt aikoinani suhteen eteen tarpeeksi töitä. Ikävöin häntä usein...
Siitä, näetkö tätä toista säännöllisesti. Jos on työkaveri tai vastaava käy vaikeaksi, koska tapaatte jatkuvasti.
Ei nähdä, siinähän se onkin.Harvoin nähdään. Soitellaan sitäkin useammin ja molemmilla hirveä ikävä. Ihan pöpilän touhua varatulta ihmiseltä, myönnän, mutta silti tämä on todellisuutta.
Sähän tyypillinen idiootti olet.
Teet itsekyydessäsi kaikkia kohtaan väärin.
paljon tuon itsekkäämpi ei ihminen voi olla.
(tiedät sen itsekkin)
Toivottavasti kuolet omiin myrkkyihisi.
...et taida olla itse kokenut vastaavaa, koska kritisoit noin jyrkästi.
Toivon että kaikki ihmiset olisivat kokeneet oikean rakkauden. Jotkut ne menvät ehkä hieman järkisyistäkin naimissin (lukuisten miehiin petttymysten seurauksena).
Itse sille ei juuri voi mitään jos se ihana tunne jää päälle....ja miksi ei saisi soittaa...
Kerranhan täällä eletään !!
nimimerkillä tiedän mitä aito rakkaus on
Rakkaus on ehkäpä tunteista vittumaisin.
Itsekin olen ns. käytännön liitossa, tosin olen kyllä onnellinen tai tyytyväinen sillä nykyään kunnon naiset tuntuvat olevan harvassa.
Ikävöin ja voisinpa sanoa että rakastan yhä erästä exää, mutta ajatuskin yhteisestä tulevaisuudesta alkoholisoituneen kanssa on mahdoton.
Joten ei auta kuin elää eteenpäin ja toivoa ettei koskaan katkeroidu vaimolle, sillä syypäähän hän ei mihinkään ole(periaatteessa en itsekään kun tunteillensa ei oikein ihminen tahdo mitään mahtaa).
Ihastumisia tulee ja ajan kanssa myös ohimenee. Neuvoni olisi, että keskity omaan mieheesi, muista taas ne hyvät asiat suhteessanne ja hänessä, sekä tarvittaessa mene vaikka terapiaan yhdessä tai erikseen.
Itse tehnyt kovasti töitä saman asian kanssa, sillä olen varattu ja ihastumisen tai jopa rakastumisen tunteita on ollut toista kohtaan. Mutta samoin kuin sinun tapauksessasi, tulevaisuutta ei hänen kanssaan ole.
Koita vaan laittaa hänet sinne muistojen laatikkoon ja elä omaa elämääsi eteenpäin niillä eväillä mitä sinulla on.
Voimia sinulle.
Terapiat kokeiltu, ei auta :(
Yritän kovasti, ihme vaan ettei edes se auta, kun tiedän satavarmasti etten tämän väärän kanssa halua enkä voi tulevaisuutta ajatella. Kun vain hänkin tajuaisin tämän ja jättäisi munt rauhaan. Voi kun tässä olisikin kyse vain ihastuksesta, mutta kun on jostain muusta. Varmasti jokin tunneriippuvuuskin... aargh!
että haluat paeta todellisuutta. ?
Jos arki mättää, positiivista on vaikea löytää aviomiehestä. Silloin on helpompi siirtää kaipaus/rakkaustunteet jonnekin "ei-todellisuuteen". Ikään kuin se toinen mies on päiväunien ruumiillistuma. Oikeasti jos joutuisit hänen kanssa arjen jakamaan, se voisi olla pahempaa kuin nykyisessä avioliitossa.
Järkeilen vaan, itsekin yritän parantua... ;)
Näin se menee minulla. Tajuan järjellä sen asian ja olen 100 kertaa sen jankuttanut itselleni, jotta lopeta tuo tyhmä touhu! Mutta kun ei se lopu. Takuulla jos joutuisin sen "väärän" kanssa asumaan viikonkin, olisin jo saanut tarpeekseni! Tiedän sen!!!!! Mutta....
