Kirjottelenpa tässä omasta tilanteestani kun tuli luettua näitä muiden ongelmia...
Eli oon 20v. nainen ja seurustellut reilu neljä vuotta avomieheni kanssa, päälle kaksi vuotta ollaan asuttu yhdessä. Olin siis aika nuori tän suhteen alkaessa, nyt kun ajattelee niin ehkä liiankin nuori vakavaan suhteeseen.
Tilanne on siis nyt se, että alkukeväästä tapasin baarissa erään miehen joka sai houkuteltua mut hitaille vaikka yritin vastustaa kiusausta, hän sanoi että eihän yhdet hitaat mitään merkkaa ja olin samaan mieltä. Mulle se vaan näköjään merkkas, koska mies pyöri mun ajatuksissa sen jälkeen viikkoja. Juteltiin siinä illan mittaan ja sain häneltä numeronkin, vaikka mies sanoi, että on eronnut vähän aikaa sitten ja ero oli todella kipeä eikä ole valmis uuten suhteeseen. Seuraavana päivänä kun tekstailtiin ja mies kertoi, että ei todellakaan voi kuvitella aloittavansa mitään uutta kun juuri ja juuri pysyy itse kasassa, niin melkein itkin koska tuli niin paha olo tän miehen puolesta.
No, kesä tuli ja melkein menikin, en nähnyt miestä koska en kyseisessä baarissa käynyt ja niin varmaan onnistuin pitämään hänet poissa ajatuksistani, mitä nyt laitoin jussinna viestiä että hyvää juhannusta.
Reilu viikko sitten kävi niin, että näin tämän kyseisen miehen kun menin pitkästä aikaa siihen baariin ja voi vitsi mikä tunne, meinasin pyörtyä vaikka olin istumassa! Ja mikä pahinta, mun oma avomies istui siinä mun vieressä :(.
Tuntu toisaalta tosi pahalta, mutta en voinut tälle fiilikselle mitään. Miehelle en tietenkään tästä puhunut. Kävin pikaisesti moikkaamassa tätä ihastustani kun tuli sopiva aika ja hän oli yllättynyt siitä että olin vielä saman miehen kanssa kuin keväällä, koska olin hiukan kännissä puhellut että suhde on kuollut jo aikoja sitten ja oon ihan kohta vapaa...
Loppuillasta sitten sanoin tälle miehelle, että kyllä mä kohta oon vapaa, että ota vaan yhteyttä jos mieli tekee. Lisäsin vielä että etpä taida ottaa koska oot sanonut että et oo kiinnostunut, mutta hän sanoikin sitten siihen että eihän hän ole niin sanonut, vaan että ei halua mitään varatun kanssa ja oman tilanteensa takia.
Sen entinen tyttöystävä jätti hänet siis sillä tavalla, että oli ollut jo jonkin aikaa peliä toisen miehen kanssa hänen selän takana, ja nyt tää mies ajattelee että laitan oman avomieheni vastaavanlaiseen tilanteeseen jos meille tulis jotain säpinää. No kuitenkin, lyhyesti ja ytimekkäästi, hän antoi loppuillasta ymmärtää, että jos oisin vapaa, jotain voisi tapahtuakkin.
Ehdotin tässä avomiehelleni että pidettäis vähän taukoa, näkis että ollaanko yhdessä vain sen takia että ollaan tavallaan kasvettu kiinni toisiimme ja rakastetaanko vielä... Mieheni oli sitä mieltä että jos haluan, niin sitten tauko pitää pitää. Mua alko kuitenkin heti kaduttamaan ja seuraavana päivänä peruttiin koko homma.
Tilanne on vaan taas se sama, että en millään saa sitä toista miestä mielestäni. Tiedän että tää on väärin miestäni kohtaan, vaikka mitään muuta ei olekkaan tapahtunut kuin se hitaiden tanssiminen ja juttelu muutaman viestin vaihto. Mua kuitenkin loukkais tommonenkin jos saisin tietää että mun mies ois tehnyt vastaavaa. Jos ei muuta, niin ainakin tää on ollut henkistä pettämistä.
