Kokemuksia ihmiset. Kaunako toipuminen sitten vei? kuukausia? vuosia, kuten palstalla pelotellaan?
Kauanko kesti, että ihmisen nähdessään pystyi hymyilemään ja toivottamaan onnea elämään?
Itselläni erosta takana nyt puoli vuotta, suhde oli pitkä, mutta alamäkeä kesti melkein pari vuotta ennenkuin tajusimme erkaantua toisistamme. Minä jäin suurempiin sydänsuruihin.
Nyt pystyn toimimaan normaalielämässä tavalliseen tapaan, itku tulee vain harvoin ja silloinkin iltaisin. Joinain aamuina entinen pyörii kovastikin mielessä ja masentaa, mutta kun lähtee liikkeelle olo paranee huomattavasti. Yöelämässä pystyn käymään ja pitämään hauskaa, känni ei ole yhtä rääkymistä enää. Illan pilaa mahdollisesti enää vain se, että entinen osuu samaan baariin ja mahdollisesti senssaa silmien edessä, muuten kaikki ok.
Unohtanut en ole, mutta elämä jo huomattavasti helpompaa. Muita miehiä en kykene ajattelemaankaan, päällä ei ole "miehet on paskaa" -vaihe, mutta ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta.
Olisi mukava kuulla muitten fiiliksiä, ehkä jeesais muitakin, kun pystyis ajattelemaan, että "noikin voi jo paremmin". Tsemppiä toipuville ja hyvät syksyt.
Kauanko kesti, että ihmisen nähdessään pystyi hymyilemään ja toivottamaan onnea elämään?
Itselläni erosta takana nyt puoli vuotta, suhde oli pitkä, mutta alamäkeä kesti melkein pari vuotta ennenkuin tajusimme erkaantua toisistamme. Minä jäin suurempiin sydänsuruihin.
Nyt pystyn toimimaan normaalielämässä tavalliseen tapaan, itku tulee vain harvoin ja silloinkin iltaisin. Joinain aamuina entinen pyörii kovastikin mielessä ja masentaa, mutta kun lähtee liikkeelle olo paranee huomattavasti. Yöelämässä pystyn käymään ja pitämään hauskaa, känni ei ole yhtä rääkymistä enää. Illan pilaa mahdollisesti enää vain se, että entinen osuu samaan baariin ja mahdollisesti senssaa silmien edessä, muuten kaikki ok.
Unohtanut en ole, mutta elämä jo huomattavasti helpompaa. Muita miehiä en kykene ajattelemaankaan, päällä ei ole "miehet on paskaa" -vaihe, mutta ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta.
Olisi mukava kuulla muitten fiiliksiä, ehkä jeesais muitakin, kun pystyis ajattelemaan, että "noikin voi jo paremmin". Tsemppiä toipuville ja hyvät syksyt.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Erosin tosi riitaisasti noin kolme vuotta sitten ja kaksi vuotta meni kunnon toipumiseen. Viimesen vuoden olen lähinnä ettiny itteeni, ja sitä mitä oikeesti haluun elämältäni. Miehiä on ollut, ja muutama oikeen hyväkin kokemus, muutama erittäin kamala mahtuu myös joukkoon. Pahinta eroprosessissa oli ehkä huomata kaikki ne asiat, jotka ois voinu tehdä toisin. Enää en ole aikoihin miettinyt koko tyyppiä. Hän oli tähänastisen elämäni rakkaus, sellanen "head over heels"-tyyppinen juttu. Silloin kun satun häntä ajattelemaan, on hän joko täysi paskiainen tai maailman ihanin. Takaisin en ottaisi kuitenkaan mistään hinnasta. Muistot ovat kauniita, mutta onneksi aika ei ole niitä kullannut. Kaikki aikanaan, ja aikansa kaikki kestää. Sen kun olen hyväksynyt, on hyvä olla. Päästin niin sanotusti linnun häkistä, kun pelastin itteni toimimattomasta suhteesta. Tsemppiä myös sulle, ja kyllä tulet vielä huomaamaan, että sullekin vielä löytyy joku ihana mies. Ja silloin vanha mies on enää muisto vain. =) Sure nyt kuitenkin rauhassa, se kestää minkä kestää ja siitä on turha ottaa paineita.
Se toipuminen riippuu niin paljon ihmisestä. Toisilla kestää kauemmin ja toisilla vähemmän. Kai siihen liittyy se missä merkeissä erotaan, millaiset tausta/tukijoukot sulla on, millainen sosiaalinen elämä, käykö töissä, opiskeleeko, harrastaako paljon.. Kaikki tuollainen voi vaikuttaa hyvällä tavalla toipumiseen. Jos miehen tai naisen teko oli vittumainen, paha ja vihaa herättävä, niin siitäkin voi saada uutta energiaa, "hyvä että pääsin eroon siitä kusipäästä, ansaitsen paljon parempaa" meiningillä. Jos ero tapahtui yhteisellä päätöksellä, niin sen parempi. Kummatkin siinä tapauksessa tajusi ettei suhteella ole toivoa ja tulevaisuutta. Jos suhde menee huonosti, niin mitä sitä turhaan itseään kiusaamaan?