Sielunveljet seurustelemaan?

Minulla on ollut tuollainen miespuolinen ystävä, olimme "kuin paita ja peppu" (ja häneltä opin suunnattoman paljon miesten sielunelämästä). Yhdessä iloittiin ja surtiin vuoroin kummankin onnistumisia ja epäonnistumisia ihmissuhderintamalla. Joskus heitettiin leikillään, että jos molemmat ollaan vielä 45-vuotiaina sinkkuja niin mennään sitten keskenämme naimisiin, mutta se oli silkkaa leikkiä.

Minun olisi mahdotonta suhtautua häneen *miehenä*. Hän on kaveri, melkein kuin veli, tai hyvä mimmi (miehen aivoilla varustettuna), mutta en pystyisi näkemään häntä *miehenä*. Voisin varmaan helpommin rakastua johonkin etäiseen naispuoliseen ystävääni kuin tuohon läheiseen miespuoliseen! Tosin viimeisten parin vuoden aikana meidänkin yhteydenpitomme on vähentynyt välimatkan pidennyttyä :-(

Siitä tulisi mitään, vois olla vaiketa yrittää toiseen suhtautua mahdollisena kumppanina. Ystävään suhtautuu kuitenkin niin erinlailla et saattas olla tekemätön paikka varsinkin jos ei missään vaiheessa ole mitään tunteita toisen suuntaan ollut.

muuttuu.. Valitettavasti ensin kuitenkin kaipaa tunnetta ja rakastumista, jotenkin tuntuu kuin siihen olisi vieläkin oikeus. Kompromissit on kompromisseja, on järjellä selitettävissä, kaikki osapuolet on tyytyväisiä, mutta jokainen tuntee nahoissaan, että vähän toisinkin voisi olla..

Ajattelisin tuollaisesta kysymyksestä näin: senkö takia yleensä oletkin tän "ystävä"? että jos joskus hän huomaisi että ;sinähän se oot! turha kai tuollaisesta typeryydestä kanattaa edes sinun haaveilla. tai ainahan haaveilla saa...
en nyt vain ymmärtänyt tän kysymyksen ideaa?! voit tietenkin pilata ystävyytenne tällä,ihan siitä vain!

Siitä ei vaan tule mitään vuosien saatossa, ainakaan minun kohdallani.

Paitsi jos nainen ilmoittaa et mä oon hätävara. Se on tod. luotaantyöntävää.