Joten, oiskohan nyt se aika että pitäisi muuttaa erilleen, ottaa aikalisä ja katsoa miten sitä pärjää ilman tuttua ja turvallista kumppania?
Tuntuu todella vahvasti siltä, että mun puolelta ollaan yhdessä enimmäkseen sen yhteen kasvamisen takia eikä niinkään enää rakkauden...
Eli oon 20v. nainen ja seurustellut reilu neljä vuotta avomieheni kanssa, päälle kaksi vuotta ollaan asuttu yhdessä. Olin siis aika nuori tän suhteen alkaessa, nyt kun ajattelee niin ehkä liiankin nuori vakavaan suhteeseen.
Tilanne on siis nyt se, että alkukeväästä tapasin baarissa erään miehen joka sai houkuteltua mut hitaille vaikka yritin vastustaa kiusausta, hän sanoi että eihän yhdet hitaat mitään merkkaa ja olin samaan mieltä. Mulle se vaan näköjään merkkas, koska mies pyöri mun ajatuksissa sen jälkeen viikkoja. Juteltiin siinä illan mittaan ja sain häneltä numeronkin, vaikka mies sanoi, että on eronnut vähän aikaa sitten ja ero oli todella kipeä eikä ole valmis uuten suhteeseen. Seuraavana päivänä kun tekstailtiin ja mies kertoi, että ei todellakaan voi kuvitella aloittavansa mitään uutta kun juuri ja juuri pysyy itse kasassa, niin melkein itkin koska tuli niin paha olo tän miehen puolesta.
No, kesä tuli ja melkein menikin, en nähnyt miestä koska en kyseisessä baarissa käynyt ja niin varmaan onnistuin pitämään hänet poissa ajatuksistani, mitä nyt laitoin jussinna viestiä että hyvää juhannusta.
Reilu viikko sitten kävi niin, että näin tämän kyseisen miehen kun menin pitkästä aikaa siihen baariin ja voi vitsi mikä tunne, meinasin pyörtyä vaikka olin istumassa! Ja mikä pahinta, mun oma avomies istui siinä mun vieressä :(.
Tuntu toisaalta tosi pahalta, mutta en voinut tälle fiilikselle mitään. Miehelle en tietenkään tästä puhunut. Kävin pikaisesti moikkaamassa tätä ihastustani kun tuli sopiva aika ja hän oli yllättynyt siitä että olin vielä saman miehen kanssa kuin keväällä, koska olin hiukan kännissä puhellut että suhde on kuollut jo aikoja sitten ja oon ihan kohta vapaa...
Loppuillasta sitten sanoin tälle miehelle, että kyllä mä kohta oon vapaa, että ota vaan yhteyttä jos mieli tekee. Lisäsin vielä että etpä taida ottaa koska oot sanonut että et oo kiinnostunut, mutta hän sanoikin sitten siihen että eihän hän ole niin sanonut, vaan että ei halua mitään varatun kanssa ja oman tilanteensa takia.
Sen entinen tyttöystävä jätti hänet siis sillä tavalla, että oli ollut jo jonkin aikaa peliä toisen miehen kanssa hänen selän takana, ja nyt tää mies ajattelee että laitan oman avomieheni vastaavanlaiseen tilanteeseen jos meille tulis jotain säpinää. No kuitenkin, lyhyesti ja ytimekkäästi, hän antoi loppuillasta ymmärtää, että jos oisin vapaa, jotain voisi tapahtuakkin.
Ehdotin tässä avomiehelleni että pidettäis vähän taukoa, näkis että ollaanko yhdessä vain sen takia että ollaan tavallaan kasvettu kiinni toisiimme ja rakastetaanko vielä... Mieheni oli sitä mieltä että jos haluan, niin sitten tauko pitää pitää. Mua alko kuitenkin heti kaduttamaan ja seuraavana päivänä peruttiin koko homma.