11 vuotta sitten erosin 13 avioliittovuoden jälkeen ensimmäisestä vaimostani ja kahden lapseni äidistä. Olin se osapuoli, joka jätti. Arki painoi ja seksi väheni. Ruoho oli aidan takana vihreämpää. Nykyisen vaimoni ja kahden nuorimman lapseni äidin kanssa perustettiin 9 vuotta sitten uusperhe. Sitten elämä koetteli, jouduin onnettomuuteen ja menetin työpaikkani. Tässä elämäntilanteessa ymmärsin, mitä ne arvot oikeasti tarkoittavat - ne arvot, joista ensimmäinen vaimoni yritti minulle aikanaan puhua. Perhe-elämä nykyisen vaimoni kanssa ei ole enää hääviä, mutta jatkuu kai hamaan hautaan saakka. On vain niin kamalan ikävä sitä ensimmäistä vaimoa, jota en voi enää saada takaisin. Vain haikea rakkaus rinnassa lohduttaa, kun yksikseni mökillä kalastelen ja muistelen syksyn pimeitä siellä nuorina rakastuneina. Alan kai vähäkerralla erakoitua.
Samanlaisia ajatuksia itselläni, ikävä on erästä kaukaista tuttua, en nyt kerro tarkemmin, mutta hänen kanssaan ei ole edes mitään rakkaussuhetta ollut, mutta olen lähettänyt hänelle monta sähköpostiviestiä ja kertonut että hän oli tärkeä minulle ennen, ja tuntuu kuin olisi vieläkin. En ole mikään tyttönen minäkään, ja naimisissa olen ollut jo kauan, ja miestäni rakastan. En kyllä edes itse käsittänyt, että minulla on tunteita vieläkin tuohon mieheen, mutta sitten hän soitti minulle ja nyt olen aivan sekaisin.
minäkään,avioliitto,lapsia on ja silti edelleen kaipaan sitä joka kaiken järjen mukaan ei voi olla minulle se oikea. Mutta tiedän että hänet vielä kohtaan ja silloin en enää jaksa kieltää itseäni tai ehkä jaksan jos saisin liittoni toimimaan, nyt juuri en voi sietää miestäni koska olemme riidelleet jo useita päiviä putkeen. Kun en haluaisi antaa lapsilleni tällaistakaan parisuhde kuvaa...Elämäkin on loppujenlopuksi niin lyhyt. En usko että olen vain ihastunut, tunne joka sisälläni jyllää on jotain suurempaa ja keinot lopussa miten ne saisi vaimennettua. En petä miestäni ja kyseinen tunteideni kohde on vuosien takainen,silloin kun en ollut mieheni kanssa yhdessä.
Tässä kerrotaan haaveista.
Niitä on hyvä olla kaikilla.
Minulla on omani. Ollut jo pari vuosikymmentä.
Tapasin ihannemieheni ja olimme yhdessä viikonlopun. Hän lähti työpaikalleen ja häipyi elämästäni. Jäin odottelemaan sopimaamme tapaamistamme ja sain kauniita kirjeitä kaukaa.
Tapaamista ei tullut ja asia painui unohduksiin kun perhe tuli tilalle. Vuosien kuluessa vanhat haaveet ovat palanneet.Ihanaa.
On kivaa leikkiä haaveillaan ja muistella.
Sinun paassasi ei ole mitaan vikaa. Sina aivan tieten tahtoen ja kylmasti harkiten yritat saada aikaa draamaa. Miten todellisen saalittavan pateettista!
Sina teet tietoisesti harkiten asioita jotka itsekkin tiedostat taysin idioottimaisiksi ja inhoat itseasi sen takia.
Miksi?
Miksi tyonnat itseasi miehelle joka ei kuulu sinulle?
Miksi vastaat taman perheen hajoittajan puhelinsoittoihin?
Miksi hapaiset ja aliarvioit kaikista kalleinta lupausta: Lupausta aviomiehellesi olla yksiavioisessa liitossa ja vain hanen kanssaan.