Tilanne on vaan taas se sama, että en millään saa sitä toista miestä mielestäni. Tiedän että tää on väärin miestäni kohtaan, vaikka mitään muuta ei olekkaan tapahtunut kuin se hitaiden tanssiminen ja juttelu muutaman viestin vaihto. Mua kuitenkin loukkais tommonenkin jos saisin tietää että mun mies ois tehnyt vastaavaa. Jos ei muuta, niin ainakin tää on ollut henkistä pettämistä.
Joten, oiskohan nyt se aika että pitäisi muuttaa erilleen, ottaa aikalisä ja katsoa miten sitä pärjää ilman tuttua ja turvallista kumppania?
Tuntuu todella vahvasti siltä, että mun puolelta ollaan yhdessä enimmäkseen sen yhteen kasvamisen takia eikä niinkään enää rakkauden...
Vastaukset 15
Vanhimmat
jo luulin että minä olen tuon kirjoittanut :) Olen samanikäinen, yhtä kauan seurustellut ja asunut yhdessä. Ja fiilikset nyt aivan samat! Viime syksynä minullekin kävi niin, että tapasin aivan ihanan miehen, tanssittiin hitaita ja suudeltiin. Se ei johtanut mihinkään enempään, en antanut puh.nroa vaikka ois mieli tehnyt. Kerroin kyllä poikaystävälleni.. Mutta nyt olen taas ihastunut toiseen mieheen, meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia olla yhdessä, mutta ei se estä haaveilemasta :)
Olen miettinyt myös asumuseroa, en ole koskaan asunut yksin, oletko sinä? Tuntuu että kaipaisin sitä, tämä vakava seurustelu ja yhteenmuutto tuli aivan liian aikaisin. En tahdo vielä vakiintua! Mutta toisaalta rakastan miestäni ja tiedän että yhtä hyvää ihmistä jonka kanssa näinkin pitkään voi yhdessä olla, ei ole helppo löytää.
Minä olen sitä mieltä, ettei sinun kannata miestäsi jättää toisen takia. Jätät vain jos sinusta tuntuu että et halua enää seurustella hänen kanssaan, että olisit vaikka mielummin yksin.
Tälläinen tilanne on kyllä ahdistava, kun ei osaa päättää! Tästä ei nyt sinulle ollut hirveästi apua, mutta jaoinpa oman tarinani :) Luulen että vielä tänä vuonna tulen hankkimaan oman kämpän, sitä jatkuuko seurustelumme sen jälkeen, tai kadunko sitä, en tiedä. Mutta sen tiedän etten näinkään ole onnellinen joten jotain on tehtävä.
heips
meitä on vissiin monta.HUH kun oli helpotus..
Ite oon 21v ja ollut mieheni kanssa 7 vuotta..
Me ollan mun miehen kanssa kun luotu yhteen,parhaat toverukset, hauskaa yhdessä,ja seksikin sujuu..Äskettäin ostettiin uus kämppä ja kaiken pitäisi olla täydellistä..
Jostain syystä mä vaan olen kuin toinen ihminen kun juon,musta tulee uskalias ja rakastan toisten meisten antamaa huomiota..Olen pettänytkin muutaman kerran..
Itsestäni tiedän sen että se joka pettää kerran pettää kunnes jää kiinni,,koska tajuaa vasta sitten mitä todella voi menettää..
Itse en ole onneksi jäänyt kiinni....Mutta joskus tämä pitkä aikainen seurustelu voi johtaa tähän..En halua menettää miestäni mutta toisaalta musta tuntuu etten ole ikinä saanut olla vapaa..Tässä olenkin kaun miettinyt mitä itseni kanssa tekisin?Pitäisikö mennä psykologille ja selvitellä ajatuksia?Vai pitäisikö olla rehellinen avopuolisolle..