Vai onko sinun mielesta upeaa kaataa aviomiehesi tunteet lokaan ja sioille.
Mika ihme saa sinut tieten tahtoen ja hyvin harkitusti tuhoamaan kauniin ja jalon lupauksen ja polkemaan se ja itsesi viemariin?
Kukaan ei usko sinua, etka sina itsekkaan, ettetko saa tuota liittosi ulkopuolista miesta pois ajatuksistasi. Tuo puhe on vahan mielenvikaista!
aika jyrkkää...itse en uskaltaisi kenellekään sanoa noin. Kerronpa oman tarinani lyhyesti;
nuorena (16v.) tapasin miehen. Seurustelimme lyhyesti moneen otteeseen. Itse lähdin ulkomaille, hän armeijaan. Tunne oli voimakas, tiesin että hän oli elämäni mies. Myös hän sanoi minulle että olin se "ykkönen" aina. Elämä heitteli. Itselläni meni pää sekaisin kun tulin takaisin Suomeen. Mies löysi nykyisen vaimonsa työpiireistä. Vaimon ollessa raskaana olimme vielä yhdessä. Unohdin väkisin, menin naimisiin. Itselläni nyt kaksi lasta. Tämän miehen varjo on seurannut minua vuosia, enkä varmasti unohda koskaan, enkä voi sille mitään. Kaikkeni olen tehnyt jotta unohtaisin. Muuttanut eri kaupunkiin, mennyt naimisiin, hankkinut lapset. En siis todella jäänyt roikkumaan.
Ensitapaamisestamme on nyt 20 vuotta.
Nyt ei olla nähty vuosiin, eikä ehkä koskaan.
Tarinani muuten samantapainen, tapasin nuorena erään hepun, no se siitä aikanaan,uudet kuviot, avioliitot toisen kanssa jne jne... Nyt tämä mun "nuoruuden mies" sattui kuolemaan yhtäkkiä. Arvaas pyöriikö joka päivä mielessäni monta kysymystä ja jossittelua että jos sittenkin, jos ja jos ja jos... mutta nyt on kaikki myöhäistä kun toinen on jo kuollut - nuorehkona.
Enää en voi ajatella että en ehkä näe häntä koskaan, tiedän etten näe häntä koskaan.
otan osaa...
elämä on arvaamatonta. Välillä miettiikin, että isellekin voisi tapahtua vaikka mitä, huomenna.
Sen vuoksi pitäisi pystyä nauttimaan elämästä, joka päivästä.
Ajattele, jos olisit kyseisen henkilön kanssa ollut tähän päivään asti...jos jotain positiivista tuosta voisi ajatella.
Ainakin jäi mukavia muistoja.
Minäkin kuitenkin mietin taka-alalla että jos joskus vielä törmätään, vaikka en siihen usko itsekään.
Ehkäpä sitä pitäisi elää tätä päivää.
Nykyinen liittoni on ainakin kärsinyt tuosta "haamusta" ja nyt sitten seison tässä ja katson peiliin.
Tunnistaisitko itsesi tuosta munkista:
Kaksi syvasti uskovaista ja aatteelleen omistautunutta munkkia olivat matkalla luostariin. Heilla oli jyrkka vaitiolovelvollisuus ja kielto koskettamasta vastakkaista sukupuolta, ei edes sanoa kadesta paivaa.
He saapuivat joelle. Rannalla oli nuori tytto joka pelkasi ylittaa jokea. Toinen munkki otti hanet selkakonttiin ja niin he yhdessa ylittivat joen. Rannalle paastyaan munkit jatkoivat matkaansa ja nuori tytto omaansa, eri suuntiin.
Myohaan illalla nuo kaksi munkkia saapuivat luostariin. Silloin toinen munkki avasi suunsa ja sanoi: "Miksi sina kannoit sen tyton selassasi?" viitaten etta toinen oli rikkonut saantoja.
"Mina jatin tyton rannalle, miksi sina kannat hanta yha?" oli vastaus.
Ts. munkin omatunto oli puhdas, han oli jattanyt tyton rannalle.