Mutta kun jotenkin tuntuu että jos kerron niin helpotan vaan omaa oloani ja teen hänen elämästä helvetin..Kun kuitenkaan en halua häntä menettää..
Elän vaan siinä toivossa,että en enään tarvitsisi tietää mitä aidan toisella puolella on,,ja voisimme alkaa molemmat nauttiman yhteisestä elämästä täysillä..
tällanen oli mun tarina..
Jos jollain on hyviä neuvoja miten tätä elämää pitäis elää,otan niitä mielelläni vastaan..
Hyvää syksyä teille kaikille.
En ole asunut yksin, vanhempien luota muutin suoraan poikaystävän kämppään. Sillon tuntui mahtavalta jutulta, mutta jälkeenpäin ajateltuna ois kyllä kannattanut ensin asua ihan yksin jonkun aikaa.
Mulla on myös tuo juttu että baarissa tms. tulee aina semmonen olo että nautin ihan suunnattomasti miesten katseista jne. Jos tää nykyinen suhde päättyy, niin ei nyt sentään kuitenkaan vain tän mun ihastuksen takia, koska tuskin meistä koskaan edes mitään tulee(toisaalta ajattelen että jos en eroa nyt niin sitten en ehkä koskaan saa tietää oisko tullutkin jotain...), mulla on tässä viimeisen vuoden aikana ollut muutamaan otteeseen semmonen olo että haluaisin kattoo mitä muuta on tarjolla, niin sanotusti :). Ja eipä tuo mielestäni mikään ihme ole, eihän nää 15-vuotiaana tms. aloitetut suhteet yleensä loppuelämää kestä. Parempi kuitenkin että sitä alkaa katselemaan ympärillensä tässä vaiheessa eikä sitten joskus kun on jo naimissa ja perhettäkin hankittuna :).
Mua tässä pelottaa juuri tuo että miltä sitten tuntuis asua yksi. Se on ajatuksena tosi houkutteleva, suoraan sanottuna mun varmaan pitäis olla sinkku, koska suunnittelen jo nyt miten voisin käydä baareissa jne. flirttailla niin paljon kuin mieli tekee juuri siellä missä haluan/kenelle haluan eikä tarvis selitellä kenellekkään mitään. Mutta tosiaan, aluksi vois tuntua hiukan tyhjältä esim. iltaisin ja nukkumaan mennessä kun ei sitä aina voi viihtelläkään olla. Mutta jos tosiaan haluaa erota, tai ainakin pitää sen tauon, niin huono syy tuo on sen perumiseen, vai mitä?
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa reilu kaksi vuotta. Tällä hetkellä en ole ihastunut kehenkään muuhun, mutta olen ollut. Sen takia meille tuli erokin yhdessä välissä, mutta palasimme sitten taas yhteen. Mulla on niin sekavia ajatuksia, rakastan kyllä poikaystävääni, mutta silti ajatus siitä, miltä tuntuisi olla muiden kanssa houkuttaa suuresti. Nykyinen poikaystäväni on aivan ihana ihminen ja rakastaa minua todella paljon. Olisin hullu jos jättäisin hänet jonkun toisen takia.
Joskus vain tulee sellainen tunne, että kaipaisin vapautta. Saisi tavata ketä miehiä haluaa eikä tarvisi selitellä. Uskon, että vapauden kaipuuni johtuu osittain siitä, että en ole oikeastaan saanut elää sellaista aikaa, jolloin vain tapaillaan vastakkaista sukupuolta, ei välttämättä niin vakavassa mielessä. Aloin seurustelemaan poikaystäväni kanssa jo ennen kuin muutin opiskelupaikkakunnalleni ja siitä asti olemme olleet yhdessä. Lukuunottamatta sitä lyhytaikasta eroa, joka meillä oli. Emme edelleenkään asu yhdessä, että siinä suhteessa minulla on hieman erilaisempi tilanne.
Jos olemme baarissa poikaystävän kanssa, minua joskus ahdistaa, koska haluaisin toisaalta jutella muillekin miehille ja se ei tietenkään silloin onnistu. Jotenkin kaipaan suunnattomasti miesten huomiota.
En tiedä mitä tehdä. Olemme puhuneet kihlautumisestakin, mutta minua rupeaa aina ahdistamaan. Taukoakin olen miettinyt, mutta en tiedä auttaisiko se lopulta mitään. Tuntuu vain että tästä ei tule mitään, kun en uskalla sitoutua ja mennä eteenpäin suhteessa,enkä myöskään uskalla ottaa niin isoa askelta, että eroaisimme.
Joskus mietin, onko rakkaus jota tunne poikaystävääni kohtaan sellaista kuin pitäisi. Rakastanko häntä vain enemmän kaverina kuin kumppanina? Olemme niin kiinnikasvaneita toisiimme, kuin paita ja peppu. Ajatus elämästä ilman häntä kauhistuttaa. Tykkään olla hänen seurassaan ja minulla on niin turvallinen olo hänen kanssaan. Hän olisi varmasti hyvä isä mahdollisille tuleville lapsillemme. Silti aina varsinkin baarissa, haluaisinkin yhtäkkiä olla sinkku, että saisin tutustua muihinkin. Minua hävettää nämä ajatukseni, mutta mitä niille voin?! Mitähän poikaystävänikin ajattelisi jos tietäsi..
Huoh, tulipa ainakin vuodatettua.
Helpottavaa huomata, ettei ole yksin tälläisten tunteiden kanssa!
Sinullakin safina on ihan samanlaisia ajatuksia kuin minulla, baarissa tekee mieli olla sinkku, ja miesten huomio on todella mukavaa. Monesti olen jo tavannut söpön kundin, olemme jutelleet ja arvatkaa olisko mieli tehnyt viedä heidät kotiin tai lähteä heille! Syntisiä ajatuksia.. En ole nimittäin koskaan sellaista tehnyt. Kaipaan aivan älyttömästi sitä alkuhuumaa! Haluaisin kokeilla, onko muiden kanssa sen kummempaa. Mutta jos eroaisin niin en kyllä tekisi sitä virhettä että rupeaisin vakavasti seurustelemaan. Luulen että minulle jopa saattaisi sopia sellainen avoin suhde.
Ajattelen usein tätä ihastustani, hän kyllä vie jalat altani! Eilen muuten näytin avokille asuntohakemuspapereita, näytin että olen tosissani. Mutta minua niin pelottaa, mitä elämä olisi asua erillään tai jopa kokonaan ilman häntä? Olemme myös aika kiinnikasvaneita.
Osaisiko joku tämän vaiheen jo ohi elänyt vanhempi ihminen neuvoa? Jos tälläisessä tilanteessa jää suhteeseen, niin tuleeko tunne aina palaamaan? Tai jos lähtee, niin katuutko sitä syvästi viim. sitten kun haluaisi sitoutua ja muistelee sitä suhdettaan, joka oli niin hyvä? Löytääkö ikinä enää yhtä hyvää miestä sitten kun haluaisi naimisiin ja lapsia...
Eli tutulta kuulostaa..
Itse olin samanlaisessa tilanteessa reilu kymmenen vuotta sitten vähän päälle parikymppisenä. Olin seurustellut pitkään avomieheni kanssa ja muuttanut suoraan vanhempien luota avoliittoon.
Myös minä ihastuin sitten toiseen mieheen ja päätimme erota avomieheni kanssa. No, romanssinpoikanen tuon toisen kanssa kuihtui melko pian ja palasimme yhteen exäni kanssa. Sittemmin kylläkin erosimme lopullisesti, osittain juuri siitä syystä, että molemmilla taisi olla tunne siitä "elämättömästä" nuoruudesta...
Täytyy myöntää, että nykyäänkin, ollessani naimisissa ja perheenäiti, joskus tuntuu, että olisi mukavaa olla nuori sinkku ja nauttia flirttailuista yökerhossa, miettimättä sitä, mitä mieheni ajattelee asiasta. Mutta eipä ne sinkkuajat kuitenkaan niin kovin hauskoja olleet, päämääränä monilla sinkuillahan on kuitenkin löytää se oma kulta siihen vierelle!! Ihme juttu, ensin halutaan viettää sinkkuelämää ja kuitenkin koko ajan etsitään "sitä oikeaa"...
En osaa sanoa, onko alkuperäisen miettimä tauko seurustelussa hyväksi suhteelle, jos pointtina siinä on vaan se, että pääsee olemaan sen toisen ihastuksensa kanssa... ainakin pitäisi pelin säännöt olla selvät kaikille. Miltä se itsestä tuntuisi, jos mies haluaisi rauhassa vähän aikaa miettiä, ketä rakastaa eniten ja kenen kanssa haluaa elämänsä viettää..
Tauko sinällään voi tehdä hyvää suhteelle, mutta sen aikana pitäisi pidättäytyä olemasta muidenkaan kanssa. Uusien suhteiden aika on sitten, jos entinen suhde lopetetaan kokonaan.
Totuushan kuitenkin taitaa olla se, että useimmat länsimaalaiset eivät elä loppuelämäänsä sen ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa. Eivätkä välttämättä edes ekan aviopuolisonsa ja lastensa toisen vanhemman kanssa. Vaikka niitäkin esimerkkejä tiedän, eivätkä he omasta mielestään ole jääneet mistään paitsi!
Suosittelen alkuperäiselle ja teille kaikille muillekin kirjaamaan vaikka ihan paperille nykyisen suhteen hyvät ja heikot puolet ja miettimään tarkasti päätöksiänne!
Onnea elämään, päätitte mitä hyvänsä =) Asioilla on kuitenkin aina taipumus ratketa jollakin lailla!
Olen itsekkin saman kaltaisessa tilanteessa, korviani myöten ihastunut varattuun mieheen, vaikka itsekkin seurustelen jo kohta kuudetta vuotta... järki ja sydän huutaa ihan eriasioita.. tänään ehdotin poikaystävälleni taukoa......
en osaa antaa hyviä neuvoja, itsekkin ihan kehällä..
- VOIMIA!!!
Täällä kanssa samankaltaisia ajatuksia. Olen ollut yhdessä avomieheni kanssa vähän yli 4 vuotta ja yhdessä on asuttu. Olen ollut tässä välillä kovinkin ihastunut toiseen mieheen..kovasti olen joutunut pohtimaan, mitä haluan elämältäni, olenko onnellinen tässä suhteessa jne. Pohdinta jatkuu edelleen, en uskalla tehdä ratkaisua eteenpäin. Välillä menee oikein mukavasti, mutta olen alkanut kaivata aivan muuta...
En jaksa ymmärtää miksi pitää roikkua suhteessa, jos tuntuu, että muutakin elämää olisi. Ketä siinä eniten pettää? Vai onko nää jotain maaseudun vanhapiikajuttuja vielä 2000-luvulla? Parempi huonossa suhteessa ku yksin? Tsiisus.
epäröi olisko se muu elämä sen arvoista. Jos suhde ei kuitenkaan ole esim. väkivaltainen tai muulla tavalla sietämätön.
näitä kun lukee niin ei voi muuta kuin toivoa että jumalat varjelisivat minua rakastumasta kehenkään päälle parikymppiseen tyttöön...
Tein viimein viikonloppuna päätöksen, että haluan erota. Kesti vähän aikaa, että uskalsin sen tehdä, sen verran iso päätös lopettaa neljä vuotta kestänyt suhde kun asutaan yhdessä jne.
Nyt oon helpottunut ja onnellinen!
Toivottavasti te kaikki löydätte sen oikean ratkaisun :).
Seikkailin netissä löytääkseni samassa tilanteessa olevia... Täällähän näitä. Seurusteltu viis vuotta, yhteen muutto suoraan vanhempien hoivista. Suhde ihan hyvä, mukavia muistoja, mutta jokin vialla. Mä oon kai vielä niin naiivi, että katson parisuhteita vaaleanpunaisten lasien lävitse ja haluan uskoa, että jossain on se ihminen, joka tuntuu jos ei nyt ihan 100% siltä "oikealta", mutta ainakin enemmän kuin tässä suhteessa.
Viikonloppuna sitten sain sanottua, että haluan erota. Tiedän, että päätös on oikea. En voi elää loppuelämääni suhteessa, josta puuttuu jotain. Siltikin on ollu tosi vaikeaa... Kun näkee avopuolison surun... Sukulaisille kertominen oli myös tosi vaikeeta. Vielä pitäisi jakaa yhteise tavarat.
Nyt ensimmäistä viikkoa sinkkuna ja pelkästään uuden suhteen pohtiminen tuo syyllisyyden tunteen.
Aion nyt kuitenkin ottaa aikaa itselleni ja selvittää päätäni, oppia tuntemaan itseni yksilönä, ei vain osana meitä.
Ihanaa kuulla, että meitä on monia. Itse olen 23 ja yhdessä olemme olleet vähä yli 5vuotta. Muutin reilun vuoden seurustelun jälkeen kotoa poikaystäväni luo toisellle paikkakunnalle. Tutustuin poikakaverini(eivät ole kuitenkaan mitään kovin läheisiä) myötä yhteen typpiin johon heti hieman ihastuin. Olemme tämän tyypin kanssa aina baarissa nähtyämme jutelleet ja meillä on synkannut hyvin. Keväällä aloimme tekstailla ja kesällä pari kertaa tapasimmekin ihan sovitusti. Hän on todella ihana ja meillä on paljon yhteistä, enemmän kuin minulla ja poikaystävälläni. Hänellä on kuitenkin aina ollut vientiä eli naisia piisaisi, mutta hän kuulemma rakastaa minua ja haluaa yksin minut! En tiedä mitä tekisin. Olemme poikakaverini kanssa ihastumisestani jutelleet, mutta en pysty jättämään häntä vaikka ehkä haluaisinkin. Mistä saisi voimia oikeaan ratkaisuun??
Toisaalta kiva että muitaki jotka on edel mainituissa tilanteissa mutta sitten taas toisaalta hirveetä..Tälläset jutut on niin hajottavia!
Me ollaan seurusteltu noin reilu kaks vuotta ja ennen viime lauantaita olin ihan varma että tämä suhdehan selviää ku vaan kattoo päivän kerrallaan ja luottavaisesti tulevaisuuteen mutta sitten tuli se toinen, johon mun ei koskaan pitäny edes katsoo saati sitten jutella,tanssia tai suudella.Ja kaikkein vähiten
kiinnostua hänestä.
Ja nyt en pysty miettimään muuta ja vaikka mun poikaystävä on mahtavin maailmassa niin mun ajatukset karkaa väistämättä tähän toiseen mieheen.
Ja sitten ku me vielä sovittiin pysyä kavereina kun kerroin, millanen tilanne oli, tälle miehelle. Miksi mä edes kiinnostuin tästä toisesta, kun mulla on yks maailman parhaista ja parhaiten mulle sopivista miehistä,sitä tässä oon kelannu.
Johtuuko nämä "ihastumiset" siitä että haluaa todistaa itselleen että on haluttava muidenkin miesten mielestä?,vai että etsii vaihtelua,jännitystä?,vai siitä ettei vaan tyydy ikinä mihinkään,vaikka ois jo "se oikea" niin tahtoo vielä paremman?
Ei taida löytyä muilta vastausta mutta ehkä se auttaa että voi jossain purkaa :) Kertokaa kuitenkin lisää siitä että mihin ratkaisuun päädyitte ja miksi..